Valkea voima

 

Karin Mäkelä: Valkea voima
Huumeäidin tarina

Mikään ei ole äidille niin tärkeää kuin omat lapset. Paitsi joskus huumeet. Kun huumepiikki on arpeuttanut kyynärtaipeen ja koukku on tarpeeksi syvällä fyysisesti ja henkisesti, ei mikään mene yli huumeiden. Ehkä joskus ja joksikin aikaa, mutta huumeet ovat petollisia kavereita, ikuisia ystäviä. Pyrkivät takaisin, vaikka välit olisivat viilenneet ja yhteistyö olisi pistetty poikki. Alkoholisti on alkoholisti lopun elämää ja niin on narkomaanikin. Narkkari tai narkki.

 

 

Helppoa se on kirja lukea ja ihmetellä, miksi kukaan ottaa sen ensimmäisen piikin tai pillerin tai jauheen tai henkosen. Tai miksi kuiville päässyt riskeeraa elämän, omansa ja samalla lastensa, luullessaan, että homma on hallussa eikä se haittaa, jos pikkuisen arkea tai juhlaa terästää aineilla.

Helppoa se on tuomioita jakaa ja viisastella ja olla tietävinään paremmin ja mikä olisi parasta. Mutta jotenkin minä en vaan yhtään ymmärrä sitä huumevanhempien oikeutta lapsiinsa, joka ei taatusti katso lapsen etua. Narkkarivanhemmilla saattaa olla lapsia huostaanotettuina, mutta mitä sitten tapahtuu. Niitä syntyy lisää - huostaanotettaviksi ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten lapsia pallotellaan ees taas sijoituskodin, koulukodin, biologisten vanhempien alati vaihtuvien kotien välillä.

Lapsiko se saa toimia koetinkivenä, että kestääkö vanhempien päihteettömyys ja kuinka kauan tällä kertaa. Huumevanhemmille tuntuu syntyvän hinku lapsiinsa siinä kohtaa, kun lapset otetaan heiltä pois.

 

Lapset ikävöivät omia vanhempiaan, luonnollisesti. Lapset ovat vanhemmilleen lojaaleja - tietysti ovat. Mutta miksi ihmeessä näiden pienten ihmisten pitää kerta toisensa jälkeen kokea syviä pettymyksiä, kun vanhemmat eivät tulekaan sovittuun tapaamiseen, eivät voikaan viettää heidän kanssaan viikonloppua tai kun kotiloma päättyy kesken kaiken milloin minkäkin huumeiden käyttöön liittyvän syyn vuoksi.

Helppoa se on olla mielipiteissään jyrkkä. Mutta kyllä sen melkein maalaisjärkikin sanoo ilman minkäänlaisia sosiaalialan opintoja, että huostaanoton pitäisi pääsääntöisesti olla kertalaakista 18-vuotiaaksi asti kestävä ja narkomaanivanhemmille ehkäisyneuvontaa ja -toteutusta pysyvin tai purettavin keinoin. Ja tietysti muutakin apua.

Tämän kirjan luettuani ajatukseni osin vahvistuivat siitä, että lapsen oikeudet eivät toteudu, jos narkkarivanhempien toiveet ja oikeudet ovat tavallaan ensisijalla. He kuitenkin omalla käyttäytymisellään määrittelevät onnistuvatko tapaamiset, ovatko ne ylipäätään mahdollisia vai peruuntuvatko ne tai keskeytyvät.  Mietin myös sitä, voiko lapsi koskaan olla tahtomatta tavata vanhempaansa. Vaikka sisimmässään sitä voisikin toivoa, niin voiko siltikään.

Unicefin lapsen oikeudet /sopimus lyhennettynä

Unicefin lapsen oikeudet

 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat, Pixabay

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

 

Pako päihdehelvetistä

 

Anne Pennanen: Pako päihdehelvetistä (Into) julkaistu v. 2021
Huostaanotetun lapsen raju selviytymistarina.

Jenna selvisi päihdehelvetistä, mutta hänen matkansa päihteiden parissa on ollut pitkä. Päihteiden varjo seuraa matkassa koko loppuelämän.

Lapsi ei voi valita vanhempiaan, mutta poikkeuksetta rakastaa heitä lähes ehdoitta. Vaikka äiti olisi ensimmäisenä sallimassa alkoholin käytön. Vaikka äidin ystävä tarjoaisi ensimmäisen amfetamiiniannoksen. Vaikka äidin toinen ystävä raiskaisi. Äiti on silti äiti.

Joskus täydellinen välien katkaiseminen biologisiin vanhempiin, Jennan tapauksessa äitiin,  saattaisi tuntua ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Miksi lapsen pitäisi särkyä aina vain uudestaan, kun tapaa äitiään. Viettää lomiaan tämän luona ja joutua kestämään monta eroa, ikävää ja pettymystä. Viettämään hurjaa, lapselle sopimatonta elämää.

