Muna on kanaa viisaampi

 

Lapset opettavat vanhempiaan monella tapaa. 

Menemään nukkumaan aikaisemmin. Valvomaan. Jaksamaan väsyneenä. Joustamaan. Odottamaan. Muokkaamaan omia aikataulujaan lapsen tarpeiden mukaisesti.

Kokkaamaan. Pesemään ja parsimaan. Viihdyttämään. Lohduttamaan. Laulamaan lastenlauluja. Leikkimään barbeilla ja lukemaan Aku Ankkaa. Matkimaan eläimiä. Konttaamaan ja juoksemaan kovaa. Kantamaan. Auttamaan matematiikassa ja ruotsissa. Maistamaan kaikkia ruokia ainakin pikkuisen. Laittamaan lempiruokia.Tekemään kompromisseja pienissä asioissa. Olemaan aikuinen, kun sitä tarvitaan. Heittäytymään. Kannustamaan. Tietämään vastauksia.

Asettamaan rajoja ja pitämään niistä kiinni. Kuuntelemaan huolia ja pitämään salaisuuksia. Rakastamaan ehdoitta.

Asettamaan toisen etusijalle. Aina.

Marttyyrihommiin ei alennuta, vaikka 20 vuotta kuluukin niin, että omat tarpeet laitetaan koko lailla taka-alalle. No, kyllä sitä väliin jotain omaakin ehtii tekemään. Ja ehtiihän sitä sitten taas.

Eihän se nyt noin mustavalkoista ole. Ihan parasta aikaa elämässä. Ja kuinka nopeasti se kuluukaan. Oikein ärsytti muutamia vuosia sitten, kun oli muodissa tämä vanhempien "oma aika" -vaatimus. Kun se tuntui olevan melkein ykkösjuttu vanhemmuudessa. Ei mennyt oikein itselle jakeluun tuo homma, että ensin tehdään lapsia ja sitten halutaankin oma aika takaisin. Olisi pitänyt ensin vähän miettiä, mitä oikein haluaa 😁

Minulla on ollut äitinä omat puutteeni. Esimerkiksi ne tunteet, jotka löytyvät joka äidiltä, mutta joiden hallinta on joskus ollut vaikeaa. Naarasleijonan vaistot, jotka toimivat kuin villieläimellä konsanaan. Ei mitään saalistussuunnitelman laatimista, vaan suoraan kimppuun vaan, kynnet esillä - noin niinkuin kuvainnollisesti - jos joku vaara uhkaa leijonaemon omia pentuja.

Kuopuksella on paljon ystäviä, tyttöjä ja poikia - en tiedä onko niitä muita, mutta ystäviä kaikki tyynni. Minun pitää muistaa, että ajat ovat muuttuneet. Joskus, kun kuopus kertoo lähtevänsä vaikka Juuson kanssa kahville, herää aistit ja vaistot. Ahaa, poikaystävä! En tiedä mistä kuopus sen huomaa, koska vastaa minulle ennen kuin ehdin kysyä, että he ovat vain kavereita ja että olen monta kertaa jo kertonut, että minun nuoruudessani tytöt ja pojat eivät olleet kavereita. Ei tarvitse kuulemma enää kertoa. Joskus, kuopus voi lisätä ihmettelyn, miten tunkkaisessa maailmassa olen elänyt nuoruuttani. Hän sanoo sen hellästi, ei pahasti. 😊

Tuli eräänä päivänä puhetta joululahjoista ja kuopus mietti ostaako ystävilleen mitään, kun haluaisi ostaa jollekulle, mutta toiselle ei. "Ethän voi niin tehdä", pelästyn melkein. "Miksen voisi?" kuopus vastaa. Toinen ystävistä on hänelle läheisempi. Kuopuksesta on muutenkin tullut tarkka rahankäyttäjä, koska rahat ovat itse kesätöistä ansaittuja. "Kyllä Minsku tietää, ettei me olla niin läheisiä enää" kuopus kertoo ja jatkaa: "Voisin sitä paitsi sanoa sen hänelle suoraankin!" Olen järkytyksestä mykkänä. En saa sanaa suustani, koska olen sekä yllättynyt että ylpeä. Mikä suoraselkäisyys, mikä rohkeus! Ymmärrän, että tässä kohtaa onkin parempi olla tarjoilematta omia 70-lukulaisia tapoja hoitaa ihmissuhteita. "Miksi tekisin mitään semmoista, mikä ei tunnu oikealta ja hyvältä?", kuopus jatkaa ja ampuu minua totuuden nuolella suoraan sydämeen. 💘 "Sellaista, jonka tekisin vain jonkun tavan vuoksi!" hän vielä jatkaa ja minut on teilattu alas esikuvien estradilta. Onneksi, onneksi - pidin suuni kiinni.

