Vettä kukille

Kuuntelen parhaillaan Bookbeatista Valerie Perrinin kirjaa Vettä kukille. 

Lukijana on Vuokko Hovatta, jonka kaunis ja rauhallinen ääni sopii tähän hyvin. Kirja ei ole mitenkään tragediallinen, vaikka liikutaankin hautauskuvioissa. Se sopisi kyllä olemaan jonkun elämäkerta, mutta sellaiseksi liian rönsyilevä ja romaanimainen. Eikä se ole jännärikään. Ehkä jollain lailla tragikoominen kertomus vain. Ja onko edes tragikoominenkaan. Mutta hyvä silti. 

Juonesta ei voi paljoa paljastaa, mutta isossa kuvassa tarinassa on kyse ranskalaisesta hautausmaan hoitajasta Violetista, joka asuu pienessä mökissä hautausmaan laidalla ja jonka puoliso oli eräänä päivänä noussut moottoripyöränsä selkään ja kadonnut sen siliän tien. 

Aluksi oltiin ihan varmoja siitä, että hän oli joutunut onnettomuuteen ja kuollut. Mutta tarinan edetessä paljastuu jotain muutakin. 

Ranskanmaalla hautausmaan hoitaja omistaa (?) hautausmaan. Outo järjestely. Hän pitää tarkkaa kirjaa kaikista hautauksista (no niinhän Suomessakin, ainakin pitäisi) sekä kirjoittaa muistiin kaikki muistopuheetkin, joita on pidetty hautajaisissa. Hän on todella työlleen omistautunut ihminen. Näin hän voi jälkikäteen kertoa muistotilaisuudesta edes jotain omaisille, jotka eivät päässeet paikalle. 

Ennen tätä työtä hän toimi tasoristeyksen vartijana saman miehensä kanssa, joka karkasi moottoripyörällä. Se oli varsinainen kutsumusammatti. Tasoristeyksen puomit piti käydä käsin kääntämässä alas junan lähestyessä, 24/7. Ilmoitus junan lähestymisestä tuli muutamaa minuuttia ennen. 

Pisin väli kahden junan välissä oli yhdeksän tuntia. Siinä ajassa ehti jo vaikka mitä. Esimerkiksi käydä pyöräyttämässä esikoisvauvan maailmaan.

Kirjan kuuntelu on siis vielä kesken ja niin ollen en vielä tiedä, mitä kaikkia kuvioita tästä vielä paljastuu. Kirja on aika paksu, kuunteluun menee aikaa noin 16 tuntia. Painetussa versiossa sivuja on yli 300, mikä ei sinällään ole paljonkaan, mutta mahtaa olla pienikokoista tekstiä.

Se ei ole kirjan vika, mutta osittain olen pudonnut kärryiltä sen vuoksi, että en ehdi kuunnella sitä läheskään joka päivä ja ehdin jo siinä välissä unohtaa asioita. Lisäksi kirjassa vilisee ranskankielisiä nimiä, joita on vaikea muistaa ja nimen perusteella ei voi aina tietää, onko kyseessä nainen vai mies. Onhan espanjan kielessäkin Maria miehen nimi.

Toinen pulma on se, että jos/kun kuuntelen kirjaa illalla sängyssä ennen nukkumatin tuloa, ihan satavarmasti nukahdan. Jokin aika sitten erään kirjan lopusta oli mennyt kolmisen tuntia hukkaan, kun nukuin luurit päässä. 

Mutta isossa kuvassa olen vielä jotenkuten mukana kirjassa Vettä kukille. Kerronta on hyvin perusteellista ja niin ollen tästä saisi hyvän Kaurismäki-elokuvan. Valitettavasti Aki K. mainitsi haastattelussa, että hän on viimeisen elokuvansa tehnyt. 

Kuten K.:n elokuvissa, tässäkin kirjassa tapahtuu paljon, mutta samaan aikaan ei sitten kuitenkaan tapahdu. Kirjasta puuttuu alkoholiongelma, joka on kaikissa K.:n elokuvissa jossain muodossa.