Vanhempien ja sijaisvanhempien yhteistyö on tärkeää, jos siinä on jotain järkeä eli se on lapsen edun mukaista eikä vanhempien lain tarjoamaan oikeuteen perustuvaa. Jos äidin luona oleilu on juopottelua, kännibileitä, kourivia äidin poikaystäviä, baari-iltoja, liftaamista, piilottelua karkureissuilla - siitä alkaen, kun Jenna on hädin tuskin täyttänyt 10 vuotta, ei siinä tuntuisi olevan yhtään mitään järkeä. Jos oma lapsi on äidille kuin yksi kaveri känniporukassa.

Tupakanpolton Jenna aloitti 9-vuotiaana, ensimmäinen humalan hän koki suunnilleen samanikäisenä ja samoihin aikoihin myös huumekokeilun. Ensimmäisen kerran hänet raiskattiin 12-vuotiaana. Äiti tiesi asioista, mutta ei tehnyt mitään. Suurelta osin äiti mahdollisti nämä tapahtumat.

Jenna sijoitettiin lastenkotiin 2-vuotiaana ja kahden vuoden kuluttua tapahtui huostaanotto. Sijaisperheessä hän asui kahdeksan vuotta ja se on ollut hänelle lapsuuden ja nuoruuden aikana ainoa oikea koti. Sijaisvanhemmat eivät enää pärjänneet varhaisteinin kanssa ja seuraava sijoituspaikka oli kasvatuslaitos. Lopulta hänet sijoitettiin Pohjolakotiin, ns. Pokoon, jossa Jenna asui (silloin kun ei ottanut hatkoja) aina siihen saakka, kun täytti 18 vuotta.

Pohjolakoti oli Jennalle kuin helvetti. Hän olikin usein karkuteillä. Pisimmillään hän piilotteli äidin luona puolentoista vuoden ajan. Mutta jotain hyvääkin jäi noilta ajoilta. Jenna sai peruskoulun päättötodistuksen 17-vuotiaana keskiarvolla 8,7. Jenna oppi myös normaaleja elämän perustaitoja, siivoamaan ja laittamaan ruokaa.

Vapaa elämä koitti, kun Jenna 18-vuotispäivänään sulki Pohjolakodin oven takanaan. Siitä alkoi jyrkkä alamäki, alkoholin käyttö paheni ja huumeiden käyttö tuli mukaan Jennan elämään. Hän sai esikoisensa 19-vuotiaana. Tapasi sitten kovia huumeita käyttävän miehen, johon rakastui. He saivat yhdessä yhteensä neljä lasta - Jenna on siis viiden lapsen äiti. Kaikki lapset ovat olleet jossain vaiheessa huostaanotettuina. Jenna yritti kyllä viettää lasten kanssa aikaa päihteettömästi, mutta kun lähipiiri käytti päihteitä, se oli ymmärrettävästi haasteellista. Sijaisvanhemmat olivat apuna ja "sossu", joka teki myös virheratkaisuja Jennan mielestä. Aika hurjilta nuo sossun äkkipäätökset kyllä tuntuivatkin.

Tuttuja ja ystäviä ympäriltä kuoli. Jenna oli itsekin lähellä kuolla, sydän pysähtyi, mutta hän selvisi. Vaan mikään ei muuttunut. Elämä jatkui lähes entiseen malliin. Sitten, pikkuhiljaa, miehensä kanssa yhdessä, ajatus päihteettömästä tulevaisuudesta alkoi vetää puoleensa ja molemmat hankkiutuivat korvaushoidon piiriin.

Nykyisin Jenna on ollut päihteettömänä jo seitsemän vuoden ajan. Hän itse on sitä mieltä, että biologisten vanhempien vanhemmuuden tulee säilyä huostaanotosta huolimatta. Minä en tiedä, mitä tästä ajattelisin.

Jos lapsi joutuu elämään oikean äitinsä tai vanhempiensa kanssa sellaisen elämän, kuin Jenna joutui ja tavallaan hänen omat lapsensakin sen seurauksena, en voi välttyä ajatukselta, että jotenkin toisin asiat olisivat saattaneet mennä paremmin. Vaikka nyt asiat ovat ilmeisen hyvin.

Jenna on kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, joka on parhainta asiantuntijuutta. Kun menneisyytensä hyväksyy ja on itse tervehtynyt, voi olla suurena apuna ja tukena vastaavanlaisissa tilanteissa kamppaileville ihmisille.

Hurja elämä ja hurjan upea selvitymistarina, joka muistuttaa myös siitä, että parantuminen lähtee aina liikkeelle päätöksestä, joka tehdään itseä varten. Ei kenenkään toisen vuoksi tai painostuksesta. Raitistua voi vain itsensä takia ja omasta päätöksestä.

Jennan haastattelu Apu-lehden numerossa 10/2021 

Lue Avun artikkeli tästä:

Jennan rankka matka päihdeperheen lapsesta äidiksi

Lähde: Apu 10/2021 11.3.2021

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat / Apu

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.