Koiraihminen

Nuuskija

Tiedättehän, kuinka ihmisillä on monesti tapana ilmoittaa olevansa enemmän joko koira- tai kissaihmisiä. Itsekin tunnistan itsessäni enemmän koira- kuin kissarakkautta, vaikka pidänkin melkein kaikista eläimistä. Lapsena olin hamsteri-ihminen, vaikka oikeasti olinkin ihan hevoshullu, mutta en päässyt aloittamaan hevosharrastusta - oli liian kallis laji. Hamsteriin oli tyytyminen. Edelleen pidän hevosista ja olen aikuisiällä käynyt muutamia kertoja alkeistunneilla ratsastamassa. Olen siis myös hevosihminen.

Lapsena olin myös undulaatti-ihminen, vaikka täytyy myöntää, että ainakin meidän undulaattimme, Bernhard ja Bianca (aivan liian hienot nimet niin typerille otuksille) olivat kyllä melko tylsiä lemmikkejä. Olisin halunnut jollain tapaa leikkiä niiden kanssa, silitellä ja paijailla - vaan eipä se undulaattien kanssa onnistu.

Minulla ja Ukolla on koko melkein 40-vuotisen yhteiselon aikana ollut koira. Nyt ei ole. Jouduimme reilu vuosi sitten aivan yllättäen luopumaan rakkaasta Nuuskijasta.  Emme ole oikein vieläkään kunnolla toipuneet menetyksestä. Uko olisi jo ottanut uuden koiran, mutta minä en ole siihen pystynyt. Eikä nyt ehkä ole tarvettakaan.

Ei koiran tarvitse aina olla oma, jotta sitä voi rakastaa täydestä sydämestään. Esikoisemme kaksi koiraa, Tyttö ja Labradoodle (joka on älykkäin tuntemani koira) ja uusin tulokas Keskimmäisen cockerspanieli T. Sorsakoira täyttävät koirakaipuutamme kaikella antamallaan rakkaudella. 

Olen viime aikoina ulkoillut erityisesti T. Sorsakoiran kanssa ja olen kokenut valtavan oivalluksen tuntiessani itseni jotenkin kokonaiseksi koiran kanssa kulkiessani. Olenhan lähes koko aikuisikäni elänyt koiran kanssa.

Labradoodle ja Tyttö

Labradoodle viettämässä kesälomaa Punaisella Tuvalla

T. Sorsakoira kahdeksan viikon ikäisenä

T. Sorsakoira mummulassa

Kirjoitin aikanaan Nuuskijan menetyksestä:

Jos taivas on olemassa

Koiran kokoinen tyhjyys

Vieläkään en pysty palaamaan muistoissani noihin päiviin kuivin silmin. Viimeisenä Nuuskijan elinpäivänä otettua kuvaa en ole pystynyt katsomaan. Mutta vielä tulee päivä, kun sen teen.

Nuuskijasta olen kirjoitellut ainakin seuraavissa postauksissa:

Sankarikoirat

Nuuskijan tunteet

Nuuskijan ihmetys

Kauneimmat haukkuni

Metsätiellä

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kohtaamisten voima

Herra Lumiukko rouvineen tuijotteli vaitonaisena järvenselälle auringon helliessä heitä ja minua. Hymy huulillani lähdin tutulle lenkkipolulle luonnonsuojelumetsän uumeniin ja jätin lumisen pariskunnan jatkamaan ihmisten ilahduttamista.

Lumilakkiset keloherrat seurasivat polun vierellä ylväinä kulkuani. Varikset virittelivät lauluaan kevätkarkeloitaan varten. 

Metsäpolku kiemurtelee pitkin järvenrantaa. Vastaantulijoiden kanssa arvoimme kumpi hyppää polulta hankeen kohtaustilanteessa.

- Kiitos! sanoi polkua edennyt.

- Ole hyvä! sanoi hankeen hypännyt.

Pyrin aina olemaan hyppääjänä, mutta aina ei ehdi. Ja kuljen mielelläni polkua, kun herrasmies väistää hangen puolelle.

Metsäpolku päättyi, mutta polku jatkui pitkin rantamaisemaa. Itseäni hieman vanhempi naishenkilö lähestyi minua yhtäaikaa kun taivaalta, juuri yläpuolellamme kuului pienkoneen moottoreiden pärinää. Vilkaisin ylöspäin.