Kuuntelun sijaan suosittelen kirjan lukemista kirjana. Siten on ehkä helpointa pysyä vieraskielisistä nimistä selvillä. 

Vielä täytyy kehua Vuokko Hovattaa lukijana. Osittain hänen äänensä vuoksi aion kuunnella kirjan loppuun, vaikka putoaisinkin juonesta kokonaan. 

Kuva: Suomalainen kirjakauppa

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä

Yhtäkkiä ikävä

Kiven päällä istuvat,

kerran toisiinsa ihastuneet,

rakastuneet.

Pesän rakentaneet,

perheen perustaneet.

Lapsensa maailmalle saattaneet,

vanhempansa haudanneet.

Työnsä tehneet,

paljon puurtaneet.

Kerran täältä lähteneet,

taivaassa, tai jossain, toisensa taas tavanneet.

Aina joskus minulle tulee ihan yhtäkkiä kova ikävä omaa äitiä ja isää. Enää he eivät ole päivittäin mielessäni. Äiti kuoli yli 20 vuotta sitten ja isän kuolemasta tulee pian neljä vuotta. Mutta he ovat monin tavoin minussa. Olenhan heistä lähtöisin ja olen heidän kanssaan varttunut. Joskus peilistä hymyilee äiti, joskus näen isäni siniset silmät.

Kun kova ikävä iskee, niinkuin tänäänkin, käyn vanhempieni haudalla, jos se vain on mahdollista. Kuljen tuttua reittiä heidän luokseen, näiden lintusten luokse, jotka ikään kuin kuvaavat vanhempiani. Eivät he siellä ole, mutta tunnen heidän läsnäolonsa. Hautausmaan hiljaisuudessa ja kauneuden keskellä aika ja kaikki maailman kiire pysähtyy. Rauha saavuttaa minut ja ikäväkin hellittää. Joskus puhelen ääneen niitä näitä. Joskus olen hiljaa.

Alfhild

Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta.

Alfhild, hän joka synnytti minut, jo joka yö sinne purjehtinut, missä nyt Eemeli tullen ja mennen murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.

Siellä he kulkevat tähtien rivissä kirkasta vanaa, isä ja äiti, peräkanaa.

Sieltä he katsovat kotoista mäkeä, kissoja, koiria, tuttua väkeä, viittoen, luikaten parhaansa mukaan, ettemme loukkaisi Pispalan kivissä jalkaamme kukaan.

Siellä he jollakin planeetalla puutarhakeinussa pihlajan alla, viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa morsiusparina Tampereen puistoissa - ostaen kahvit ja pullat kai, jos sattuu olemaan perjantai. -

Ja sitten, kun Pispala aamun saa, äitini vuoteen valmistaa ja linnut, linnut helää --. Oi kuinka on ihana elää ja tuutia lastenlapsiaan ja kertoa kauniita uniaan!

Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni, rakastakaa!

- Lauri Viita

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Muija pyöräilee

Ei viittis jatkuvasti hinkata sitä tavanomaista pyörälenkkiä. Niinpä päätettiin Isännän kanssa polkaista naapurikaupunkiin pizzalle.

Lämpömittari näytti nyt ”vain” 23 astetta aamulla yhdeksän aikaan. Ja taivaskin oli puolipilvinen ja sopivasti pientä tuulenvirettä ilmassa. 

Matkan kesto per suunta oli reilun tunnin ja paikan päällä saatiin kulumaan pari tuntia, joten neljän tunnin reissu kaiken kaikkiaan. Onnistuisi hyvin vaikka arki-iltana. 

Varsinkin jos jättäisi pois sen pizzan ja jäätelön syömisen sekä kahvittelun. 

