lauantai 31. lokakuuta 2020

Silti aina luonamme





Hämärällä mökkitiellä.

Ilma on sumusta sakeaa. 

Kosteus koskettaa ihoa. 

Ihan kuin joku silittäisi poskeani.


Muistelen ennen meitä eläneitä.

Edellämme menneitä.

Äitiä ja isää. 


Ystäviä.

Lemmikkejä.

Alakerran auttavaista naapuria. 


Opettajaa. Työkaveria.

Etäisesti tuttua.

Kaikkien tuntemaa julkkista.


Kulkumme vie samaan määränpäähän.

Polku alkaa ajallaan kaveta ja hiipua.

Kunnes katkeaa ja katoaa.


Määränpäässä saapujia odottaa sama valo.

Tai pimeä. Ehkä sitten ei olekaan mitään.


Ovathan he kuitenkin aina luonamme.

Muistoina, sinussa ja minussa. 



















Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat


perjantai 30. lokakuuta 2020

Sosiopaatti seinän takana


Kuka sinun tuntemistasi ihmisistä on piru?

Onko se valehteleva, petollinen ex-miehesi? Yläasteen sadistinen liikunnanopettajasi? Pomosi, josta on hauskaa nöyryyttää ihmisiä kokouksissa? Kollega, joka varasti ideasi ja esitti sen muille omanaan?

Sosiopaatti seinän takana -kirjaa lukiessasi tajuat, ettei eksäsi ollut väärinymmärretty osapuoli, vaan sosiopaatti. Entäpä sitten pomosi, opettajasi tai työtoverisi? Hekin saattavat olla sosiopaatteja. 

Olemme tottuneet pitämään sosiopaatteja väkivaltaisina rikollisina, mutta Sosiopaatti seinän takana -kirjassa Harvardissa työskennellyt psykologi Martha Stout paljastaa, että neljällä prosentilla tavallisista kansalaisista on huomaamaton persoonallisuushäiriö, jonka määräävänä piirteenä on se, ettei heillä ole omaatuntoa. Tällainen ihminen ei kykene tuntemaan häpeää, syyllisyyttä eikä katumusta.

Martha Stout opettaa lukijaa tunnistamaan sosiopaatit ja suojautumaan sellaisilta, mikäli heitä sattuu omassa elämässä kohdalle - ja jotka saattavat olla jo aiheuttamassa kaaosta elämässäsi.

Tähän takakansitekstiin ei ole paljon lisättävää. Neljä prosenttia kanssaihmisistämme on siis sosiopaatteja, joilta puuttuu kokonaan omatunto ja kyky empatiaan. Sosiopatiassa on kyse siitä, että hyvän ja pahan eron tiedostaminen ei millään tavoin rajoita sosiopaattisen henkilön käyttäytymistä. Yksi ihminen kahdestakymmenestäviidestä kykenee ilman katumuksen tai syyllisyyden häivääkään tekemään aivan mitä tahansa. Oikean ja väärän eron tiedostaminen ei käynnistä heissä tunnepuolella minkäänlaista hälytyssireeniä, hätävaloja tai jumalanpelkoa. Sosiopatia ei ole pelkkää syyllisyyden ja katumuksen puutetta. Se on häiriö ja poikkeama kyvyssä kokea ja arvostaa todellisia tunteita ja kyvyttömyyttä muodostaa aitoja suhteita toisiin ihmisiin. Sosiopaatti ei osaa tuntea empatiaa tai saattaa ”elää” sillä, että muut osoittavat sääliä häntä kohtaan. Sosiopaatti saattaa myös nauttia toisten ihmisten tai luontokappaleiden tuhoamisesta, kuten jäljempänä olevassa esimerkissä kerrotaan. 

Kirjassa kerrotaan esimerkiksi Luke-nimisestä miehestä (nimet muutettu), joka avioitui käytännössä vain sen vuoksi, että tuleva vaimo omisti talon, jossa oli uima-allas. Luke piti kovasti auringonotosta uima-altaan äärellä ja altaassa uimisesta. Hän sanoutui irti työpaikastaan ja jäi kotiin oleilemaan vaimonsa siivellä. Yhteistä lasta hän ei ollut huomaavinaankaan, eikä muodostanut häneen minkäänlaista tunnesidettä. Eikä Luken mielestä tässä ollut mitään outoa. 

Yksi kirjassa kerrottu tapaus oli pikkupoika Skip, joka vietti kesiään vanhempiensa mökillä järven rannassa. Hän käytti päivittäin tuntikausia aikaa järvestä pyydystämiensä sammakoiden kiduttamiseen ja tappamiseen saksilla. Hän jopa hankki ilotulitusraketteja, joiden nokkaan hän ripusti eläviä sammakoita ja ampui niitä taivaan tuuliin. Hän haki pikkusiskonsa katsomaan tätä ”ilotulitusta” nauttien siskon pohjattomasta järkytyksestä. Kun sisko juoksi kauhuissaan kotiin kertomaan vanhemmilleen asiasta, äiti käänsi vain levysoittimen volyymin täysille eikä ollut kuulevinaankaan räjäyttelyn ääniä. Vanhemmat olivat jo aikaa sitten luovuttaneet taistelussa poikansa kasvatuksen kanssa. Skip ei itse huomannut toimissaan mitään väärää. Luken ja Skipin esimerkit ovat varmasti pahimmasta päästä. Mutta näin sosiopaatti toimii.

Jokainen meistä siis ainakin tilastojen valossa tuntee todennäköisesti useampia sosiopaatteja. Toivottavasti ja todennäköisesti ei kuitenkaan yhtä karmivia tapauksia kuin edellä kerrotut. Pulmallista on, että sosiopaattia on vaikea tunnistaa, koska hän voi opetella ja oppia normien mukaista käyttäytymistä, vaikka tunteiden säätelystä ei ole mitään hajua. Sen vuoksi voi vaikuttaa siltä, että joku voi olla  ”lievempi” sosiopaatti kuin joku toinen tai ei vaikuta sosiopaatilta lainkaan.

Mikä sitten aiheuttaa sosiopatian ja miksi ihmislaji on 96 prosenttisesti varustettu omallatunnolla? Kumpi ihmistyyppi selviytyy paremmin autiolla saarella? Rehellinen ja altruistinen henkilö vai sosiopaatti, jolla ei ole omaatuntoa ja joka voisi niissä oloissa viedä viimeisen ruoan rippeen toisen kädestä tuntematta mitään kipua? Kuvittele toisaalta mielessäsi vaikkapa valkohai, jonka toimintaa säätelisi ankara omatunto. Sellainen valaslaji olisi jo kuollut sukupuuttoon, joka alkaisi säälimään kaikkia syömiään pikkukaloja tai vähän isompiakin. 

Myös joissakin kehittyneemmissä eläinlajeissa ilmenee epäitsekkyyttä. Simpanssit jakavat omastaan ruokaa lajitovereilleen, joskus jopa parhaista herkuistaan. Thompsoningaselli ilmoittaa omalla liikehdinnällään muulle laumalle näkemästään saalistajasta samalla vaarantaen oman eloonjäämisensä. Yhteistyötä tekevistä ja toisistaan huolehtivista yksilöistä koostuva ryhmä selviytyy ryhmänä todennäköisemmin hengissä kuin kollektiivi, jossa toisistaan piittaamattomat yksilöt osaavat ainoastaan kilpailla keskenään.

Epäitsekäs käyttäytyminen ja sen kehittyminen ihmislajissa selittyykin paremmin geeneillä. Käyttäydymme epäitsekkäämmin niitä kohtaan, joilla on samoja geenejä kuin itsellämme, kuin täysin tuntemattomia tai kaukaisempia sukuaisiamme kohtaan. Yksilö suojelee omia geenejään ja sukunsa jatkumista parhaiten sillä, että käyttäytyy jalomielisesti ja suojelevasti verisukulaisiaan kohtaan. Eloonjääneiden ja jälkeläisten isompi lukumäärä lisää hänen omien geeniensä määrää tulevissa sukupolvissa. 

On olemassa enemmistö, joka ajattelee ja tuntee pyrkien minimoimaan konflikteja, jakamaan tarpeen vaatiessa omastaan ja elämään rakastavien ihmisten kanssa. Ja sitten on vähemmistö, joka kukoistaa konfliktitilanteissa ja jolle elämä ei ole muuta kuin jatkuvaa kilpailua ja toisten hallitsemista. 

Luonnonvalinta on jostain syystä suosinut altruismia ihmispopulaation keskuudessa. Ainakin se 96 prosenttia meistä on sellaisia, jotka kykenevät rakastamaan ja muodostamaan myönteisiä ihmissuhteita omantunnon kannustamana. Loput neljä prosenttia meistä aiheuttavat selviytymisen kannalta ongelmallisia asioita, joiden ratkaisu on vielä hämärän peitossa.

Tätä kirjaa voi suositella kaikille, jotka elävät missä tahansa ihmisyhteisössä ja/tai toimivat työyhteisössä. Eli siis ihan jokaiselle. Kirja on amerikkalaistyylisen perusteellinen ja vähän toistaa itseään, mutta asia tulee ainakin teoriassa selväksi. Olisi mielenkiintoista päästä päiväksi sosiopaatin pään sisälle tekemään havaintoja mitä siellä liikkuu. 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat /kirjan etukansi

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja käyttäminen ilman lupaa on kielletty.



torstai 29. lokakuuta 2020

Numerot järjestykseen

Ihka ensimmäinen ratkomani helppo sudoku. Haastavampi menikin sitten pieleen.

 

Perheessämme on ruudukoiden täyttäminen tapahtunut sellaisella jaolla, että minä olen ollut ristikkonaisia ja Uko sudokumiehiä. Ei ole tullut kinaa, kuka saa täyttää minkäkin ruudukon. Kunnes tilanne muuttui kuluneen vuoden kesäloman aikana. Riitaa ei ole tullut, vaikka molemmat ratkomme nyt sudokuita.