- On se kotimainen kone! huudahti vastaantulija. 

- Näinä aikoina ei tiedä! hän jatkoi.

Jäimme puhumaan polulle, vähän Ukrainasta ja Venäjästä, kauniista säästä, joditableteista (joita kumpikaan ei ollut ostanut). 

- Hyvää kevättä! toivotimme toisillemme ja matkamme jatkui kummallakin omaan suuntaansa. 

Tavoitin pian edelläni kulkevan miehen koirineen. Jäin silittelemään hänen kahta koiraansa, lapinporokoiraa ja suomenpystykorvaa ja tuli yhtäkkiä taas kauhea ikävä omaa Nuuskijaa. Koiraihmisen kanssa on helppo jutella, myös ilman koiraa. Ei puhuttu muusta, vain koirista. Kuulin, että toisella koirista oli hieman vaivoja. Toivottelinkin sille sitten pikaista paranemista ja jatkoin taas matkaani.

Saavuin lintubongareiden kuvauspaikalle, jossa useimmiten on ison kiven päällä pähkinöitä houkuttimena. Nyt kiven oli vallannut viisi oravaa, jotka hieman äkäisinä kisailivat pähkinöistä. Ne ovat niin kesyyntyneet, että eivät välittäneet minusta eivätkä paikalla olevasta toisesta naisesta.

- Eivät linnut uskalla tulla, kun oravat ovat niin riehakkaina, totesi tuo toinen tilannetta seuraava.

- Sinitiaiset ovat täällä niin kesyjä, että tulevat syömään kädestä, kun malttaa odottaa liikkumatta! hän jatkoi.

Matkani jatkui kohti pulkkamäkeä, josta alkoikin jo kantautua ilon kiljahduksia. Mikä pulkkailijoiden ja kelkkailijoiden riemu. Auringon paiste ja ilmassa leijuva grillimakkaran ja kahvin tuoksu. Jäin kahvilarakennuksen seinustalle ihailemaan ja fiilistelemään talvisen päivän ihanuutta. Siinä seistessäni sinisen taivaan alla auringon jo selvästi lämmittäessä unohtui hetkeksi kaikki maailman pahuus. Oli niin hyvä olla metsälenkin ja kaikkien kohtaamisten päätteeksi.

Kuvat ja video: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Koiran kokoinen tyhjyys

Nuuskija syksyllä 2011

Tätä kirjoittaessani on kulunut 39 päivää siitä, kun hyvästelimme Nuuskijan. Kun luette tätä, päiviä on kulunut 40. Eilen itkin lohduttomasti ikävääni. Kaipaus kultaista ystävää kohtaan on niin kova, etten voi sitä oikein käsittää. Ja toisaalta ymmärrän sen niin hyvin. Nuuskija oli aina mukana ihan kaikissa puuhissa aamusta iltaan saakka ja yötkin, kun se nukkui sänkymme jalkopäässä. Siinä se olikin aika velmu - hyppäsi sänkyyn ja painautui äkkiä sykkyrälle. Ihan kuin se olisi luullut tulevansa hätistetyksi pois. Eihän niin koskaan käynyt, vaikka jokaisen koiramme kohdalla on ollut ajatus, että "ei sänkyyn" niin kaikki sinne lopulta ovat päässeet. 

Eräs yöllinen hauska juttu oli seuraavanlainen. Nuuskija siis asettui aina nukkumaan jalkopäähän ja siitä se myös aamulla heräsi. Mutta, jos satuin keskellä yötä syystä tai toisesta heräämään, se olikin aina vieressäni, pää minun tyynylläni.

Toissa yönä heräsin kesken unieni ja olin tuntevinani Nuuskijan vierelläni. Tunsin sen tutun tuoksunkin. Unen ja valveen rajamaan harhaahan se vain oli, mutta tunsin sillä hetkellä niin suurta ikävää, etten meinannut enää saada unen päästä kiinni.