Perille päästyämme hakeuduimme ensiksi hautausmaalle, koska siellä on usein varjoisaa ja takuuvarmasti penkkejä joilla voi hengähtää. Ja sen verran rauhallista, että pystyi vaihtamaan kuivat vaatteet päälle. 

Pikkukaupungin keskusta vaikutti yllättävän vilkkaalta ja paikallisen pizzerian tuote oli hyvää ja palvelu nopeaa. 

Pyöriä lukituksista aukoessa paikallinen alkuasukas tömähti viereen ja loihe lausumahan Isännälle jotakin kertomusta siskonsa polkupyörän kohtalosta Kainuussa ennen sotia, mutta minä en päässyt kärryille mistä jutussa oli kyse. Mielenkiintoisen tarinan merkiksi minäkin silti hymyilin ja nyökyttelin vieressä. Seurallista väkeä siellä ainakin asuu.

Sen ainakin tiesin ennestään, että paikkakunnalle on aikanaan tullut paljon siirtokarjalaisia Kirvun pitäjästä. Jos ei koko pitäjän asujaimistoa, niin ainakin melkein.

 

Paluumatkan alussa kohtasimme kadulla sorsalauman, joka koostui ilmeisesti pelkästään tämän kesän poikasista. Ne kaikki olivat tyttösorsan asussa. Mietin, että olisiko tosiaan niin, että ne ovat lähteneet muijaporukalla kartsalle, vai olisiko nuori uroslintu mahdollisesti samanlaisessa höyhenpuvussa kuin naaras.

 

Nettiä tutkittuani tulin tulokseen, että kyllä ne kaikki olivat tyttöjä. Uroksella olisi mahdollisesta värimutaatiosta huolimatta keltainen nokka. Näistä yhdelläkään ei ollut keltaista nokkaa.

Ohitimme sorsat pysähtymättä, vaikka olisi ollut mukava jäädä ottamaan niistä kuvia. Mutta sitten ne olisivat luulleet, että meillä on antaa niille jotain nokkaanpantavaa. 

Sanoin Isännälle, etten halua jäädä katsomaan, jääkö nuo auton alle. Suojatien kohdalla ne kyllä onneksi olivat suunnittelemassa tien ylitystä. Isäntä tuumasi, että ne ovat tottuneita tienkäyttäjiä. 

Pyöräillessä ehtii havainnoimaan luontoa kaikilla aisteilla, jos ei pidä liian kovaa kiirettä. Tälläkin parinkymmenen kilometrin matkalla ehti huomata sen, miten harjujen alueelta poistuessa maanpinta oli tasaista ja laakeaa, pellot suuria ja yhtenäisiä. 

Jokunen erilainen linnunlaulukin tarttui korvaan verrattuna siihen, mitä kaupungissa kuulee ja näkee. Kiuru esimerkiksi lauloi korkealla peltoaukean yläpuolella ja töyhtöhyyppä tepasteli rohkeana autotien reunassa. Yksi konserttimestareista saattoi olla laulurastas. Jos mennään vielä vähän enemmän etelään ja lounaaseen, muuttuu puustokin jo erilaiseksi, esimerkiksi tammia alkaa näkyä enemmän. Mutta sinne asti ei nyt ainakaan tällä kerralla vielä pyöräilty.

Kuvat: Pixabay ja Erikoiset Asiantuntijat. Kuvien sorsat eivät liity tapaukseen.

Kuvien ja tekstin kopioiminen tai muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Kuolleiden kirja

Pappi Kai Sadinmaa on kirjoittanut teoksen, joka on yhtäaikaa henkilökuvaus ja tietokirja, ajankuva sekä tarina elävien ja kuolleiden kohtaamisista kirjoittajan oman työpäivän puitteissa Malmin hautausmaalla. Nämä ainekset on nivottu hienosti yhteen, punaisena lankana kuolema. Ja myös elämän johtolanka ennen viimeistä henkäystä.