Olen yrittänyt jo vuosia sitten päästä sisälle sudokumaailmaan siinä onnistumatta. En vain jotenkin ole osannut keksiä sitä ratkaisuun johtavaa logiikkaa ja toimintapaa. Hermo meni melkein välittömästi, kun jokin numero tuli laitettua väärään paikkaan.

Olemme Ukon kanssa optimistisia ristikon- ja sudokun ratkojia. Käytössä on nimittäin kuulakärkikynä lyijykynän ja pyyhekumin sijaan.Taktiikkamme on siis kerralla oikein tai ei ollenkaan. Joskus joutuu tekemään pientä suttua ja korjaamaan, mutta pääsääntöisesti ei.

Kesälomalla, kun olin sattuneista syistä jalkapuolena, jouduin olemaan poissa pihapuuhien äärestä ja tuli tehtyä sen sijaan ulkosalla kaikenlaista kirjallista puuhaa - lukemista, kirjoittamista ja ristikoita, tulin tarttuneeksi sudokun saloihin uudestaan. Tulta päin - ajattelin ja päätin, että nyt tai en koskaan yritän perehtyä oikein niin maan perusteellisesti sudokuihin. Jotakin tapahtui - löysin ratkaisun avaimen, logiikan ja sain kuin sainkin ratkottua ihka ensimmäisen sudokun ilman apua ja suttaamista. Kyseessä oli tietysti helppo versio, mutta siitähän aloittelijan tulee aloittaakin. Intopäissäni yritin sitten ratkoa perään astetta vaikeamman, mutta sotkuksihan se meni.

Nyt jaamme lehdistä sudokut Ukon kanssa niin, että minä ratkon yhden ja kahden tähden vaikeusasteen sudokut ja hän vaikeat. Uko onkin sudokujen kanssa jo Grand Master -tasoa eikä hän viitsi edes lämpimikseen ratkoa helpompia.

Tavallisia sanaristikoitakin ratkon edelleen, mutta sudokut ovat tällä hetkellä ykkössijalla. Siinä kokee ehkä himpun enemmän sellaista älykkyyden riemuvoittoa. En tiedä liittyykö se mitenkään älykkyyteen, mutta saahan sitä niin ajatella.

Ainakin sekä ristikoiden ja sudokujen ratkomista suositellaan aivojen toiminnan vireessä pysymisen kannalta. Suomen Kuvalehden artikkelin (24.5.2019) mukaan ristisanatehtäviä harrastavien aivot ovat vanhalla iällä jopa kymmenen vuotta nuoremmalla tasolla ja terveempiä kuin ristikoita tai muita logiikkatehtäviä ratkomattomien.

Harjoitellessa kehittyy.

 

Sudoku on logiikkapeli, jossa tarkoituksena on täyttää neliönmuotoinen ruudukko numeroilla niin, että jokaisella vaakarivillä, pystyrivillä sekä jokaisessa osaneliössä käytetään numeroita 1 - 9 tasan yhden kerran. Ruudukossa on aina valmiina muutama numero, vaikeusasteesta riippuen enemmän tai vähemmän.

 

Kuvat:Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Kaikkien aikojen uuniperunantäyte


Syyslomalla kotona kekkaloidessa tuntuu olevan koko ajan nälkä. Johtunee siitä, ettei tule syötyä kerralla niin paljoa kuin lounassyöttölän buffet-pöydästä. Ja kun se jääkaappikin on siinä liian lähellä.

Tuli sitten yhtenä iltana mieleen tehdä iltapaloiksi uuniperunoita ja muistelin joskus tehneeni voileipäkakun väliin savuporotäytettä, joka oli taivaallisen hyvää. Reseptiä ei tietenkään enää mistään löytynyt ja googletetuista uuniperunan savuporotäyteohjeista ei oikein löytynyt mieleistä.

Sekoitin täytteeseen sitten ulkomuistista seuraavia aineksia:


100 g savuporopaistia pilkottuna mahdollisimman pieneksi

200g maustamatonta tuorejuustoa

1rkl piparjuuriraastetta

2dl maustamatonta kreikkalaista jugurttia

ripaus mustapippuria

ripaus suolaa


Täyte kannattaa tehdä jääkaappiin tekeytymään jo edellisenä päivänä.

Tähän olisi varmaan voinut laittaa vielä pieneksi silputtua sipulia. Sitä kokeilen lisäksi ensi kerralla.

Ylläolevassa kuvassa savuporotäytettä on lähempänä kameraa olevan perunan päällä. Tässä on enemmän kreikkalaista jugurttia kuin ohjeessa on mainittu, koska laitoin liikaa piparjuurta ja jouduin laimentamaan täytettä lisäämällä reilusti jugurttia.

Toisen perunan päällä on Prisman palvelutiskistä valmiina ostettua kirjolohiviettelystä. Se oli muuten hyvää, mutta siihen oli käytetty majoneesia, josta en pitänyt. Kirjolohitäytteeseen laittaisin myös tuorejuustoa ja kreikkalaista jugurttia sekä ainakin purjosipulia, kuivattua tilliä, lime-mehua, suolaa ja mustapippuria.

Rosamunda-perunoita voi paistaa uunissa 175C:ssa 1t 15 min ja ILMAN foliota. Suoraan uuniritilälle vaan. Folion sisällä niistä tulee vetisiä. Ilman foliota kuoresta tulee rapsakka. Pari pistoa kuoreen terävällä veitsellä ennen paistamista, jotta liiat höyryt pääsee ulos.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä






tiistai 27. lokakuuta 2020

Öisiä ääniä


 
Olen yrittänyt taltuttaa päiväväsymystäni nukkumalla pitempiä yöunia. Olen nukkunut jo pitkään liian vähän - vetänyt vuositolkulla univajeella. Iän karttuessa väsymys on alkanut painaa päälle raskaammalla otteella ja päätös aikaisemmasta nukkumaanmenosta oli lopulta vain ryhtymistä vaille valmis.

Ymmärsin sen, että muutama pidempään nukuttu yö ei vielä vaikuta asiaan, vaikka olinkin huomaavinani pientä virkeyden poikasta kropassa jo aamutuimaan heti muutoksen tapahduttua.

Viikot kuluivat ja kuitenkin aina vain väsytti. Ukolta tiedustelin moneen otteeseen, että mahdanko kuorsata. En kuulemma, pientä puhinaa vain kuuluu. 

Suuni on aamuisin rutikuiva ja kieli kitalaessa kiinni, joten ainakin nukun suu auki. Ja aina vain väsyttää.

Luin sitten artikkelin jostakin ilmaisesta sovelluksesta, joka äänittää kuorsaamista. 
Tämä jäi mieleen vaikken heti sitten mukamas ehtinyt asiaan paneutua.

Lomaviikon jo häämöttäessä tartuin viimein asiaan ja menin asioimaan puhelimen play-kauppaan. Asian tiimoilta löytyi sovellus jos toinenkin. En ruvennut tekemään asiasta sen kummempaa taustaselvitystä, vaan latasin listalta ensimmäisenä tyrkyllä olevan maksuttoman sovelluksen. Toki tästäkin versiosta saa kaikenlaista lisäanalyysiä maksua vastaan.

Ja eikun kokeilemaan! Hyvää yötä ja krooh pyyh! Aamulla olin pökertyä tuloksista - kuorsasin kuin hinaaja suurimman osan yöstä. Äänekkäästi ja osin eeppisesti sovelluksen mukaan. Ääni oli kuin tukehtumaisillaan oleva possu tai pakahtumaisillaan oleva aasi tai siis kuorsaava ihminen. Joka olin minä. Teki niin pahaa, että melkein itketti.

Olin nukkunut selälläni ja seuraavaa yötä varten tein taktiikan. Nukun kyljelläni. Ja nauhoitus päälle. Eikö mitä, kuorsausta kylkiasennossakin, myös mahtipontista eli eeppistä, mutta  kovaäänistä himpun vähemmän. Ei auttanut eri asentokaan. Mahallani en osaa nukkua, vaikka sitäkin harkitsin.

Kolmannen testin tein päiväunilla. Sama juttu - kuorsausta siis päivin öin. Seuraavaksi aion metsästää sovelluksen, joka mittaa mahdollista uniapneaa (tämä toki vaatii sitten ammattilaisen apua, jos yhtään viittaa hengityskatkoksiin). Aion myös kysäistä Ukolta onko kuulokojeen hankinta ajankohtaista vai miten hän määrittelee puhinan.

Lataamani sovellus: SnoreLab (ilmaisversio) / ei kaupallista yhteistyötä. Sovellus toimii, vaikka kytkisi mobiilidatan yöksi pois päältä.



Ensimmäisen yön tulokset, kun nukuin selälläni.

Toisen yön tulokset, kun nukuin kyljelläni.

Päiväunitulokset

 
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / SnoreLab (ei kaupallista yhteistyötä)

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

maanantai 26. lokakuuta 2020

Ullan gluteeniton, laktoositon ja sokeriton marjapiirakka



Innostuin kokeilemaan steviaa makeuttajana sokerin sijasta. Olen ollut vähän skeptinen keinotekoisten makeuttajien suhteen. Stevia on kasvikunnasta peräisin ja niinpä uskalsin antaa periksi, koska liika sokeri vie tuhoon.

Marjapiirakan ohje on peräisin Keliakialiiton jäsenlehdestä nro 4, lokakuu 2020. Tein piirakan muilta osin reseptin mukaan, mutta täytteen sokerin korvasin stevialla. Pohjaan siis laitoin normaalisti sokeria, koska stevia ei tee leivonnaisen rakennetta samalla tavoin kuin sokeri. Ai niin ja lisäsin täytteeseen myös yhden kananmunan, jotta se pysyisi paremmin koossa. Täytteeseen laitoin mustaherukoita ja vadelmia suunnilleen suhteessa 50/50. Stevian määrä on sitten toinen juttu. Minkälainen määrä korvaa vastaavan määrän sokeria makeudessa? Ettei tule liian makeaa? Se selviää kokeilemalla. Stevia on melko hintavaa. Ei voi kokonaan siirtyä sen käyttäjäksi, vaikka piirakasta hyvää tulikin.

