Martti Suosalon tähänastinen elämä

 

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

Kuuntelin Martti Suosalon itsensä lukemana hänen elämänvaiheitaan alkaen lapsuudesta aina tähän päivään asti. Olisipa hän jo vanhempi, jotta tarina olisi vielä jatkunut, edes vähän. Mutta ehkä Martin loppuelämästä tulee uusi teos, syytä ainakin  olisi, jos elämä jatkuu samaan malliin -  kirjoitusaiheita varmaan riittäisi. 

Tämän nyt julkaistun kirjan on kirjoittanut Johanna Venho, vaikka tuntui ihan siltä näin kuunnellen, että Martti vain kertoi ääneen elämästään. Miten taiturimaista molemmilta!

On kuin olisi todellakin istunut kuuntelemassa Marttia. Juttu kulki vaivattomasti kuin teatterissa ikään, silloin kun kappale on niin viimeistelty ja loppuun asti hiottu ettei oikein edes muista olevansa teatterissa, vaan on hypähtänyt osaksi tarinaa. Martin tai tuttavallisemmin Manun elämäntarinakin alkoi näyttäytyä kuin kuvallisena kertomuksena.

Pidän eniten tarinoista, joissa asiat kerrotaan kronologisesti ja samassa aikatasossa pysyen. Varsinkin kuunnellen on joskus vaikea huomata aikahyppyjä. Tässä ei ollut sitä ongelmaa. Lapsuudesta aloitettiin ja päädyttiin vaiherikkaiden tapahtumien kautta tähän päivään ja kuultiin lopuksi myös tulevaisuuden toiveesta.

Martti Suosalo on mielestäni suomalaisten näyttelijöiden parhaimmistoa, jollei jopa paras. Olen nähnyt Luolamies-monologin hänen esittämänään viisi kertaa. Ja menen taas, jos ja kun esitys tulee paikkakunnalle. Kiviä taskussa -näytelmän olen nähnyt kahdesti, Palvelijan kerran sekä lisäksi olen katsonut useita elokuvia, joissa hänellä on pää- tai muu merkittävä rooli. Viimeksi katsoin jo muutama vuosi ensi-illan saaneen Joulumaa-elokuvan, jossa hän näytteli hurmaavasti hurmuri-Oivaa.

Luolamies-monologin yksi idea on, että näyttelijän omasta elämästä on ujutettu yksityiskohtia tarinaan. Muutamia monologista tuttuja juttuja tuli kirjassakin esille. Tuli ihan kuin sellainen tunne, että "Niin, tämänhän minä jo tiesinkin" - ihan kuin Martin elämä olisi minulle osin jo tuttu. Eikä se haitannut kuunteluelämystä, pikemminkin päinvastoin.

Martti kävi teatterikoulun Jouko Turkan kaudella ja tuli suuren yleisön tietoisuuteen Turkan ohjaaman Seitsemän veljestä -televisiosarjan Aapona. Tästä sarjasta en pitänyt yhtään, kun veljekset siinä näyttäytyvät niin alkukantaisina ja tuhruisina mikä osin voi vastata hyvin Aleksis Kiven alkuperäistä ideaakin. Martti mainitsee, että hän pärjäsi Turkan kanssa hyvin, vaikka moni muu ei.

Kirjasta välittyy Martin välitön tapa suhtautua elämään. Toisaalta hän vaikuttaa hyvin pedantilta ja aikaansaavalta, mutta toisaalta myös rennolta. Rohkeutta ja yritteliäisyyttä ei häneltä tunnu puuttuvan. Lisäksi se, mikä tekee ihmisestä itsestään arvostettavan, on hänen tapansa kohdata toiset ihmiset, arvostaen. Minulle välittyi Martista kuva läheisiään ja kanssaihmisiään, myös kollegoitaan, kunnioittavasta henkilöstä. Viihde- ja taidemaailmassa tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, kun menestys ja näkyvyys, työn jatkuvuus edellyttävät esillä oloa ja jonkinlaista paremmuutta omissa piireissä.

No, minähän pidän Martista kovasti, näyttelijänä. Enhän tunne häntä henkilökohtaisesti. Mutta jo aiemman tuntuman perusteella ja kirjan kuunneltuani minulle muodostui kuva miellyttävästä, ehkä hieman erakkomaisestakin ihmisestä, jonka kertomana kuuntelisin jatkossa tarinan jos toisenkin.