Muutamia aikoja sitten tapahtui jotakin, jonka johdosta kuopusta kritisoitiin jostakin tekemisestä, joka ei edes loppujen lopuksi pitänyt paikkaansa. Hän kertoi siitä minulle ja olin saman tien aseistamassa itseäni sotisopaan ja lähdössä tantereelle puolustamaan omiani. "Äiti, älä!" hän pysäytti aikeeni. "Me kuitenkin itse tiedämme miten asia on, muulla ei ole väliä!" 

Tämän viisauden olen tallettanut sydämeeni. Turha on maailmassa sanoja ja tekoja hukata jokaisessa mielipahassa, kun itse tietää miten asia oikeasti on. Kun ei päästä pahaa tahtoa tai aietta sydämeensä, on aina voittaja.

Ei kuopus tiedäkään, mikä viisaus hänessä on. Ei kannata kehua, ettei ylpisty - vai mitä? Näinhän se oli silloin tunkkaisessa lapsuudessani muiden lastenkasvatusviisauksien ohella. Kyllä on myönnettävä, että viisaus asuu nuorissa ja heiltä on paljon opittavaa. Asenteista, avarasta katsantokannasta, avoimuudesta ja anteeksiannosta. Ja kyllä minä olen tämä kuopukselle kertonut - eikä hän ole yhtään ylpistynyt 💕

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Mekkala kaikesta - ajatuksia maailmanmenosta

Ensiapukoulutuksessa opetettiin, että onnettomuuspaikalla suurinta ääntä pitävä kaipaa vähiten apua akuutisti, koska ainakin henki vielä kulkee. Hiljaisimmat kaverit ovat niitä, jotka tarvitsevat huomiota ensin ja eniten. Saman huomion voi tehdä monessa muussakin asiassa.

Eniten ääntä pitävät edustavat useasti mielipiteineen jyrkkää äärilaitaa, puolesta tai vastaan, asiasta kuin asiasta. Tärkeintä ei ole sanoma, vaan kovin ääni. Kun tällaiset ääripään huutelijat vastakkaisilta laidoiltaan kohtaavat toisensa, on mekkala melkoinen.

Kumpikaan ei siirry paikaltaan lähemmäs toista, ei kuuntele, ei tutustu, ei asetu toisen asemaan. Pidetään vain kynsin, hampain, köysin, nyörein kiinni omasta näkemyksestä. Ääripäitä edustaa koko väestöstä pieni porukka, mutta ääntä heistä lähtee koko kansakunnan edestä. Tästä syystä ääripäistä tulee ikään kuin ainoat vaihtoehdot, joko tai.

Suurin massa ei ole mitään mieltä tai asia on heille lähestulkoon yhdentekevä. Parhaimmillaan he ovat pohtivia ja joustavia, erilaisiin tilanteisiin mukautuvia, mutta valitettavasti äänettömiä. Isoin porukka siis vaikenee. Harmi. Fiksuimmat ja suvaitsevaisimmat mielipiteet luultavasti löytyisivät juuri tästä sakista.

Olen suvaitsevainen! Olen välittävä! Olen oikeudenmukainen! Olen empaattinen! Ei näitä täydy julistaa. Jos täytyy, on itsellä vielä prosessi kesken, oma aivopesu kenties käynnissä. Edellä mainitut avut ja ominaisuudet näkyvät käytännön teoissa ja tavassa toimia. Kyllä suvaitsevaisen/empaattisen/oikeudenmukaisen/välittävän ihmisen tunnistaa ilman julistusta ja nimenomaan ilman.