Pohja:

125g pehmeää rasvaa 

3/4 dl sokeria

2 kanamunaa

2 dl gluteenittomia kaurahiutaleita

1 dl hienoa gluteenitonta jauhoseosta

1dl pähkinää tai mantelia jauhettuna

1 tl leivinjauhetta

Täyte:

1 tlk kermaviiliä

1/2 dl sokeria

2 tl vanilliinisokeria

Päälle:

3 dl marjoja tai sopiva määrä hilloa

Paista 200C asteessa 35 minuuttia.


Piirakasta saa myös laktoosittoman, kun käyttää kasvimargariinia ja laktoositonta kermaviiliä sekä sokerittoman, kun käyttää pohjaankin steviaa. Vegaaniversioon voisi täytteeksi blenderillä sekoittaa vaikka cashew-pähkinöitä ja kaurajogurttia. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / Gluteeniton-lehti
Ei kaupallista yhteistyötä.

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Rakkaudessa erottamattomat

Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat


Kun aloittaa kirjan lukemisen takakannesta, tietää jo hieman, mitä tuleman pitää. Tämän kirjan takakannessa kerrotaan, miten tulee lopulta käymään. Mutta se ei vähennä huiman hienoa lukukokemusta yhtään - päinvastoin. Lukiessa tiedossa oleva lopputulema avaa lukukokemusta syvempiin kerroksiin ja auttaa lukijaa ymmärtämään, miksi niin tulee käymään. Päähenkilöiden kaksoisitsemurha.

Johanna Adorján kertoo isovanhempiensa tarinan ja yrittää samalla itse tutustua heihin paremmin täydentäen tiedossaan olevan  tarinan puuttuvia palasia. Isovanhemmat, unkarinjuutalaiset Vera ja István selvisivät holokaustista. He joutuivat pakenemaan kotimaastaan Unkarista ja pääsivät aloittamaan uuden elämän Tanskassa. He elivät päällisin puolin kuin menneisyyttä ei olisi ollutkaan. Mutta voiko kuoleman uhkan alla eläminen ja kotimaasta pakeneminen koskaan jättää sen kokenutta rauhaan. He kuitenkin kieltäytyivät lopun elämäänsä kertomasta kaikesta kokemastaan.

István sairastuu vakavasti ja siitä saa alkunsa suunnitelma. He eivät halua elää ilman toisiaan, he haluavat kuolla yhdessä. Lähtöpäivä merkitään kalenteriin ja tapahtumat etenevät vääjäämättä lukkoon lyötyä sopimusta kohti. 

Sunnuntaina lokakuun 13. päivänä 1991 he toteuttavat suunnitelmansa. Heidät löydetään kuolleina käsi kädessä omasta vuoteestaan.

Johanna Adorján lähti kuusitoista vuotta myöhemmin seuraamaan isovanhempiensa kulkemaa polkua. Etsiessään juuriaan ihminen löytää matkalla myös paljon uutta itsestään. Syntyy haikean kaunis tarina suuresta rakkaudesta ja samalla kirjoittaja käy läpi omaa ja esivanhempiansa historiaa.

Kirja pureutuu aiheeseen, johon sisältyy kahtalainen eettinen näkökulma. Yhtäältä vakavasti sairaan halu päättää päivänsä ennen kärsimystä, toisaalta terveen ihmisen itsemurha rakkauden takia. Kirjottaja ei moralisoi eikä puolustele isovanhempiensa tekoa mihinkään suuntaan. Hän on todennäköisesti kokenut asian tiimoita syvemmän ymmärryksen. Kyse on suurista tunteista ja valinnoista, jotka koskevat kaikkein eniten näitä kahta ihmistä, isovanhempia.

Kirjan kuvaus pariskunnan viimeisestä päivästä tapahtuu kiihkottomasti ja edeten kohti viimeistä hetkeä ilman draamaa. He vievät koiransa hoitoon, siivoavat talonsa, kirjoittavat viestejä jäähyväisiksi läheisilleen ja valmistavat kuolemansa aiheuttavan lääkeannoksen. Tyynesti ja päätöksensä mukaisesti.

Miltä tuntuu, kun tietää tekevänsä kaiken elämässään viimeistä kertaa? Ehkä se tuntuu helpottavalta. Isovanhempien päätös kuolla yhdessä näyttäytyy lukijalle äärettömän koskettavana, suurena rakkauden tekona. Viimeisenä sellaisena.

 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.



lauantai 24. lokakuuta 2020

Uunimakkaran ja ysärimätön liitto


Aiemmin olemme julkaisseet blogissamme ysärimätön ohjeen. Ohessa linkki postaukseen:

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2019/10/kaikkien-aikojen-ysarimatto.html

Tässä ohjeessa yhdistetään edellinen ja eräs netistä löydetty uunimakkaran ohje. Aikamoista äijäruokaa, joka maistuu muijillekin. Ja maistuisi varmaan sullekin. Kokeile! Tästä riittää ainakin kuudelle hyväsyöntiselle henkilölle.

2 kpl HK:n Sinistä lenkkiä (yhteensä 4 makkaraa)

5 tomaattia

5 sipulia

2 valkosipulin kynttä

120g smetanaa

2 rkl Dijon-sinappia

150g Aurajuustomurua

(rouhittua mustapippuria)

Viipaloi sipulit ja tomaatit paksuiksi viipaleiksi ja murskaa valkosipulin kynnet. Paista sipulit pannulla pehmeiksi, älä ruskista. Paista myös tomaattisiivuja miedolla lämmöllä pehmeämmiksi.

Paloittele HK:n Siniset lenkit uunivuokaan noin tulitikkulaatikon kokoisiksi paloiksi. Lusikoi sekaan Dijon-sinappi ja smetana. Ripottele päälle hiven mustapippuria. Levitä Aurajuustomurut makkaroiden päälle ja kaiken päälle paistetut sipulit ja tomaatit.

Uuniin 175C ja paista 45 minuuttia. Jos haluat, voit keittää perunat kylkeen, mutta tämä menee kyllä ilmankin.


Ei kaupallista yhteistyötä.


perjantai 23. lokakuuta 2020

Kaikkien aikojen mustikkafrittata

 


Kaikkien aikojen helpoin ja herkullinen mustikkafrittata valmistuu alle kolmessa vartissa paistoaikoineen. Ja maistuu ihanalta! 

Tarvitaan:

2 dl maitoa

3 kananmunaa 

250 gr mascarponejuustoa

1 dl sokeria

1 - 2 tl vaniljasokeria

1 tl kardemummaa

2,5 dl vehnäjauhoja

2 - 3 dl mustikoita




Tee näin:

Sekoita hyvin keskenään maito, munat, mascarponejuusto, kardemumma ja sokerit. Lisää vehnäjauhot ja sekoita taikina tasaiseksi. Vispilä riittää.

Vuoraa irtopohjavuoka leivinpaperilla. Kaada taikina vuokaan. Ripottele marjat taikinan päälle. 

Paista puoli tuntia 225 asteessa uunin keskitasolla.

Anna hieman jäähtyä ja NAUTI. Oheen sopii vaniljakastike tai -jäätelö tai kermavaahto. Kokeilimme Valion Kinuskikermaa. Toimii hyvin! 😋 Mutta tämä ei vaadi välttämättä mitään lisukkeita.




Frittata on italialainen munakkaan tapainen munapohjainen ruoka. Yleensä se tehdään suolaiseksi välipalaksi. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat.

Ei kaupallista yhteistyötä mainittujen tai kuvissa näkyvien tahojen kanssa.

Alkuperäinen ohje: ESS 8.10.2020

torstai 22. lokakuuta 2020

Lemmikkieläimen kuolemasta


Perheemme ensimmäisen koiran, valkoisen länsiylämaanterrierin, poismenosta tuli äskettäin kuluneeksi viisi vuotta. Lemmikkieläimen kuolema on monelle yhtä iso tai vielä pahempi asia kuin jonkun lähipiiriin kuuluvan ihmisen kuolema. Niin oli itsellenikin. Ne, jotka eivät ole itse koskaan omistaneet lemmikkiä ja kokeneet sen poismenoa, eivät luonnollisesti aina osaa ymmärtää, kuinka suuren aukon lemmikki voi lähtiessään omistajansa sydämeen jättää. Menetettyä lemmikkiä ei voi korvata mikään eikä kukaan, kuten ei ihmistäkään. Meille saatiin uudeksi koiraksi Haukkuli tasan 9 kuukautta Pepin poismenon jälkeen. Samalla päivämäärällä 4.7., kun Peppikin oli aikoinaan meille tullut, 14 vuotta myöhemmin vain. Kennelnimi sillä on aika osuva. Suomennettuna ja vähän muunneltuna: Kaiken rakkautesi voit minulle antaa. Se kuvaa juuri hyvin tätä nyt nelivuotiasta seurakoirarotuista kymmenkiloista otusta, joka pienenä oli melkoinen naskalihammas ja riiviö, mutta aikuistuttuaan alkanut jo oppia tavoille.

Peppi-koira tuli perheeseen tytärten ollessa varhaisteini-ikäisiä ja poistui heidän ollessaan jo aikuisia, kotoa poismuuttaneita opiskelijoita. Koiralla oli tärkeä rooli perheessä ja se olikin täysivaltainen perheenjäsen, jonka tarpeet ja toiveet huomioitiin siinä missä muidenkin. Näin jälkeen päin tulee toki mieleen asioita, joita olisi paremminkin voinut hoitaa, mutta ne menevät suureksi osaksi osaamattomuuden ja tietämättömyyden piikkiin.

Viimeistä yhteistä päiväämme en tässä sen enempää halua avata kuin että se oli kansainvälinen Eläinten päivä silloinkin. Koirallemme päädyttiin tutkimusten jälkeen antamaan vapauttava piikki läheisellä eläinlääkäriasemalla, jossa todettiin hitaasti edennyt piilevä sairaus, joka alkoi hankaloittaa sen elämää ratkaisevasti.

