Istun vuosien saatossa
hapertuneen rappulaudun päällä.
Istuinalustani on romahtamaisillaan
niinkuin koko maailmani.
Katson, mutta en ymmärrä.
Ruska värjää maisemaa
mutta minun maailmani on värejä vailla.
Sade ropisee,
tuuli humisee,
mutta minun korvissani
kohisee vain tyhjyys.
Suru kietoo minut
mustaan vaippaansa,
sieluni ja ruumiini.
Olen yhtä suruni kanssa,
antaudun sille,
en pyristele pois.
Vaivun kuin uneen
sen lohduttomaan syliin,
jossa tarjolla on vain
painajaisia ja pohjattomia
syövereitä.
Kuva: Pixabay
Tekstin ja kuvien luvaton kopioiminen on kielletty.