Aamulla lähdimme Ukon kanssa ulos - emme metsälenkille, niinkuin Nuuskijan kanssa olisimme tehneet, vaan pihalle polttopuuhommiin. Joutsenia lenteli Punaisen Tuvan yllä ees taas, ihan kuin ne eivät olisi tienneet lähteäkö vai jäädä vielä. Ilmassa oli niin monenlaista luopumiseen liittyvää - viimeisiä puista putoilevia lehtiä, maatuvien lehtien tuoksua, tuuli kävi iholle taas hieman viileäpänä. Jostain kaukaa kuului koiran haukkua. Hirvikoira siellä oli luultavasti päässyt jäljille ja kaikella metsästyskoiran riemulla haukkui yhyttämäänsä hirveä. En olisi jaksanut kuunnella sitä juuri nyt. Nuuskija oli niin onnellinen, kun sai tehdä koirahommiaan juuri täällä, kulkea hajujen ja jälkien maailmassa milloin nenä maassa ja toisinaan se poimi tuoksun ilmasta kuonoaan nostaen. Mieleeni tulee Unto Kupiaisen runo, jossa metsästäjä hyvästelee koiransa. 

"En pääse ma mielikuvasta,
vaikk' oletkin eläin vaan,
että sullakin on oma taivaasi,
kun eroat päältä maan.
Tänä iltana varmaan jo haukahdat
ja kaukana ajo käy,
johon saata en sinua seurata
ja joka ei tänne näy."

Tämä lainaus on runon keskeltä ja se saa minut aina liikuttumaan. Mieleeni tulee nyt muisto Nuuskijasta, kuinka se korvat lepattaen melkein kuin lensi metsäpolulla turkki hulmuten. Sen onni oli minunkin onneni.

En tiedä tuleeko meille koskaan uutta koiraa. Nyt vielä ajatus tuntuu ihan mahdottomalta. Mutta toisaalta elämä tuntuu kovin vajavaiselta, kuin osa itsestä olisi amputoitu, kuin päivistä puuttuisi tarkoitus ja olo on tyhjääkin tyhjempì. 

Niin suuri on koiran merkitys, että sen lähdön jälkeen tulee kotiin ja mieleen tyhjyys. Koiran kokoinen.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Jos taivas on olemassa

Jos taivas on olemassa, siellä on varmasti ikuinen kesä. Lintujen laulua aamusta iltaan. Nurmen tuoksua ja leppeää tuulta.

Jos taivas on olemassa, siellä ei nurista eikä murehdita. Ei kaivella menneitä eikä muistella pahalla.

Jos taivas on olemassa, kukaan ei jää yksin eikä ketään kiusata. Kaikille ollaan ystävällisiä ja autetaan toisiaan.

Jos taivas on olemassa, siellä ei kukaan havittele rikkauksia eikä kadehdi toisia. Kaikilla on hyvä olla.

Jos taivas on olemassa, koirat pääsevät sinne ensimmäisten joukossa. Sillä ne elävät elämäänsä jo maan päällä taivaan säännöillä. Ne iloitsevat kanssasi. Lohduttavat, kun suret. Lähtevät matkaasi, kun pyydät ja pyytämättäkin. Ne odottavat eivätkä valita, vaikka odotus venyy. Ne antavat sinulle kaikkensa, kaiken anteeksi ja opettavat elämästä lyhyen elämänsä aikana enemmän kuin yksikään ihminen pystyy opettamaan. Ne elävät täysillä ja osaavat nauttia juuri tästä hetkestä. Ne eivät jää jauhamaan eilistä eivätkä murehdi huomista. Niiden sydän on täynnä rakkautta ja ne jakavat sitä pihistelemättä.

Kun koirat lähtevät tästä elämästä, tassunjäljet jäävät sydämiin ikuisiksi ajoiksi.

Blacktan Sirius Godric's Hollow
"Nuuskija"
12.8.2011-23.9.2021

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Henkensä kaupalla mökkitiellä

Kun lähtee aikaisin aamulla lenkille mökkitielle, sitä luulee ja kuvittelee saavansa kävellä rauhassa. Ettei kukaan hyökkää mutkan tai selän takaa eteen tai kurvaa tien tukkeeksi, kuin omistaisi koko väylän.

Paljonhan sitä luulee. Vaan tavallisesti niin hiljaisella mökkitielläkin voi joskus sattua ja tapahtua. Aamutuimaan, kun myöhäinen kana oli vielä nukkumassa eikä kukkokaan ollut vielä kiekaissut porhalsi tiellä eteemme nuorisojoukko. Samanlaisiin asusteisiin pukeutuneena. Mustanpuhuvaa oli yllä ja vauhtiviivaa somisteena - tottakai.