Suhtautumistavat ja eläinten asema ovat muuttuneet. Ne ovat luoneet erilaisia käytäntöjä ja normeja asian ympärille. Nyt on jo sopivampaa kokea erilaisia tunteita eläimen kuolemasta ja näyttää niitä julkisestikin. Seurakunnat ovat perustaneet sururyhmiä lemmikkinsä menettäneille. Somessa, esimerkiksi Facebookissa, on ryhmiä, joissa voi muistella edesmennyttä lemmikkiään. 

Pienen lemmikin voi haudata oman talonsa tai mökkinsä pihaan. Lemmikin voi myös tuhkauttaa, jolloin se voidaan lähettää krematorioon suoraan eläinlääkäriasemalta. Tuhkat voi sitten ripotella vaikka koiralle mieluisan lenkkipolun varteen tai omalle pihamaalle. Tai säilyttää tuhkauurnassa omassa kodissaan. Lemmikin tuhkaa ei tietenkään ole pakko ottaa itselleen, vaan lemmikin voi antaa krematoriolle joukkotuhkaukseen, jolloin isompi joukko lemmikkejä tuhkataan kerralla ja tuhka hävitetään asianmukaisin tavoin.

Pepin poismenoon oli varauduttu sen verran, että oli päädytty tuhkaukseen jo etukäteen. En voisi ajatella vaihtoehtoa, että se olisi haudattuna jossakin pihapiirissämme. Sama koskisi tuhkan ripottelua pihamaalle, joka sekin oli välillä harkinnassa. Sille olisi ollut hyvä paikkakin ruusupensaan kulmauksessa, jossa keväisin valkovuokot kukkivat juuri Pepin syntymäpäivän aikaan. Koirakin oli valkoinen. Joku muuhan tässäkin talossa asuu meidän jälkeemme ja koiran hauta olisi ikuisesti täällä, tosin uusi asukas ei välttämättä olisi siitä lainkaan tietoinen. Myöskään lemmikkien hautausmaa muutaman kilometrin päässä ei tuntunut hyvältä ajatukselta. 

Tilasimme Pepin tuhkan krematoriosta pienessä keraamisessa uurnassa, jonka kansi on suljettu "pysyvästi" jo krematoriossa. Tarkoitus ei siis ole ripotella tuhkaa mihinkään. Siihen on kiinnitetty pieni laatta, johon on kaiverrettu koiran nimi sekä syntymä- ja kuolinpäivä. Uurna on ollut siitä lähtien vitriinin ylähyllyllä koiran viimeisen pannan, valokuvan ja lempilelun vieressä. Hyllyllä on myös pieni muovinen kannellinen purkki, jonka sisällä on valkoinen karvakiehkura Pepin turkista. Leikkasin sen mukaani eläinlääkäriasemalla, kun olin antanut koirani jo niin sanotulle sateenkaarisillalle.



Suomen ensimmäinen lemmikkien hautausmaa on perustettu Helsinkiin jo vuonna 1924. Vasta 1970-luvulla ne alkoivat yleistyä muuallakin Suomessa. Eurooppalaissa suurkaupungeissa tapa haudata lemmikki erityiselle lemmikkihautausmaalle on ollut käytössä jo 1800-luvulla. Hautausmaille on haudattu kaikkia pieneläimiä, joskus jopa hevosia. Hevosta ja varsinkaan hevosta ei saa lainsäädännön mukaan haudata ihan mihin ja miten tahansa. Se on niin suuri eläin, että hajotessaan se aiheuttaisi terveydellistä vaaraa pohjavesistölle ja sen kautta ihmisille ja eläimille. Sen voi toimittaa kaatopaikalle, erityiseen käsittelylaitokseen tai haudata omalle maalle tietyin edellytyksin. Kukapa sitä nyt rakkaan lemmikkihevosensa maallisia jäännöksiä haluaisikaan kaatopaikalle rahdata. 

Lemmikkien hautausmaalla muistomerkkeinä voi olla hautaustoimistosta hankittu ja kaiverrettu hautakivi tai jokin itse tehty muistomerkki. Lemmikin haudalle tuodaan usein myös sille mieluisia esineitä tai sen panta tai valokuva. Hautausmailla pidetään siivoustalkoita ja koristellaan hautoja pyhäinpäivän ja joulun aikaan. Yhteisöllisyys auttaa selviytymään lemmikin menettämisen aiheuttamasta surusta, jota ei välttämättä ole helppo näyttää tässä ihmiskeskeisessä maailmassa.

Lemmikkien hautausmailla nähdään myös uskonnollisia symboleita. Risti perhekoiran haudalla ei ole mikään harvinaisuus. Tämä viittaisi käsitykseen, että eläimelläkin on sielu. Onko sillä? Ainakin koira oppii erottamaan oikean väärästä, kuten useimmat ihmisetkin oppivat tekemään, eivät tosin kaikki. Pääsevätkö eläimet taivaaseen? Tapaammeko me Pepin kanssa vielä? Eläimethän ovat synnittömiä, mutta niitä ei ole kastettu kristinuskoon, kuten osa ihmisistä. Eläinten taivaaseen pääseminen ei ole siis yksinkertainen kysymys. Enkelipatsaat lemmikkienkin haudoilla edustavat ajatusta kuolleiden ja elävien välisestä yhteydenpidosta. Enkeleiden uskotaan välittävän viestejä taivaan ja maan välillä sekä huolehtimaan elävistä.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat, Nora Schuurman, Pixabay

Lähde: teologia.fi

Kuvien ja tekstin kopiominen ja käyttäminen ilman lupaa on kielletty.









keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Kaikki elämästä(ni)

BookBeatin äänikirja, Antti Holma: Kaikki elämästä(ni) 

Tutustuin Antti Holmaan vuosia sitten, kun hän esiintyi Putous-ohjelman Kissi Vähä-Hiilarin hahmossa. Ajattelin silloin, että tähänkin ohjelmaan piti sitten se yksi kiintiöhomo saada tilastoja petraamaan. Mutta moitin itseäni myöhemmin tästä typerästä ajatuksesta. Ihastuin Holmaan melkein välittömästi.

Lähdinkin sitten ilomielin Antin matkaan kulkemaan hänen elämänpolkujaan ja punastellen kuulemaan rohkeaa ja roisia kielenkäyttöä. Aina välillä nivusten ja persvaon tuoksu alkoi olla niin konkreettista, että piti huilata ja lukea muutama dekkari välipaloina. Niin tuhteja ja tukevia ovat Antin tarjoilemat kielikuvat  kuin paksut lauantaimakkarasiivut, että meinasi tulla ähky.

Sonkajärvi - Helsinki - Lontoo  - Amerikka - akselille mahtuu miehiä ja muistoja. Munankatkuisia ja "läheskaikenkattavia". Iloja ja inhoja. Kaipuuta - mutta katkeruutta, sitä en löydä. Vain suorapuheisuutta. Ja siitä olen iloinen. Kuinka moni muu elämänvuodatus pitääkään sisällään katkeruutta ja sen syövereissä kieriskelyä, muiden syyttelyä, itsensä uhriuttamista.

Ei ole helppoa olla homo ja herkkä. Onko helppoa olla ylipäätään ihminen. Syntyä viidenneksi lapseksi, neljän siskon jälkeen pojaksi - homosellaiseksi. Tai ylipäätään syntyä tähän maailmaan. Antti ei vedä pakasta homokorttia ja etene tai jätä etenemättä sen avulla. Taas tulee mieleen miksi homoutta tai muuta erilaisuutta nostetaan niin paljon esille.

Miksi minä pidän Antti Holmasta? En ole kenenkään älykkyyden tai typeryyden määrittelijä, mutta pidän häntä aitona ja älykkäänä ihmisenä. Itsensä alttiiksi asettavana, rohkeana, oman tiensä kulkijana, sanallisesti lahjakkaana, ilmeikkäänä ja monikasvoisena. Monilahjakkaana.

Meni jonkun aikaa ennenkuin Uko tajusi, että kuuntelen Antti Holmaa. Se ilmitulo tapahtui varmaankin jonkun ääneen luetun takaatulon tai jyhkeän seisonnan maininnan yhteydessä.  Sain kuulla puolitotisen paheksuvan tuhahduksen kommenttina, mutta se ei estänyt minun kuunteluni jatkumista.

Uko ei pidä hänestä yksinkertaisesti siitä syystä, että Antti on homo. Ei voi mitään. Voihan se olla, että ei pitäisi vaikkei Antti homo olisikaan. Uko on sitä koulukuntaa, joka pitää homot erillään itsestään, kaikin tavoin. Näin kapealla katsantokannalla voi vain menettää. Mutta hän saa olla sitä mieltä mitä on.

Kirja ei kuitenkaan päällimmäisenä kerro homosekstailusta, ei oikeastaan paljonkaan, vaan on Antin omaa pohdintaa monenlaisten asioiden äärellä. Keskusteluja Jumalan, Saatanan, ystävien ja monenlaisten ihmisten kanssa turuilla ja toreilla. Kohtaamisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Syväluotaavaa ja itselleen selittävää ajatuksen juoksua. Kekseliästä sanoilla ja lauseilla irrottelua. Sanojen solinaa ja verbaalista rokkenrollia.

Mielelläni kuuntelin, kun Antti kertoi elämästä(än) omalla äänellään. Iloitsin, kun hänen elämänsä suuri rakkaus löytyi. Kuulin taivasten harppujen soivan ranskalaisella twistillä ja jäin hyvään fiilikseen kuuntelun loputtua 

                              😊

Kuuntelin kirjan sillä ajatuksella, että se on omaelämäkerta tai otteita omasta elämästä. Kirjan esitetään olevan autofiktio. 

Wikipedian mukaan: "Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, osana tapahtumia, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille."





Lue myös Antti Holman mainioista runoista

Toka kerta

sekä Kauheimmat joululaulut - konsertista.



Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat /BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kiellettyä.

tiistai 20. lokakuuta 2020

Puettavaa elektroniikkaa



Ja tapahtui niinä päivinä, että Erikoinen Asiantuntija siirtyi elektroniikan käytössä nextille levelille. Ilahdutin tällä teolla myös jälkikasvua, jonka ei ehkä eniten kaikista tarvitse hävetä äitinsä ja anoppinsa käytäntöjä ja valintoja tietotekniikan suhteen, otaksun.

Karanteenitaidetta kellon näytöllä. Ukko ja muovijoutsen (Poika ja varis)

https://archinfo.fi/2020/05/poikkeusolojen-taide-syntyy-vessapaperista-ja-vihanneksista/

Älypuhelin on ollut käytössäni kymmenisen vuotta. Nuorisolla oli älypuhelin tietysti jo paljon ennen minua. Mutta tunnenpa ikäisiäni henkilöitä, jotka vieläkin sitkeilevät "älyttömän" puhelimensa kanssa eivätkä meinaakaan vaihtaa sitä uudempaan tekniikkaan. Heille sanoisin, että tulkaa tekin jo tälle vuosituhannelle. Digitalisaatio tulee, vaikka et olisikaan valmis.

Niin paljon asioita jo pystyy hoitamaan netin ja puhelimen avulla. Joitain asioita ei enää muulla tavalla pystykään hoitamaan tai vaihtoehtoisesti se on paljon vaivattomampaa netissä kuin paikan päälle menemällä. Esimerkiksi vaikka reseptin uusiminen tai kirjan varaaminen kirjastosta. Veroilmoituksen tekeminen ja jättäminen. Puhumattakaan laskujen maksamisesta ja verkko-ostosten tekemisestä. Ja melkein minkä tahansa ajan varaaminen tai pääsylippujen ostaminen käy kätevimmin netin kautta. Ja kaikista nopeimmin älypuhelimella. Ikä sinällään ei ole este millekään. Iäkkäin työssäni kohtaamani netin käyttäjä (sujuvaa käyttöä) on ollut 96-vuotias.  

Eräänä päivänä työpäivän jälkeen havaitsin, että olin hukannut vuosia palvelleen Garminin rannekkeen, joka mittasi unen laatua, askelten määrää, noustujen kerrosten määrää, kulutettuja kaloreita, sykettä ja leposykettä ja tietysti aikaa ja ties mitä vielä, mitä en edes käyttänyt. Rannekkeen sai bluetooth-yhteydellä synkronoida älypuhelimessa olevan Garmin-sovelluksen kanssa ja niin tiedot pysyivät tallessa. Ranneke oli jo niin pitkään ollut käytössä, että olin jo yhden vaihtorannekkeenkin tilannut, kun alkuperäinen kului poikki.

Kyllähän sen hukkaaminen harmitti. Olisi pitänyt kuitenkin odottaa pari päivää, että varmasti ehtii käydä läpi uudestaan kaikki paikat, missä olin päivän mittaan käynyt, josko se tulisi jossain vastaan. Olin aika varma siitä, että olin pudottanut sen pyöräillessäni töistä kotiin. Niinpä en malttanut odottaa, vaan tilasin samana iltana Gigantin verkkokaupasta Apple Watch 6:n, joka on yhteensopiva puhelimeni kanssa. Laitteilla on kova kysyntä ja heti ilmoitettiin, että ne ovat loppuneet varastosta ja seuraava erä on tulossa vasta 5.10. ja siitä 3-6 arkipäivän sisällä saisin uuden laitteeni. Vasta!

No, ylläri oli melkoinen, kun laite olikin jo varastopäivää seuraavana päivänä noudettavissa Matkahuollon lokerikosta ja vieläpä aamupäivällä. Sopivaa puuhaa syyslomaviikolle siis tiedossa. Garmin-rannekekin sitten löytyi pian sen jälkeen, kun olin tämän uuden puettavan elektronisen laitteen ehtinyt tilata. Mutta ei se mitään. Eteenpäin, sanoi mummo marketissa ja nyt mennään tällä vehkeellä, vaikka hinta vähän kirpaisikin. En aio siitä kuitenkaan huonoa omaa tuntoa kokea.

Monipuolisia ja uusia toimintoja ei laitteesta puutu. Se valvoo käsien pesuakin, olenko pessyt sen 20 sekuntia ja huomauttaa heti, jos en heti kotiin tultuani ole pessyt käsiäni. Jonkunlainen äidinkorvike siis kyseessä. Sehän vielä puuttuu, että se tarkistaisi, onko pylly pyyhitty ja nenä niistetty ja hampaat pesty kunnolla. Applen nörtit pyöräyttäisivät tämänkin ominaisuuden varmasti  hetkessä käyntiin. Ai niin, mutta laitteessa ei ole kameraa... Sillä voi lukea puhelimen sähköpostit ja messenger-viestit sekä käyttää karttapalveluja. Hirveen kätevää, kun ei tarvitse autossa pelätä, että puhelin luiskahtaa penkin alle juuri kun olet ajamassa eksyksiin. 

Kellotaulun voi valita itse useista (kymmenistä?, en ole jaksanut laskea) eri vaihtoehdoista ja niitäkin voi vielä "kustomoida" oman näköisikseen ihan itse. Ja voi laatia useammanlaisen kellotaulun ja vaihtaa sen uuteen vaikka kerran minuutissa. Tai useamminkin. 

Valitsin vaihtehdoista sellaisen, johon saa valita taustakuvaksi 24 eri vaihtoehtoa omista valokuvista. Valokuva vaihtuu aina, kun nostaa kättä vähän ylös ja/tai muuten vaan muutaman sekunnin välein. Lisäksi olen valinnut näytölle oman maun ja tarpeen mukaisia lisätietoja kellonajan lisäksi. 

Tällä hetkellä kellotaulu näyttää vaihtuvien valokuvien lisäksi paitsi kellonajan, myös säätilan (pilvistä, 14 C) ja ympäristön melutason 36dB. Kello vahtii liikkumistani myös niin, että se huomauttaa, jos en välillä nouse kävelemään. Kahtenatoista tuntina vuorokaudessa se käskee nousta kävelemään. Tai miten nyt itse on asetuksissa valinnut. Lisäksi se kerryttää aktiivisuustasoa arkiliikunnassa ja muussa liikunnassa. Se kerää kaikista näistä värillistä kiekkoa itse asetetun tavoitteen mukaan. Ehkä se patistaa tällä tavalla liikkumaan enemmän, saa nähdä.

Laite tunnistaa myös rajun kaatumisen. Jos en hetkeen reagoi sen jälkeen, se soittaa automaattisesti hätäkeskukseen ja samalla puhelimen ICE-etuliitteellä luettelossa oleville henkilöille. Se kysyy vointia tietysti ensin, jolloin on mahdollista vielä perua puhelu. Poikkeuksellisen matalan sekä korkean sydämen sykkeen ja epäsäännöllisen rytmin se huomaa. Saan myös ilmoituksen siitä, jos lähistön melutaso ylittää 90dB:n rajan. Niin korkea melutaso voi jatkuessaan vaurioittaa kuuloa.

Laite valvoo pyydettäessä sydämen toimintaa EKG:tä mittaamalla, mutta ei tetenkään voi ennustaa tai todeta mitään sairautta tai tulevaa sydänkohtausta. Äskettäinhän uutisoitiin, että älykello on teettänyt lisätöitä hoitolaitoksissa, kun käyttäjät arvelevat olevansa sairaalahoidon tarpeessa älykellon tietojen perusteella. 

Kello mittaa myös veren happisaturaatiota, eli onko tyyppi ihan konkreettisesti huonossa hapessa. Vielä en ole itseltäni onnistunut sitä mittaamaan, käsi on ollut jotenkin väärässä asennossa ja kello liian ylhäällä tai alhaalla tai mitä onkaan ollut. Varmaankin koko muija on todellisuudessa niin huonossa hapessa, ettei kellokaan enää tunnista.... 

Mitä näillä kaikilla hienoilla ominaisuuksilla sitten oikeasti tekee, vaatii vähän totuttelua. Ja kaikkiahan ei ole pakko käyttää vain sen takia, että ne sattuu kellossa olemaan. Toivon ainakin, ettei niin paljoa tarvitsisi käyttää puhelinta, kun esimerkiksi tärkeimmät uutiset voi nähdä heti ranteessa. Voi lukea yhdellä vilkaisulla mitä se ameriikanpresidentti on taas valeh... eikun siis twiitannut. Toimintoja voi käyttää myös puheohjauksella. Voi sanoa kellolle vaikka että ”Hei Siri, aloita ulkokävely” ja niin Treeni-ohjelma alkaa mitata aikaa, matkaa, keskinopeutta, keskisykettä jajajaja.....

Muokattu 12.10.: tulin juuri pyörällä töistä ja niiskautin nenääni kellon ”kuullen”, niin jo se kysyi: ”Kuinka voin auttaa?” Siri siis luuli, että puhuin sille jotain. 


Nyt ollaan tultu siihen, että kello on jo kaikkea muuta kuin kello. Kyllä sieltä se kellokin löytyy, kun vähän kaivellaan. Niin kuin älypuhelimien aikanaan tullessa markkinoille, ne sisälsivät vaikka jos mitä äppejä, mutta olihan siellä puhelinkin ja tekstiviestit.

Kävin ruokakaupassa ja maksoin ostokset tietysti heti älykellolla. Olipa helppoa. Ei tarvinnut koskea koronaviruksia kuhisevaan maksupäätteeseen ollenkaan. Samaan tapaan olen aikaisemminkin maksanut puhelimella, joten siinä ei sinänsä ollut mitään uutta.

Jaahas, nyt kello jo ilmoittaakin, että on aika nousta ja liikkua. Ystävä kallehin.

Ohessa linkki samaan aihepiiriin liittyvään postauksemme muutaman päivän takaa.

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/10/nomo-vs-fomo.html

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.






maanantai 19. lokakuuta 2020

Kaikkien aikojen nachopelti



Helppoa ja herkullista mättöruokaa!