Kerran, kun odotin teatterin ulkupuolella Luolamies-esityksen alkamista, Martti saapui paikalle muina miehinä pääoven suuntaan hipsien. Satuin nostamaan katseeni hänen suuntaansa ja hän katsoi minuun päin ja VILKUTTI MINULLE! Minä vilkutin takaisin. Oi onnea! Pienestä se on onni kiinni, ja sen kruunasi illan aikana näkemäni Luolamies, muistaakseni se oli kerroista kolmas.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Siivettömät

Kirja alkaa tavallaan koko tarinan lopusta, eli kirjoittajan äidin, Taijan, viimeisistä hetkistä hänen ollessaan syöpään kuolemaisillaan, mutta vielä sairaalavuoteellaan tajuissaan. ”Hoitaja, voisitteko soittaa tyttärelleni Heidille, haluan puhua hänen kanssaan.” Saman tien hän alkaa leijumaan kohti valoa. ”Onkohan tämä se Satumaa?” 

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensin Taijan elämäntarinaa kerrotaan hänen omalla suullaan siihen asti, kun hän oli alkanut voida kotona niin huonosti, että piti tilata ambulanssi. Viimeisenä mietteenä, miten rakas Heidi on hänelle ja on aina ollut. Se pitäisi ehtiä kertoa vielä Heidille. Voi Börje-ressukkaa. Hän joutuu kuorimaan perunatkin nyt itse. Kirjan ensimmäinen osa loppuu tavallaan siihen, mistä se alkoi. Ympyrä Taija-äidin kohdalla sulkeutui.

Taijan piti opiskella ja matkustella, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun Heidi ilmoitti tulostaan lyhyen seurustelun jälkeen. Että pitikin pelastaa se hurri-Börje sieltä muiden renttujen joukosta.

Lääkäri suositteli jatkuvasti sairastelevalle Heidille sisämaan ilmastoa Lauttasaaren meri-ilmaston sijaan. Heidi annettiin alle vuoden vanhana kesän ajaksi Somerolle Taijan Tyyne-siskon hoiviin, korvausta vastaan. Samalla Taija pääsisi kesäksi töihin tehtaaseen.

Börjen kanssa tuli otettua tiuhaan tahtiin kuppia ja tehtaan maalinkäryt kävivät hengitykseen. Puolen vuoden Somerolla olon jälkeen sovittiin, että Heidi jäisikin sinne toistaiseksi. Lapsi oli jo vieraantunut vanhemmistaankin. Lopulta Heidi oli maalla ekaluokan alkamiseen saakka ja kaupunkiin palattuaan kaipasi maalle takaisin. Hän kaipaisi Tyyneä ja Einoa ja kaikkia niitä eläimiä, mitä maalla oli.

Elintaso nousi, rahaa säästyi parempaan asuntoon ja muuhun mukavampaan. Taijan ja Börjen alkoholisoituminen paheni. Heidin teinivuodet menivät niin kuin monella muullakin ikäisellään. Hän kokeili samoja asioita, mitä siinä iässä kokeillaan ja joutui välillä sairaalahoitoonkin ilmeisesti liiallisen stressin vuoksi. Ylioppilaskirjoitukset eivät menneet ihan nappiin ja seurustelukumppanit vaihtuivat. Hän yritti olla kesätöissä Tukholmassa, mutta joutui koti-ikävän vuoksi palaamaan parin viikon jälkeen kotiin. 

Heidi meni kihloihin Reijonsa kanssa jo lukion loppumetreillä ja tuli myöhemmin raskaaksi ja synnytti terveen poikavauvan. Pian sen jälkeen hänen erosi Reijosta, joka oli löytänyt uuden naisen. Heidi seurusteli hetken naimisissa olevan työkaverinsa kanssa, tuli raskaaksi ja teki abortin. Laivaristeilyllä hän kohtasi tamperelaisen Harrin, joka oli poikamies ja pian oli Heidin toiset häät ja Harrin ensimmäiset.

Taijan terveys huononi koko ajan ja viinan kanssa läträäminen Börjen seurassa jatkui, mikä pahensi tilannetta entisestään ja vei lopulta Taijan työkyvyttömyyseläkkeelle. Heidi erosi Harristakin ja eleli kolmisin kahden poikansa kanssa. Hän kuitenkin selvisi vaikeuksistaan ja pärjäsi hyvin ilman Harria, jolla tuntui olevan jatkuvaa erimielisyyttä Heidin vanhemman pojan kanssa, jonka isä hän ei ollut. Heidi yritti itsemurhaa lääkkeillä, mutta epäonnistui siinä ja joutui Pitkäniemen mielisairaalaan. Välillä hän oli palannut Harrin kanssa yksiin, mutta erosi taas.

