Ja tapahtui niinä päivinä vuoden 1984 vappuna, että tapasin vappuriennoissa tulevan aviomieheni, joka oli silloin aktiivinen pesäpalloilija. Hän oli puoli vuotta ennen muuttanut isosta seurasta pieneltä paikkakunnalta isommalle paikkakunnalle pienempään seuraan. Työn perässä. Työ ei siis liittynyt kyseiseen urheilulajiin.
Niinpä ensimmäisenä kesänä monet sunnuntait ja välillä arki-illatkin kuluivat tämän isomman paikkakunnan pienessä katsomossa hänen joukkueensa ja vastustajan joukkueen välisiä pelejä seuraten. Opin lajista paljon ja huomasin, että se on hiukkasen erilaista kuin aikanaan koulussa.
Muutama vuosi ja kesä meni näin, kotijoukkueella oli harjoituksia melkein jokaisena arki-iltana ja harjoituspelejäkin sisähallissa silloin tällöin. Niitä en vaivautunut katsomaan. Alkuvuosina minulla meni päivät ja illat opintojen parissa. Katson jääkiekkoa ja joskus jopa jalkapalloa vasta sitten, kun on isommat panokset kyseessä.
Silloin tällöin käydään katsomassa Superpesistä paikanpäällä, kun sattuu sopivasti lähimaastossa olemaan peli, jossa Vimpeli pelaa. (Vimpeli ei ole hänen kasvattajaseuransa, mutta samoilta suunnilta). Lisäksi hän seuraa Vimpelin pelit jostain nettikanavalta. Ehkä Ruutu+:sta tai C-Moresta, en pysy aina kärryillä kaikesta. Pesäpallo ei ole kovin kätevää katsottavaa telkkarista. Parempi sitä on katsoa paikanpäällä.
Viime viikolla kävimme Kouvolassa katsomassa Vimpelin Vedon ja Kouvolan Pallonlyöjien välistä ottelua. Vimpeli on tällä hetkellä sarjataulukon kärjessä ja Kouvola kolmosena. Tiukkaa oli, mutta Vimpeli voitti ottelun lopulta selvin numeroin.
Yllä olevassa kuvassa ovat Kouvolassa ennen peliä esittäytymässä pelituomarit (viisi oikeanpuolimmaista) ja ”pallosedät”. Normaalisti ovat mukana palloPOJAT, jotka ovat kotijoukkueen junioripelaajia, jotka ottavat kiinni rajojen yli menevät pallot ja palauttavat ne peliin, ajan säästämiseksi. Tällä kertaa oli mukana siis ”sedät”, joiden yhteenlaskettu ikä oli lähempänä kolmeasataa vuotta. Hauska yksityiskohta.
Iän myötä Isännän into ja kuntokin rapistuivat sen verran, että jossain vaiheessa hän siirtyi harrasteen puolelle ja pelasi siellä muutaman kesän. Nyt sekin on jo jäänyt pois ohjelmasta varmaan noin 10 vuotta sitten.
Pelin säännöt ovat muuttuneet siitä, kun aloitin lajin seuraamisen. Tunnen säännöt suurin piirtein, mutta kaikesta taktiikkaan liittyvästä en ihan aina ole kartalla, mutta ei se minua haittaa. Isäntä saa pelin seuraamisesta paljon enemmän irti, koska tuntee paremmin yksittäistenkin pelaajien taidot ja ymmärtää koko lajin sielun ihan eri tavalla kuin minä. Voisi melkein sanoa, että hän on syntynyt räpylä kädessään.
Kotipesän takana seisoo aina liuta lyöntivuoroaan odottavia pelaajia. Heillä kuten myös pelinjohtajalla on jos minkälaista viuhkaa, keppiä, värikästä rukkasta ja mailaa käsissään, joilla he antavat tiettyjä merkkejä kentällä etenemässä oleville oman joukkueen pelaajille. Vastustajan tarkoitus on tietysti saada selville mikä on minkäkin merkin tarkoitus ja osa tiedetään jo entuudestaan.
Pelinjohtajan värillisen viuhkan mukaan annetaan merkki etenijälle sekä lyöjälle, millä lyönnillä kolmesta kukakin etenijä lähtee seuraavalle pesälle. Mutta aina kaikki ei mene putkeen ja taitava lukkari voi saada aikeet selville ja omilla konsteillaan polttaa etenijän. Välillä lyödään tahallaan, aika useinkin, koppilyöntejä ja joskus laittomia lyöntejä. Kopit ja laittomat lyönnit eivät siis läheskään aina ole vahinkoja tai taitamattomuutta, kuten voisi luulla. Peli vaatii järjettömästi nopeutta ja hoksottimia, taitoa ja fyysistä kuntoa. Pitää osata myös ”lukea” peliä ja vastustajan aikomuksia. Siinä mielessä se on suuren yleisön joukossa ihan liian aliarvostettu laji.
Sitä voisi verrata vaikka raviurheiluun, jossa liikkuu todelliset asiantuntijat ja heidän lisäkseen satunnaisia harrastelijoita ja penkkiurheilijoita, jotka ovat enemmän tai vähemmän perillä asioista.
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat
Ei kaupallista yhtristyötä
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