Tarvitaan:

Pussillinen nachoja
400 gr naudan jauhelihaa
1 pss tacomausteseosta 
1 dl vettä
Sipuli
Öljyä paistamiseen

1 prk juustokastiketta
Luumutomaatteja
Punasipulia

Purkki creme fraichea
Jäävuorisalaattia, rucolaa tms.

Tarjoiluun : guacamolea
 
Uuniin menossa

Valmista tarjoiltavaksi!


Tee näin:

Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen.
Pilko sipuli ja kuullota pannulla öljyssä. Lisää jauheliha ja ruskista. Lisää tacomausteseos pannulle  ja sekoita jauhelihan sekaan. Lisää vesi, sekoita ja hauduta muutaman minuutin ajan.

Laita uunipellille leivinpaperia ja levitä nachot pellille. Kaada jauhelihat nachojen päälle. Lisää pilkotut tomaatit ja punasipulit. Lätki päällimäiseksi lusikallisia juustokastiketta suhtkoht tasaisin välein.

Laita uuniin ylimmälle tasolle noin 10 - 15 minuutiksi niin, että juustokastike ja nachot saavat vähän väriä.

Ota pelti uunista ja lusikoi päälle vielä creme fraichea ja revittyä jäävuorisalaattia tai rucolaa.

Lisää lautaselle annoksen päälle guacamolea.

Namskis, maiskis 😋

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Mikään ei ole niin turhaa kuin lehtien haravoiminen eikä sekään ole ihan turhaa



Tästä aiheesta jaksan jauhaa syksyisin aina uudestaan. Meillä ei ole vuosiin haravoitu pihan lehtiä pois nurmikolta syksyllä. Ne leikataan alleenjättävällä ruohonleikkurilla sopivassa vaiheessa (kun niitä on tarpeeksi paljon) silpuksi. Silppu lannoittaa nurmikkoa ja lannoite on jo valmiiksi luontoäidin levittämää. Samalla välttyy nurmikon haravoinnilta. Onhan se tietysti mukavaa ulkopuuhastelua, eli siitä jää sitten paitsi. Keväällä, kun lumi on sulanut, ei syksyllä nurmikolle jätetystä silpusta näy enää juuri mitään. Ainakaan ensimmäisen nurmikonleikkuun jälkeen. Sinne se häviää ja on luomulannoitetta nurmikolle.



Isäntä parhaillaan käyttää leikkuria ja jälki on tämän näköistä. Haukkuli toimii tapansa mukaan työnjohtajana ja virallisena valvojana.

Kyllä me osa lehdistä haravoidaan kuitenkin kompostiin väliaineeksi talven varalle. Sikäli kuin lehdet nyt pysyvät lehtikompostorissa jäätymättä. Niidenkin kompostoitumisprosessi ehtii päästä käyntiin ja ne pysyvät sen avulla jonkin aikaa lämpiminä ja jäätymättä. Koivun lehdet ovat sopivan ohuita, pehmeitä ja ilmavia tähän tarkoitukseen. Joiltain paikoilta etupihan puolelta saatetaan haravoida vähän ihan yleisen tavan ja siisteyden vuoksi.



Oheisessa kuvassa on kolme pylväshaapaa ja tähän mennessä niistä pudonneet lehdet. Suurin osa niiden lehdistä on vielä vihreitä ja puissa kiinni.

Loput pylväshaapojen lehdistä haravoidaan pois ja säilötään tontille toiseen paikkaan. Ne ovat niin kovia, paksuja ja sileitä, ettei niistä ole kompostiin ainakaan kokonaisina. Silputtuina ehkä olisikin, mutta se ei ole niin hyvä väliaine kuin koivunlehti, juuri sen paksuuden ja kovuuden vuoksi.



Silputun ja haravoimattoman "lehtihunnun" raja. Silputut lehdet häviävät melkein näkymättömiin jo nyt.

Siitä lähtien kun kompostori hankittiin joskus 15 vuotta sitten, ollaan sulan maan aikaan kompostoitu keittiöstä tulevat biojätteet soveltuvin osin. Mitään kananluita sinne ei kannata laittaa. Jos sen tekee, niin niitä löytää kukkapenkistä vielä vuosienkin päästä, mikä on melko iljettävää. Myös kananmunan kuoret kannattaa pilkkoa mahdollisimman pieniksi vaikka talouspaperiarkin sisällä.

Vuoden 2019 keväästä alkaen on meillä kompostointia jatkettu läpi vuoden. Viime talvi oli niin leuto, ettei ollut mitään ongelmaa saada pysymään kompostia sulana. Ja mitäpä siitä, vaikka jäätyisikin. Kyllä se siitä sitten keväällä sulaa. Kompostori sijaitsee lisäksi takapihalla, joten runsaslumisena talvena sinne pitäisi kolata polku tai mennä hiihtäen viemään biojätteitä.

Kuvat: Erikoiset Asiatuntijat, Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

lauantai 17. lokakuuta 2020

Unesta ja nukkumisesta

 

Me Naiset -lehdessä (41/2020) on paljon juttua nukahtamisesta ja nukkumisesta, unista, heräilystä ja heräämisestä. Öiseen, tavallisesti aloitushetkestä lopetusajankohtaan, noin kahdenksan tunnin ajanjaksoon kuuluu nukkujasta riippuen erilaisia jaksoja.

Joku ei nuku ollenkaan. Johanna Elomaa kertoo elämänsä unettomasta jaksosta, jolloin hän ei nukkunut joinaan öinä yhtään. Monesti tulee sanottua väsyneenä, huonosti nukutun yön jälkeen, että en nukkunut sekuntiakaan. Todennäköisesti ja varmasti kuitenkin nukuin, mutta erittäin huonosti - vaipumatta syvään uneen ja näkemättä unia, REM-vaiheeseen pääsemättä. Jutun Johanna sai lopulta diagnoosin: öisin ylivirittyvä aivotoiminta ja vuorokausirytmin kierteisyys. Alun unettomat yöt olivat saaneet aikaan pidemmän päälle aivotoiminnassa muutoksen, joka siis piti Johannan nukkumisyrityksistä huolimatta hereillä. Nykyisin hän on sovittanut elämäänsä nukkumattomuutensa ympärille ja tehnyt muutoksia, jotka ovat auttaneet häntä nukkumaan. 

Toisessa artikkelissa kerrottiin nopeasta nukahtamisesta. Se olikin mielenkiintoinen juttu. Olen itsekin tällainen supernukahtaja. Nukahdan kesken oman ajatukseni, muutamassa minuutissa. Jutun mukaan tämä johtuu pitkäaikaisesta väsymyksestä ja kuormituksesta, jonka tunnistan itsessäni. Aina ei ole ollut näin. Unta on joskus saanut haeskella tunninkin verran. Mutta nykyisin ei tarvitse unta houkutella, vaan uni tulee ja sammuttaa lukulampun nopeammin kuin toivoisin. Olen yrittänyt skarpata tämän asian kanssa ja mennä aikaisemmin nukkumaan siinä onnistumatta. Olen jossakin vaiheessa iltaa (mielestäni liian aikaisessa vaiheessa mennäkseni nukkumaan) hyvin väsynyt, mutta kun sinnittelen ajan ohi, piristyn eikä nukkumaan meno houkuttele yhtään.

Kolmannessa artikkelissa puhutaan unistressistä. Siitä, joka estää nukahtamasta ja herättää aamuyön tunteina pohtimaan kulloinkin pinnalla olevaa huolta tai murhetta. Ruksi tuli tähänkin kohtaan. Monena yönä herään neljän viiden maissa ja joku asia jää pyörimään päähän antamatta unen palata. Jutussa myös kysytään milloin viimeksi heräsin virkeänä, ilman kellon pirinää? No, en muista edes. Joka aamu tuntuu väsyttävän, enemmän tai vähemmän.

Neljäs syy huonoon nukkumiseen ei löydy lehden sivuilta, vaan oman sängyn toiselta puoliskolta. Uko on alkanut heräilemään aamulla ennen kukon laulua, noin viiden maissa saamatta enää unen päästä kiinni. Hän nousee ylös, lähtee kahvinkeittoon ja lehden lukuun ja pitää useimmiten tahattomalla mekkaloinnillaan minutkin hereillä.

Neljättä kohtaa lukuun ottamatta kaikkiin muihin voi löytyä apua vuorokausirytmillä, joka pysyisi kaikkineen suunnilleen samanlaisena viikot läpeensä. Tuntia ennen nukkumaan menoa pitäisi syödä tuhti iltapala, jotta jaksaisi nukkua aamuun asti. Nukkumaan pitäisi mennä suunnilleen samaan aikaan joka ilta ja löytää ensin itseään kuunnellen se aika, kun kroppa ja pääkoppa on otollisessa vireessä nukahtamaan.

Lehdessä oli vielä artikkeleita unen näkemisestä ja nähtyjen unien merkityksistä. Ihminen näkee keskimäärin 26 kertaa vuodessa painajaisia. Painajaisen ja unen yleensäkin muistaa parhaiten, jos siihen herää. Voiko nähdyillä unilla olla meille jotakin kerrottavaa? Artikkelissa mainittu psykologi Anna Riihimäen (haastattelu Kodin Kuvalehdessä) mukaan mikään asia unessa ei ole sattumaa, vaan unien tapahtumat liittyvät elettyyn elämäämme. Unet kumpuavat alitajunnastamme. Painajaiset voivat auttaa meitä selvittämään onko elämässämme kaikki asiat mallillaan. Toisaalta taas unien maailmaan perehtynyt kirjailija ja toimittaja Anna Tommola on Me Naisten haastattelussa sanonut, että uni voi myös olla ihan vain unta, ilman mitään viestiä. Tämä oli helpottavaa kuulla. Omat unet ovat joskus sen verran mielenkiintoisia, että niiden piilomerkityksiä ei olekaan ollut ihan helppo löytää  - eikä sitten siis tarvitsekaan.