Katsoiko kukaan näistä oikealle tai vasemmalle tai edes eteensä, kun lähtivät kisaillen ylittämään ajoväylää. Välittivätkö yhtään, onko joku muu tulossa vastaan tai etenemässä editse. Tuliko heillä katsottua mahdollisia liikennemerkkejä ja mietittyä miten ne liikennesäännöt taas menivätkään vai olivatko siinä uskossa, että täällä peräkylillä se ei ole ihan niin justiinsa.

Siinä tämä kolmikko veteli sellaista kyytiä ja haipakkaa, että ei ollut esteenä risut eivätkä kivenmurikat. Ei ollut äiti ilmeisesti opettanut liikennesääntöjä vai olivatko nämä piltit vain niin uhmakkaita, että piut paut välittivät vanhempiensa ohjeista.

Johonkin heillä oli hoppu ja onneksi meillä Nuuskijan kanssa ei ollut kiire, niin väistimme ja päästimme heidät  jatkamaan matkaansa. Ehkä he ensi kerralla pääsevät ylittämään tien toisella tapaa. Vauhdista päätellen vaikka lentäen.

Onneksi sain videokuvaa tilanteesta, jos tapahtuma tulee toistumaan ja seuraa yhteentörmäyksiä. Voin sitten luovuttaa tämän aineiston todisteeksi aiemmasta holtittomasta kaahaamisesta.

Kuva ja video: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan, videon ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Nuuskijan ihmetys

Jos Nuuskija osaisi puhua, se olisi tänä aamuna ihan varmasti kysynyt: "Saanen tiedustella, että mitä ihmettä tämä tarkoittaa?"

Koska Nuuskija ei osaa puhua, se ilmaisee tuon kysymyksensä muilla keinoin. Se tapittaa mantelinmuotoisilla, kauniin ruskeilla silmillään suoraan meitä silmiin. Katsoo vuorotellen molempia, Ukoa ja minua. Sitten se katsoo polkua ja nappaa remmin suuhunsa, katsoo meitä ja tiputtaa remmin suustaan. Ja jää odottamaan.

"Mennään vaan", sanon Nuuskijalle ja lähdemme etenemään metsäpolun kautta mökkitielle. Tässä vaiheessa Nuuskija tavallisesti lähtisi etenemään tehden omaa hakukuviotaan. Kulkisi edellämme siksakkia ja kurkkaisi aina välillä, että tulemme perässä. Nyt se kulkee rinnalla ja hartiat ja häntä ovat hämmennyksestä alhaalla. 

Tuuli tuo Nuuskijan nenään tuoksun. Se nostaa kuonoaan ja tulkitsee hajumerkin viestiä keskittyneesti. Hajun lähteen suuntaan tekisi mieli lähteä ja Nuuskija liikahtaa tarkoituksenaan nostattaa vauhti käynnistä ensin raviin ja sitten laukkaan ja kirmata vaistonsa valloittamana sinne minne nenä ohjeistaa. 

Vaan kun ei onnistu tänään. Vauhti tyssää jo ennen kuin ravi ehtii alkaakaan. Remmi tekee vauhtiinlähdölle stopin. Taas Nuuskija katsoo meihin. Jos se osaisi puhua, se kysyisi: "Miksen voi olla vapaana?"

Homman nimi on se, että ilves on asettunut Punaisen Tuvan lähistölle. Kevättalvella aloimme kuulla urosilveksen mouruamista. Keväämmällä näinkin ilveksen, kun istuskelin hissun kissun pihalla. Ja nyt olemme kuulleet ilveksen ääntä illansuussa ihan läheltä. Myös linnut ovat pitäneet metakkaa ja antaneet varoitusääniä samaan aikaan, kun ilveksen ääntä on kuulunut. Jos se on naaras ja sillä on pentuja, ne olisivat nyt ihan pikkuisia. Nuuskijan ja pentujen kohtaaminen olisi emon mielestä ihan varmasti puolustautumisen ja hyökkäyksen arvoinen juttu.

Siksi, Nuuskijan suureksi ihmetykseksi ja pettymykseksi sen pitää nyt kulkea metsässä ja mökkitiellä toistaiseksi remmin päässä. Se on sen parhaaksi ja ehkä se kaikessa viisaudessaan tämänkin ymmärtää.