Pitäisi vapauttaa itsensä omista jääräpäisyyden kahleistaan, kun avain on vielä tallella ja lähteä pois omalta turva-alueelta, liftata päätepysäkiltä vieraaseen kyytiin. Ottaa matkakohteeksi toisen maailmaan pyrkiminen ja siellä viihtyminen sen aikaa, että oppisi ymmärtämään tämän näkökantoja ja voisi hyväksyä erilaisen katsantokannan, vaikka se omasta poikkeaisikin.

Kuunteleleminen ja kuuleminen, kuulluksi tuleminen. Armollisuus, itseä ja muita kohtaan. Kaikkine ajatuksineni ja puutteineni olen yhtä arvokas kuin sinä ominesi. Näistä palikoista syntyisi hieno kasvualusta kehittää yhteistä, toisia hyväksyvää olotilaa, joka huomioisi sen, että ihmisellä on oikeus olla eri mieltä. Mutta toimiessaan osana isompaa kokonaisuutta, yhteiskuntaa, täytyy olla joustava ja ottaa muiden mielipiteet huomioon. Ja tehdä kompromisseja.

Näyttää siltä, että nyt on käynytkin niin, että näennäisen suvaitsevaisuuden lisääntyessä, onkin itseasiassa ehdottomuus, itsekkyys, itsekeskeisyys ja armottomuus, musta-valkoisuus lisääntynyt ihmisten kesken. Suvaitsevainen on joustava vain haluamaansa suuntaan, mutta ei hyväksy eriävää mielipidettä, joka ei itseä miellytä. Halutaan itselle kaikki se minkä luullaan vääristyneesti  kuuluvan ihmisoikeuksien piiriin. Vaikka totuus on, että "Kaikki ja kaikkea kaikille" -ajatus on mahdoton ja jopa tarpeeton toteuttaa.

Siihen on tultu, että ajatellaan asioita pääsääntöisesti minäkeskeisesti ja ollaan armottomia niitä kohtaan, jotka rohkenevat olla toista mieltä. Arvostellaan, muttei kestetä itse kritiikkiä. Uskotaan, että ainoat vaihtoehdot, ovat kyllä ja ei. Ehkä, melkein, saattaa olla, puuttuvat valikoimasta. Ei saa olla sellaista mieltä, että minulle sopii niin tai näin. Että kumpikin vaihtoehto kyllä käy. Pitää olla ehdottomasti jotakin mieltä, puolesta tai vastaan. Tähän musta-valkoisuuteen oikein lietsotaan niin, että ihmisparka ei enää kuuntelee omaa järjen ääntään. Mennään vain massahurmoksen mukana.

Huutelusta on tullut itseisarvo. Taustameluun häviävät ne pienet äänet, jotka pyytävät rauhaa olla olemassa omana itsenään. Huutavat äänet kiirivät ympäristössä ja vääristävät kuvaa maailmasta, niin ettei omille ajatuksille enää ole tilaa. Eikä rohkeutta olla niinkuin hyvältä tuntuisi.

Kovaäänisin mekkala lähtee usein turhimmista asioista. Niiden taakse unohtuvat ne oikeasti tärkeät asiat, joiden eteen tulisi kaikki liikenevä voimavara yhdessä käyttää: ihmiskunnan nälkä ja jano, sodat, köyhyys, huumeet, lasten hyväksikäyttö, hallitsematon väestönkasvu, kiihtyvä ylikulutus, syrjintä, merten saastuminen, jäätiköiden sulaminen, rokotevastaisuus, perusterveydenhuollon puute tai sen heikko taso, ilmansaasteet, maailmanlaajuiset epidemiat. Sillä voimalla, jolla

jokainen kurkkuputki suorana omaa etuaan huuteleva lähtisi pohtimaan, mitä voisi tehdä edellä mainittujen asioiden eteen, voisimme yhdessä saada jotain hyvää aikaiseksi. Tällä menolla yhteistyökyvystäkin on tulossa katoava luonnonvara ja voimme listata sen uhanalaisten asioiden joukkoon.