Tavallisia toistuvia uniaiheita ovat alastomuus, hampaiden menettäminen, seksuaaliset unet, putoaminen, koetilanne, lentäminen ja rahan tai arvoesineiden katoaminen. Meillä Erikoisilla Asiantuntijoilla on aiheeltaan sama toistuva painajaisuni: oman kodin myyminen ja jonkun erikoisen asunnon ostaminen tilalle. Näistä postasimmekin viime vuoden puolella:

Asuntokauppapainajainen

Unelmien erikoiset talokaupat

Uniasiat mietityttävät meitä, lue toinenkin äskettäinen postauksemme asian tiimoilta: Unta palloon!

 

Miten sinä nukut? Mitä vinkkejä sinulla on parempaan nukkumiseen?

 

Kuvat: Pixabay

Lähde: Me Naiset 41/2020


Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

perjantai 16. lokakuuta 2020

Operaatio imurin letku ja sooda


Asumme 25 vuotta vanhassa omakotitalossa, jossa on keskuspölynimuri. Keskuspölynimurissa on n. viiden metrin pituinen letku, kuten moni tietää. Muistaakseni imurimme letku on yhden kerran uusittu koko aikana. Alkuperäinen oli heikkoa tekoa tähän uudempaan verrattuna. Siihen tuli reikiä, taitoksia. 

Ensimmäistä kertaa tuli nyt tarvetta puhdistaa letkua sen sisäpuolelta. Siivouskaapissa alkoi nimittäin tuoksahtaa tunkkaiselta ja jäljet johtivat pienen nuuskuttelun jälkeen imurin letkuun. Eikä muita vaihtoehtoja muutenkaan juuri ollut. 

Mitä tekee kätevä emäntä ja isäntä? Toimintastrategian. Yritetään puhdistaa letkua ensin kuivana. Tavalla tai toisella. Imuroitiin letkun sisään pitkä naru siten, että sitä jäi näkyviin letkun molemmista päistä. Piti olla tarkkana, ettei koko naru solahda samantien pölysäiliöön. Tai juutu johonkin matkan varrelle talon rakenteisiin. Missä ikinä sitten kulkeekaan se ”sisäänrakennettu” putki seinien sisällä. Narua olisi häjyn tuntuista kaivella pois mistä vaan matkan varrelta ja pölysäiliöstäkin. 

Sitten sidottiin toiseen päähän pulloharja. Se oli ainoa sopivan kokoinen siihen tarkoitukseen. Ja vedettiin pulloharja letkun läpi. Ei sieltä mitään irtonaista tietenkään lähtenyt irti. Seuraavaksi otettiin vanhan kansan opit käyttöön ja kaadettiin letkuun kaikki sooda, mitä huushollista löytyi. Sitä oli noin neljä desilitraa, siivoustarkoituksiin hankittuna. Siitähän se mysteeri sitten alkoi. Kaikki se sooda nimittäin jotenkin oudosti katosi sinne letkun sisään. Kirjaimellisesti mutkallista tietä näkymättömiin. Kolisteltiin ja ravisteltiin letkua eikä soodan soodaa tullut pois kummastakaan päästä. No, päätettiin, että siellä se kuitenkin on. Yritettiin tutkia letkun sisäpintaa, onko se sileä vai onko siinä uria kuten ulkopinnassa, mikä olisi ihan järjetöntä. Niihin uriinhan se kaikki pöly ja muu töhkä juuttuisi. Ja se sooda. Todettiin, että aika sileä on.

Annettiin soodan vaikuttaa letkussa yön yli. Jotta saataisiin taas harjattua letkua pulloharjalla, piti naru imuroida letkun sisään uudelleen. Siinä samassa tuli imuroitua letkusta tietysti ne kadonneet soodatkin ja soodan ”katoaminen” jäi ikuiseksi mysteeriksi. Ehkä letkun sisällä oli jotain tahmeaa, johon kaikki sooda oli juuttunut. Pulloharjan mukana ei letkusta tullut ulos mitään. Seuraavaksi letku laitettiin takaisin kaappiin ja kaapin ovi kiinni, jotta saatiin selville, vieläkö letkun puhdistamista täytyy jatkaa. Kyllä täytyi. Tunkkainen haju vähän lievittyi, mutta ei tarpeeksi. 

Päätettiin, että seuraava operaatio on letkun pesu sisältä. Letku pihalle, lämmintä vettä sen sisään, jesarilla tukkoon molemmista päistä ja hölskyttelyä. Pois valuva vesi oli likaisempaa kuin sisään kaadettu kraanavesi. Seuraavaksi kaadettiin letkuun pullollinen laimennettua saniteettitilojen puhdistukseen tarkoitettua pesuainetta Swipe Sanitia ja lämmintä vettä ja taas tukittiin letku jesarilla umpeen molemmista päistä. Annettiin pesuaineveden vaikuttaa letkussa yön yli. Pesuaineen sisältämät hyvät bakteerit saisivat tehdä työtä rauhassa.

Seuraavana aamuna tyhjennettiin letku ja huuhdeltiin sitä useaan kertaan kastelukannullisella lämmintä vettä. Sen jälkeen se ripustettiin valumaan palotikkaiden ja tuuletustelineen päälle yhdeksi aurinkoiseksi päiväksi. Sitten se pestiin kylppärissä vielä ulkopinnaltaan samalla pesuaineella ja hierovaa suihkua apuna käyttäen. Letkun loppukuivatus tapahtui siten, että puhallettiin letkun sisään lämmintä ilmaa hiustenkuivaajalla samalla kun imuri oli käynnissä. 

Jos ei tämäkään olisi auttanut, seuraava konsti olisi ollut retki paikalliseen K-Rautaan, joka on Allawayn jälleenmyyjä. Letku saatiin kuitenkin vielä kotikonstein puhtaaksi eikä uutta letkua tarvinnut ostaa.


Kuva: Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 



torstai 15. lokakuuta 2020

Kehtolaulu

 

Olen nähnyt monta elokuvaa aiheesta "Kuinka lastenhoitaja tuli hulluksi". Aihe on jokaisen vanhemman yksi pahimpia painajaisia. Ihminen, jonka hoteisiin olet uskonut rakkaimpasi, lapsesi, tekee heille jotakin karmivan pahaa. Kirjailija Leïla Slimani oli minulle ennalta tuntematon ja tulin tarttuneeksi kirjaan kirjastossa sen tummasti puhuttelevan kannen vuoksi. Siveellisesti pukeutununeelta lastenhoitajalta on rajattu kuvassa pää poikki.

Tuttu kuvio. Perheen äidin on aika palata töihin ja kun perheellä tuntuu käyneen uskomaton tuuri apuun löytyneen lastenhoitajan kanssa, ovat kaikki jäätävän psykologisen trillerin ainekset koossa. Koko perhe rakastuu tähän Louise-nimiseen lähes enkelimäiseen, täydellisenä näyttäytyvään hoitajaan. Louisesta tulee perheelle niin tärkeä, etteivät he enää voisi kuvitellakaan elämäänsä ilman häntä. Hän on lastenkasvatuksessa ja monissa muissa asioissa aina askelen edellä. Hän on lohduttava syli ja olkapää myös vanhemmille. Hän on aina paikalla. Hän on yksi heistä. Vai onko sittenkään?

Kauneinkin kermakakku alkaa härskiintyä ennemmin tai myöhemmin. Kuoren alla kuhisee. Lukijalle tarjoillaan vinkki jos toinenkin kuin pieni pala kakkua siivu kerrallaan. Epäusko vaihtuu toteamiseen: "Kaikki taisi tosiaankin olla vähän liian hyvin!" 

Kirja toimii vallankäytön ja nöyryyden näyttämönä, tehden sen vähäeleisesti, mutta viiltävän tarkkanäköisesti. Kuinka valta väärissä käsissä saa aikaan peruuttamatonta tuhoa. Tämä pätee perheen lisäksi kaikkiin yhteisöihin, joissa eriarvoisessa asemassa olevat ihmiset toimivat.




Leïla Slimani on ranskalais-marokkolainen kirjailija ja toimittaja, syntynyt vuonna 1981. Hänet on palkittu useilla kirjallisuuden alan palkinnoilla. Presidenttin Macron on nimittänyt Leïla Slimanin Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi vuonna 2017.


Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.


keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Rikkaruoho - viimeinen kirje isälle


Aloitin kerrankin kirja-arvioinnin kirjoittamisen yhtäaikaa kirjan lukemisen kanssa enkä vasta sitten, kun kirja on jo luettu. Otto Gabrielssonin kohukirjaa isästään Jörn Donnerista piti jonottaa kirjastosta viikkotolkulla, niin haluttu se on. Otto kirjoittaa kirjettään isälleen päiväkirjamaisesti tämän ollessa vielä elossa. Niin kirjoitan myös tätä postausta lukemisen edistyessä. 

Otto purkaa katkeruutta biologista isäänsä kohtaan ensimmäisiltä riveiltä alkaen. Isän ja pojan tapaaminen tukholmalaisen hotellin kahviossa: ”Sitten tulit alakertaan, kumarana mutta yhtä kauhistuttavana kuin aina.

Isällä ei koskaan ollut tarpeeksi aikaa ja huomiota annettavaksi Otolle, joka oli toinen hänen avioliittonsa aikana sen ulkopuolella syntyneistä lapsista. ”Olen surullinen, että kirjoitit minun olevan erehdys.”  ”Kuin olisi menettänyt isänsä. Kuinka voi menettää jotakin mitä ei ole koskaan ollutkaan?” Isän hautakiveen pitäisi Oton mielestä kaivertaa: ”VARATTU - ÄLÄ HÄIRITSE”. 


Tottuuko lukija näihin katkeriin sanoihin vai lievittyykö katkeruus pohdinnaksi alun shokin jälkeen? Se jää nähtäväksi.

Monet ovat mieluummin tekemisissä rikkaiden ja menestyneiden kanssa. Siten voi teeskennellä onnistuneensa itsekin elämässään.” Oivalluksia ja ääneen kirjoitettuja totuuksia löytyy ja riittää.