Kirjassa kuljetaan hautausmäärillä laskettuna Suomen suurimmalla hautausmaalla, Malmilla. Lähden Kain matkaan kuin henkilökohtaiselle opastetulle hautausmaakierrokselle. Pysähtelemme haudalla jos toisellakin. Ihmettelemme miksi aikanaan kuuluisan henkilön hauta on juuri täällä eikä useiden  muiden taiteilijoiden tapaan Hietaniemen hautausmaalla. Miksi eläessään suuri kansansuosikki on saanut hautakummulleen vain pienen muistokiven. Miksi monen kuuluisan henkilön hauta näyttää unohdetulta.

Seurailen sivusta, kun Kai keskustelee hautausmaan käytävillä kohtaamiensa ihmisten kanssa. Toiset jäävät juttelemaan. Jotkut väistävät eivätkä halua tulla kohdatuiksi. Välillä Kai toimii oppaana, kun vierailija ei löydä etsimäänsä. Niinkuin usein elämässäkin käy. Juoksemme jonkin asian perässä löytämättä koskaan todellista onnea tai rauhaa. Kuolema muistuttaa meitä siitä täällä hautausmaan käytävillä. Täällä ei yksikään nouse toistaan korkeammalle prameasta hautakivestäkään huolimatta. Vaikka eläessään olisi saanut melkein kaiken havittelemansa, lähdemme kaikki paljain jaloin, tyhjin taskuin. Se pistää miettimään, mikä lopulta on tärkeää. Ihmettelen aatteen tai vakaumuksen puolesta kuolemaan antautumista. Tai itsensä loppuun ajamista kirkkaamman kruunun perässäjuoksun takia. Kuilun reunalle voi vielä pysähtyä.

Monia tunnettuja suomalaisia on haudattu Malmille.  Useilla heistä elämän viimeiset ajat tai viimeinen hetki oli traaginen. Kuolema korjasi ihmisen osin jo tämän eläessä, kun sielusta käytiin kauppaa kuuluisuuden vuoksi. Elinpäiviäkään ei elon kirjaan ehtinyt kirjautua lähellekään eliniän odotetta vastaavaa määrää näillä kynttilää molemmista päistä polttaneilla kuuluisilla, mutta haurailla ihmisillä.

Olen hämmästynyt, surullinen ja pahoillani miettiessäni, kuinka vain vajaa sata vuotta sitten suomalainen teloitti maanmiehiään, naisia ja lapsiakin. Kuinka vaunulastillinen sotaa pakoon lähteviä lapsia ammuttiin ilmahyökkäyksen aikana. Tai kuinka itsemurhan tehneet tuli haudata siunaamattomaan maahan, metsään hautausmaan rajojen ulkopuolelle.

Mikä on se unohdettujen lapsien hauta hautausmaan kaukaisimmassa nurkassa. Miksi aseettomuutta kannattanut teloitettiin aatteensa vuoksi. Miksi Kai Sadinmaa suree niin paljon hautausmaan puiden kuolemaa. Miten kukaan voi itse elää tapettuaan toisen. Sota antaa tappamiselle näennäisen oikeutuksen - mutta ei tappamisesta kukaan selviä hengissä, lopulta kuolo korjaa tappajankin.

Viimeisillä kalkkiviivoilla olemme kaikki saman edessä. Suuren armahduksen, lopullisen ja tuntemattoman. Kukaan ei tiedä, mitä sitten, mutta kaikki tietävät, että jokainen vuorollaan.

Eläessään ei kannata tuhlata ajatuksia omalle kuolemalleen. Se tulee varmasti. Voi yrittää elää niin, että kuolema ehkä kohtaa meidät myöhemmin. Ei kannata leikitellä kuoleman kanssa kuin sitä houkutellen. Se kun tulee lopulta pyytämättäkin.

Kirjassa ei mennä kuoleman hetkeä pidemmälle eikä oikeastaan edes siihen asti kovin yksityiskohtaisesti. Loppujen lopuksi Kuolleiden kirja kertoo kaikkein eniten elämästä.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.