Heidi jätti muun perheensä Tampereelle ja muutti Helsinkiin työn perässä ja tapasi uuden miehen, Sakarin. Nuoripari muutti vuodeksi Amerikkaan opiskelemaan. Vanhempi poika Janne piti käytännössä huolta pikkuveljestään Iirosta, vaikka kuvioissa oli myös Harri, joka oli Iiron isä. Jannekin siis joutui ottamaan liian paljon vastuuta, mikä ei hänen ikäiselleen olisi vielä kuulunut. Heidi ja Sakari palasivat Amerikasta ja ostivat Keravalta omakotitalon. Janne asui jo omillaan, mutta Iiro muutti Keravalle äitinsä ja Sakarin ostamaan taloon.

Taija alkoi tuntemaan itsensä tarpeettomaksi, kun kaikilla muilla oli oma elämänsä. Hän olisi jo valmis lähtemään. Paitsi että Börje ei ehkä pärjäisi yksin, hän ei osannut tehdä kotitöitä eikä ymmärtänyt raha-asioistakaan mitään. Eikä ollut koskaan kuorinut niitä perunoitaankaan itse. Taija halusi kuolla kotona, ei sairaalassa. Hän tiesi sairastavansa jotain ihosyövän kaltaista syöpäsairautta, johon sai hoitoja. Ambulanssi lähti nytkähtäen liikkeelle. Börje jäi yksin seisomaan pihalle. Radiossa soi ....niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois. Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan. Vaan aatoksin mi kauas entää, sinne käydä saan.

Kirjan toisessa osassa kaikki edellinen kerrotaan Heidin silmin. Välillä käydään sairaalassa katsomassa lähtöä tekevää Taijaa isä-Börjen kanssa. Lopussa tajuttomana makaava Taija vielä puristaa Heidin kättä, mutta ei saa sanotuksi asiaansa. En kerro tässä tämän enempää Heidin versiosta tapahtumien kulusta, vaan jokainen saa lukea Heidin näkökulman tapahtumiin kirjasta itse. En vie sitä lukemisen iloa teiltä, enkä paljastanut nytkään läheskään kaikkia elämäntarinoiden yksityiskohtia.

Siivettömät on koskettava kertomus äidistä ja tyttärestä ja heidän molempien vaiherikkaista elämistään. Onnesta ja epäonnesta, sairaudesta, alkoholismista, pelottomuudesta, luopumisesta, epävarmuudesta, levottomuudesta, surusta ja ilosta. Teksti on häkellyttävän suoraa ja suorasukaista eikä siinä ole yhtään turhanpäiväistä diipadaapaa. Juuri tällaisesta tyylistä tykkään. Kertomus etenee tosi reipasta vauhtia ja välistä jää varmaan kertomattakin jotain, mutta jos kertoisi kaiken, kahdensadan sivun sijasta tulisi kuusisataa sivua.

Jos itse kirjoittaisin omaelämäkerrallisen teoksen, haluaisin kirjoittaa sen tällä tyylillä. Mutta minulla ei ole siihen mahdollisuutta, koska en ole kirjoittanut päiväkirjaa enkä säästänyt teinikalentereitani, kuten Heidi. Enkä varmaan uskaltaisikaan avautua yhtä rohkeasti kaikista elämäntapahtumista samalla tavalla. Heidi on osannut kietoa hienosti oman ja äitinsä elämänlangat toisiinsa ja yhdistää ne kirjaksi. Mielestäni tässä kirjassa olisi ainekset vaikka minkälaiseen bestselleriin. Tykkäsin kovasti ja suosittelen. Tästä moni lukija löytää varmasti yhtymäkohtia omaan elämänpolkuunsa ja saa huomata että en olekaan yksin näiden kokemusteni kanssa. Kirja on Heidi Rönnbergin esikoisteos.

Kuva: www.bod.fi 

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Minun päiväni

 

Omaeläkerta ja henkilökohtaisesta elämästä kertova blogi perustuvat enemmän tai vähemmän faktaan, joskus täysin totuudessa pitäytyvään, hieman tai hieman enemmän väritettyyn. Kirjoittajalla on oikeus muokata tarinaansa suuntaan ja toiseen.

Omaelämäkerta kertoo joko koko siihenastisesta elämästä tai rajautuu tiettyyn elämänvaiheeseen tai tietyn asian ympärille, kuten esimerkiksi henkilön uraan tai saavutukseen, vaikeuden voittamiseen tai sairauden selättämiseen. Blogissa avautuminen tapahtuu usein lyhyemmän aikajänteen avulla. Blogiin kirjoitetaan omasta elämästä ja sen tapahtumista päiväkirjamaiseen tyyliin, usein niin sanottuja yhden päivän tarinoita.