Kuva ilveksestä tallentui mökkinaapurin riistakameraan. Musta hännänpää erottuu hyvin.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kauneimmat haukkuni

 

Anna-Mari Kaskinen: Kauneimmat haukkuni
Runoja koirille & koirien ystäville

 

Anna-Mari Kaskinen on kirjailija, runoilija ja sanoittaja. Hän on tehnyt paljon yhteistyötä säveltäjä Pekka Simojoen kanssa ja yhteistyön tuloksena on syntynyt lukuisa määrä hengellisiä lauluja ja virsiä. Hänen runokirjojaan ovat kuvittaneet useat eri nimekkäät kuvittajat. Tänään hoksasin, että hän on nuoren muusikon Elias Kaskisen äiti.

Minä tunnistan Kaskisen runot loppusoinnuistaan ja hyväntahtoisesta sisällöstään, ehkä hieman naiveista teemoistaan ja ilmaisutavastaan, ja nämä ovat pelkkää kiitosta ja plussaa. Hän runoilee ja sanailee sellaisista asioista, jotka yhdistää helposti huolettomaan lapsuuteen, sen iloihin ja haikeaan surumielisyyteen, loputtoman kesän tunteeseen, vaikka käsittelyssä olisi surullisiakin aiheita.

Ilahduin, kun huomasin tuoreen runoteoksen, jossa aiheena ovat koirat. Tuttua Kaskista. Lempeitä oivalluksia koirien elämästä ja koirien ja ihmisten välisistä suhteista ja kanssakäymisestä. Koiraihmisenä tunnistan runoista kuinka koiran kanssa voi löytyä inhimillinen yhteys. Koira osaa lukea ihmistä siinä missä ihminen koiraa. Koira taitaa tässä kuitenkin viedä voiton.

Ilahduttava runokokoelma ihmisen parhaasta ystävästä. Kirjan kansikuva on lempeän houkutteleva ja olisin toivonut kirjan sivuille lisää näitä yksikertaisella viivalla aikaansaatuja ilmeikkäitä koirakuvia.

Innostuin itsekin tarttumaan kynään ja piirustamaan neljä omaa maailman kauneinta haukkuamme. Ne ovat kaikki olleet yhtä rakkaita. Jokainen omanlaisensa ja jokainen on jättänyt isot tassunjäljet meidän kaikkien perheenjäsenten sydämiin. Nuuskija tietysti kuuluu edelleen laumaamme. Runoilin kaikista pojistamme pienet tarinat.

Kullanmuru

Kullanmuru peloton,

ahmattimme mahdoton.

Ukolta vei eväsleivän,

kerran maistoi kynttilää.

Koira kullanruskea,

melkein uhkarohkea.

Laiturilta hyppäsi

ja pohjaan asti sukelsi.

 

Nallukka

Nallukka niin lempeä,

ei voinut edes empiä,

kun se viereen tunki,

kainolokuoppaan asti pönki,

koko kuontalon mitalla, 

vaikka millä hinnalla.

Siinä tahtoi tuhista,

poski vasten poskea.

Sohvaperuna

Jos koira saisi valita,

tahtois sohvan vallata.

Vain ruokakupin kolina, 

sai herran alas sohvalta.

Kun kupin taasen tyhjäks sai,

veti sohva puoleensa heti kai.

Tytöt sentään kiinnosti,

mut vain hetkeks mieli virkosi,

kun sohva taas luokseen houkutteli.

Nuuskija

Nuuskija on mainio,

vekkuli ja viisaskin.

Tietää tavat tuvan,

saako kiellon vaiko luvan.

Tahtoo mukaan joka paikkaan,

osallistuu joka matkaan.

Kääntää maasta kivet, kannot,

nuuskii rupisammakotkin.

Muistaa kyllä, miltä maistuu,

koipi sammakon.

Tällainen nuhjuinen runolappunen on seurannut kodista toiseen. Olen kirjoittanut sen muistiin joskus 1980-luvulla ja se on löytynyt joka kodista teipattuna keittiön kaapin oven sisäpuolelta. En pääse koskaan lukemisen loppuun ilman, että silmäni kostuvat. Tämä runo on niin totta.

 

MILLAISTA OLISI ELÄMÄ ILMAN KOIRAA?

Rauhallisempaa, hiljaisempaa, siistimpää, helpompaa, puhtaampaa, halvempaa, vaivattomampaa, vaarattomampaa, karvattomampaa, aamu-unisempaa, vapaampaa, huolettomampaa,

mutta paljon tyhjempää olisi elämä ilman koiria

kuratassuja

huiskivia häntiä

nauravia nassuja.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.