Otto kirjoittaa, että kirjoissaan Jörn Donner toistaa itseään. ”Kun on kirjoittanut jotakin, sitä jumiutuu kognitiivisesti samoille urille.” ”Et halua, että suorituksiasi arvostellaan, ... koska et kykene aitoon itsereflektioon. Et siis ole näyttelijä, vaan aidosti arvostelukyvytön.” 

Tuon kognitiivisesti samoille urille jumiutumisen ymmärrän täysin ja bloggaajana niin tuppaa usein käymään itsellekin.

Kirjoittajasta huomaa, että hän on kirjailijan jälkeläinen. Sanan säilä on todellakin hallussa. Miten osuvasti Otto osaa sanoillaan sivaltaa. Erityisesti kappaleessa, jossa hän kuvailee isänsä vaimoa verraten hänen habitustaan erääseen lintulajiin. ”Minä en mielelläni pilaile eläinten kustannuksella.” Välillä lukijaa naurattaa.


Toinen ilta Otto Gabrielssonin seurassa. Enimmäkseen tuntuu pahalta lukea tätä äärimmäisen katkeraa vuodatusta. Katkeruus on varmasti aiheellista eikä sitä ole syytä epäillä. Isä-Donner on ilmeisesti ollut täysi paskiainen ja kusipää. Kirjoittaja suorastaan tuohtuu, välillä taas kirjoittelee niitä näitä. Eikö hänellä ole puolen vuoden aikana ollut muuta ajateltavaa? Eikö jo lähes nelikymppisenä voisi päästää irti ja mennä eteenpäin? En jaksa enää tehdä kirjasta niin tarkkoja havaintoja ja muistiinpanoja kuin eilen tein. Alkaa ahdistaa.

En puolustele ketään, mutta ihmettelen. Otto G. opiskelee psykologiksi, mutta ei pysty antamaan yhtään armoa isälleen, joka on itsekin jäänyt kokonaan isättömäksi jo 2-vuotiaana tämän kuoltua. Kliseisesti sanottuna häneltä (Jörkalta) on puuttunut isyyden malli. Vai puuttuuko hänen tunne-elämästään sitten joku isyys-palanen? Tuskin hänkään ilkeyttään pystyy noin huonoon isyyteen kuin Otto kirjassaan antaa ymmärtää. Ehkä hänellä on syynsä tai sitten kyse on jostain henkisen kehityksen keskeneräisyydestä tai tunne-elämän vajavaisuudesta.



Otto mainitsee omat mielenterveysongelmansa, mutta ei avaa niitä tarkemmin. Sairaus sekä koulutus varmaan vaikuttavat kaikkeen siihen, miten hän kokee isäsuhteensa ja toisaalta miten hyvin hän purkaa tuskaansa kirjoittamalla. Ja miten hän pohtii isänsä suhtautumista ”oikeisiin poikiinsa”, jotka myös tulevat perimään isänsä omaisuuden. Mutta ei se ole näiden kahden ”oikean” pojan syytä. Heillä lienee erilainen suhde isäänsä.

Nimityksiä, joita Otto käyttää isästään: suomenruotsalainen teinipoika, kehno saksalainen pornotuottaja, paskakasa.

Kolmas päivä Otto Gabrielssonin seurassa. En vieläkään tiedä, onko tämä hyvä kirja vai ei. Tosi mielenkiintoinen, mutta samalla synkkä ja ahdistava. Olisi hyvä tietää myös vastapuolen näkemykset, ajatukset ja argumentit. Mutta se ei ole mahdollista. Oton mielestä isällä ei ollut sielua eikä hän ”tarvinnut happea”. Olisiko kuitenkin mahdollista, että isä silti rakasti Ottoa, mutta oli kyvytön tuomaan asiaa esille siten, että se olisi tullut pojalle selväksi. Olihan heillä kai ollut hyviäkin hetkiä. 

Ottoa kaivelee kovasti, että isä on aikanaan tunnustanut lapsensa, tosin vasta vuosien kuluttua syntymästä. Samalla isä on kieltäytynyt maksamasta elatusmaksuja ja vaatinut Oton äitiä salaamaan hänen isyytensä. Tämän hän oli tehnyt oman taiteellisen uransa vuoksi. Kannattaako silti tuntea kaikki tämä viha biologista isäänsä kohtaan? Jättäisi vihaamatta niin kovasti ihan vaan itsensä ja oman potentiaalisen vatsahaavansa vuoksi. ”....kunnioita isääsi ja äitiäsi. Jos joudun helvettiin, tiedän, että olet siellä odottamassa.

Isä-Donnerin suhteen mietin sitä, että miten jollain on ”varaa” hukata ja hyljätä yksikään jälkeläisensä tällä tavalla. Joukossamme on niin paljon niitä, joille Luoja ei ole suonut yhtään lasta hartaista toiveista huolimatta. Ja tällä suomenruotsalaisella ukolla niitä on kuusi, joista vain kahta hän pitää ”oikeina” lapsinaan. Kun ainoa tytär Susanna kuoli, isä ei mennyt edes hänen hautajaisiinsa ja haukkui tyttärensä julkisesti alkoholistiksi. Isä-Donner ei eläessään oivaltanut, miten suuri lahja ja kallis aarre oma lapsi on. 

Isä ei ehtinyt saada poikansa pitkää kirjettä ennen kuin nukkui pois. Oliko se edes kirjoittajan tarkoituksenakaan. Hiukan irvokasta on luetuttaa kirjettä, näinkin intiimiä tiedonantoa, meillä muilla, asiaa tuntemattomilla. Isällä ei ole enää mahdollisuutta puolustautua erehdykseksi nimittämänsä pojan syytöksiä vastaan julkisesti eikä yksityisesti. Ja olisiko sitä edes tehnytkään, vaikka olisi elossakin. Tiesikö hän edes, mitä Otto lopulta tunsi isäänsä kohtaan? Minkä verran Oton mielenterveysongelmat ovat luoneet katkeruutta ja vaikuttaneet lopputulokseen?



Tämä on kirja, jota ei pysty lukemaan kovin pitkään yhdellä kertaa. Lukija löytää itsensä toistuvasti selailemasta puhelinta, kurkkimasta jääkaappiin tai ulos ikkunasta, puuhailemasta jotain pientä kotiaskaretta tai rapsuttelemasta koiraa tai puolisoa. Tai täydentämästä tätä postausta. 

Lainasin kirjastosta myös Jörn Donnerin kirjoittaman Pikku Mammutti -nimisen kirjan, johon Otto monesti omassa kirjassaan viittaa. Se sisältää päiväkirjamaisia merkintöjä Jörn Donnerin elämästä usean vuoden ajalta. Täytyy sanoa, että en jaksanut lukea sitä alkua pidemmälle. Selailin sen läpi enkä ainakaan tästä kirjasta onnistunut löytämään sitä kohtaa, missä Donner nimitti poikaansa rikkaruohoksi. Kun ei ole aikaisemmin tullut edes mieleen lukea mitään Jörn Donnerin kirjoittamaa kirjaa, niin eipä tämäkään kummoiselta vaikuttanut. Ketä kiinnostaa jonkun suomenruotsalaisen äijän päiväkirjajorinat, vaikka onkin kansanedustaja ja sairastaa syöpää? Ei ainakaan minua. Anteekksshh!

Enpä ole sitäkään tiennyt, että bandana-huivin värillä voi ilmaista kiinnostustaan erilaisiin seksuaalisiin perversioihin. Googlettamalla selvisi eri värien merkitys. Itse olen omalla huivillani ja värilläni tietämättäni ilmaissut muun muassa, että ”kaikki käy”. En tosin koskaan ole pitänyt huivia takataskussa ja olen ihan vaan tavallinen heteronainen. Nyt meni huivivarasto uusiksi. Aina oppii uutta, joskus ehkä jotain hyödyllistäkin, kun lukee kirjoja.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / kirjan kannet. Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja käyttäminen ilman lupaa on kielletty.









tiistai 13. lokakuuta 2020

Kaikkien aikojen hernekeitto



Omatekoista hernekeittoa ei voita kuin äidin tekemä.


Kotitekoinen hernekeitto on yksi Erikoisen Asiantuntijan lempiruuista. Hyvää hernekeittoa sai aikanaan kotona, mutta myös koulussa, armeijassa vanhempien vierailupäivänä ja tapahtumissa, jossa keittoa on väännetty isolla kalustolla ja pitkällä kaavalla. Nykyisin erinomaista keittoa löytyy ainakin yhdestä lounasravintolasta, jossa käyn ruokailemassa.

Hernekeittoon tarvitaan:

- 500 gr eli pussillinen kuivattuja herneitä

- noin 800 gr valitsemaasi possunlihaa 

- sipuli

- 2 1/2 litraa vettä

- suolaa, meiramia, mustapippuria


Tee näin:

Huuhtele herneet ja laita kattilaan, lisää keittoon tarvittava vesimäärä ja anna liota yön yli.

Seuraavana päivänä: Laita hernekattila liedelle ja keitä herneitä liuotusvedessään miedolla lämmöllä ensin yksi tunti.

Ensimmäisen keittotunnin aikana valmistele muut ainekset. Possunlihaversioini oli tällä kertaa: pekonia, saunapalvia ja ylikypsää kinkkua.

- pilko sipulit

- kuumenna paistinpannu ja lisää pekoni ja anna lähteä ruskistumaan, lisää sipulit ja kuullota. 

- pilko palvi- ja ylikypsä kinkku 

Kun herneet ovat kiehuneet tunnin verran, lisää sipulit ja possunlihat ja suola, n. 1 - 2 tl. Anna kiehua vielä toisen tunnin ajan. Lisää lopuksi meiramia (jos tykkäät) ja mustapippuria. Jotkut turauttavat tässä vaiheessa kattilaan pari ruokalusikallista sinappia. Meillä ei tehdä niin, VAAN keitto syödään ruisleivän kanssa, jonka pintaan on levitteen lisäksi sivelty sinappia. Kokeile - toimii!

 

Miten ja millä aineksilla sinun hernekeittosi valmistuu?


Kolmen erilaisen possunlihan taktiikka



Herneet kiehumassa


 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.