...käynyt Amerikassa, sukeltanut happilaitteilla, kiipeillyt vuoristossa, matkustanut luotijunalla, lukenut ainuttakaan Kalle Päätalon romaania enkä Koraania, käyttänyt solmiota tai aitoa turkkia, tanssinut kansantansseja enkä myöskään ajanut päältä ajettavaa ruohonleikkuria tai traktoria saatikka päristellyt mopolla. En ole myöskään koskaan syönyt sammakoita, etanoita, pässin kiveksiä tai kalan silmiä, juonut sahtia tai pontikkaa. Enkä ole tehnyt monia muitakaan asioita. Eiliseen mennessä en ollut koskaan ollut ambulanssin kyydissä - en huvimatkalla enkä potilaana. Mutta nyt on sekin koettu. Potilaana.
Edeltävä päivä sujui ihan normaalisti kaikin puolin. Olin töissä. Kävin Nuuskijan kanssa lenkillä ja Kuopuksen kanssa ruokakaupassa. Illalla tein seuraavan päivän ruuat ja iltamyöhällä ennen nukkumaan menoa luin kirjaa, niinkuin aina. Nukahdin kirja kädessäni, josta Uko siirsi sen yöpöydälle ja sammutti valot. Jokailtainen rutiini sekin. Vaivuin uneen.
Heräsin nukuttuani noin puolitoista tuntia. Yhtäkkiä ja ilman ulkoisia ärsykkeitä. Ei ollut kylmä tai kuuma, kukaan ei metelöinyt eikä kuorsannut, Uko ei tönäissyt unissaan eikä Nuuskija ollut tullut kainaloon. Sisäinen polte herätti. Tuska, joka kuristi ja puristi - ei mistään ja silti kaikkialta
"Tähänkö minä nyt kuolen?" oli ensimmäinen ja ainut ajatukseni vähään aikaan. Nousin istumaan sängyn laidalle. Katsoin kelloa ja ulos ikkunasta. Yö ja pimeys. Pelko.
Vaihdoin asentoa. Nousin ylös. Pahoinvointi pakotti takaisin istumaan. Suuta kuivasi ja kurkussa tuntui nousevan vatsahapon kärvennys. Ajatukset sinkoilivat ees taas pään sisällä löytämättä tietä ulos. Aika pysähtyi ja silti juoksi eteenpäin.
Pakotin itseni ylös ja nappasin kännykän yöpöydältä mukaani. Paniikinomainen kuolemanpelko löi palkeilla pahaa oloa sisuksiin ja syvyyksiin. Sydän sykki korvissa ja huulissa pisteli, suun yläpuolella kihelmöi kylmä hiki.
Katsoin puhelimen pimeää näyttöä. Painoin siihen eloa virtakytkimestä ja valitsin 1-1-2. Puheluun vastattiin saman tien. Takeltelin oudosti sanoissani ja kuulin kuin putken päästä: "Apua on tulossa!" Uko oli herännyt ja tuli viereeni: "Miksi ihmeessä et herättänyt?" Niin, miksi ihmeessä en herättänyt häntä. Yritin vain olla hissunkissun, etten häiritse muita. Outoja mieleen johtumia.
Ei mennyt kuin tovi, joka tuntui pitkältä, kun kännykkä soi ja reipas naisääni pyysi jotakuta tulla avaamaan alaovi noin minuutin kuluttua, kun ambulanssi saapuisi pihaan. Uko lähti hissillä kohti alakerroksia ja jäätyäni yksin, pelko ja huono olo palasivat kavereikseni. Saavuttuaan ensihoitajat ottivat homman haltuunsa, ammattitaitoisesti ja ystävällisesti. Katsoivat verenpaineen, sydänkäyrää ja sormen päästä happisaturaatiota. Syke pompotti hurjissa lukemissa ja huonon yleisvointini mukaisesti he halusivat minut matkaansa. Juuri ennen lähtöä tuli kiire - vatsan sisältö tahtoi ylös ja ulos. Sitten matkaan, köröttelin pyörätuolin kyydissä hissillä alas ja siirryin siitä ambulanssin lavitsalle. Isompia kysymättä ensihoitaja löi kanyylin kämmenselkään ja antoi pahoinvointiin lääkettä. Onneksi niin, koska autossa matkan teko maaten ja pää menosuuntaan alkoi pyörittää sisuskaluja oikein kunnolla.
Yhtäkkiä näin kaiken kuin filmiltä. Epätodellinen ja epäuskoinen olo. Ei sentään ollut pillit päällä eikä ajettu kurveja suoraksi, mutta olo oli kuin elokuvissa tai sairaalasarja Sykkeessä. Pian saavuimme perille ensiapuun ja siellä pääsin sairaanhoitajien hellään huomaan. Ottivat verikokeita ja sydänfilmiä. Kehottivat lepäämään - lääkäri tulee kohta sitten katsomaan.
Ensin palelin kovasti ja ajattelin, että tulee pitkä yö. Pahoinvointi velloi ja rinnassa oli outo tuntemus. Mutta kuinka ollakaan, seuraava havaintoni oli, kun kuulen vierestäni äänen: "Hyvää huomenta, kuinkas täällä voidaan?" Mitä ihmettä - olin nukahtanut ja nukkunut neljä tuntia heräämättä kertaakaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuinkahan kovasti olin mahtanut kuorsata, kun suu tuntui niin kuivalta.
"Onko kipua", kysyi lääkäri.
"Tässä rinnan kohdalla on outo tuntemus", vastasin ja näytin kädellä paikkaa.
Lääkäri meni hassun näköiseksi ja sanoi: "Se on kuulkaas vatsanne, onko kipu siellä?"
Katsoin alaspäin ja totta tosiaan, käteni lepäsi vatsalla. Mäntti mikä mäntti, ajattelin lääkärin minusta ajattelevan. Sitten hän vielä kyseli ja kuunteli ja paineli, ja sanoi, että voin lähteä kotiin.
"Tällaisia selvittämättömiä pahoinvointikohtauksia voi joskus tulla ilman sen kummenpaa vakavaa syytä", totesi tohtori lopuksi, mutta kehotti oireiden palatessa ja toistuessa hakeutumaan tarkempiin tutkimuksiin.
Kummallinen juttu.
En ole koskaan -listani kuitenkin lyheni yhdellä asialla.
Kuva: Pixabay
Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