Aamun paikallislehdessä oli tuo ylläoleva Helmiä sioille -sarjakuvastrippi. Sarjakuvassa Possu puhuu fiktion kirjoittamisesta omien kokemusten pohjalta, mutta "ihan sama" - jäin miettimään minkälaista tarinaa lähtisi syntymään tavallisen päiväni perusteella yhtään sitä värittämättä.

Kas niin. Päiväni 26.5.2021.

Heräsin kahvin tuoksuun. Vetkuttelin sängyssä sen aikaa, että Uko ehtii tehdä voileivät valmiiksi. Nousin. Söimme aamiaisen lehtiä lukien. Pukeuduimme ja hoidimme muut aamutoimet. Lähdimme Nuuskijan kanssa aamulenkille. Lenkin jälkeen jäin pihapuuhiin. Laitoin viljelylavoihin uudet mullat ja kylvin salaatteja, tilliä, persiljaa, korianteria, rakuunaa ja vihanneskrassia. Kukkalavaan kylvin siperian unikkoa ja kesäruusuleinikkiä. Kokosimme sitten yhdessä Ukon kanssa kolmannen kasvilavan päälle pienoiskasvihuoneen, jonka jälkeen söimme kolmatta ja tällä erää viimeistä kertaa tekemääni kaalilaatikkoa. Ruuan päälle nukuimme kahden tunnin päikkärit, joiden jälkeen lähdimme Nuuskijan kanssa metsälenkille. Lenkin jälkeen Uko lähti käymään kyläkaupassa. Ostoslistalla oli: piimää, karjalanpiirakoita, limsaa ja pyykinhuuhteluainetta. Ukon palattua joimme iltapäiväkahvit ja ratkoimme yhdet sudokut. Minulla oli vähän vaikeuksia oman ratkontani kanssa ja Uko hieman auttoi. Lopulta molemmat saimme laittaa %-merkin ruudukon viereen. Siis oikein-merkin. Uko lähti saunanlämmitykseen ja minä tiskasin päivän tiskit. Tänään on siis ohjelmassa vielä saunominen ja saunamakkaran syönti. Saunan jälkeen Uko kuivaa minun hiukseni (luksusta!) samalla, kun katsomme 3/4 jakson suomalaisesta sarjasta Kohtuuttomuuksia, joka on uusinta, jonka Uko muistaa joskus katsoneensa, minä en. Kello on luultavasti noin 23.00, kun ohjelma loppuu. Nuuskija pääsee vielä pikkulenkille ja sitten on vuorossa omat iltapuuhat ja vetäytyminen yöpuulle. Minä luen kirjaa ja Uko kuuntelee äänikirjaa. Sattumoisin meillä on menossa sama kirjasarja, Viveca Stenin Sandhamin murhat. Minä luen 8. osaa Totuuden nimissä, Uko vasta aloitti ensimmäisen osan Syvissä vesissä. Sitten käy niin, kuten joka ilta, että minä nukahdan kirja kädessäni. Uko ottaa kirjan minulta varovasti ja sammuttaa valot. Päivä päättyy.

Ei ollut kovinkaan mielenkiintoista luettavaa. Vaikka päivä itsessään oli meille kiva ja virkistävä, täynnä pientä puuhaa. Mutta että tällaisesta elämänkulusta kirjoittaisin päivästä toiseen ilman väritystä. Siinä alkaisi oma elämä tuntua melko puuduttavalta, vaikkei se sitä olekaan. 

Mietinkin miten jotkut elävät niin monipuolista elämää, että miltei jokaisesta  päivästä saa kirjoitettua vauhdikkaan tarinan. Ja kuinka totuudenmukaisia nuo kuvaukset päivästä ovat. Tai oikeastaan ihmettelen vielä enemmän sitä, miten ketään kiinnostaa toisen ihan tavallinen elämä, kun on omakin elettävänä. 

Jos minä olisin värittänyt omaa päivääni, olisimme aamulla heränneet pihapiirissä käyskentelevän karhun (nähty täälläpäin) murahduksiin, jonka seurauksena Nuuskijan aamulenkkiä varten olisimme pakkautuneet autoon ja kävelleet lenkin kylän keskustassa autotien laitaa pitkin. Lenkillä olisimme törmänneet karanneeseen koiraan (ilmoitus kylän Facebook-sivuilla) ja sankarimaisesti ottaneet sen kiinni, vaikka se yrittäisi näykkiä meitä ja toimittaneet sen kotiinsa. Koiran kotiväki olisi palkkioksi väen vängällä halunnut tarjota meille pizzat paikallisessa maan mainiossa baarissa, jossa olisi yllättäin ollut ruokailemassa puolituttu julkkis (julkkis se on entinenkin julkkis). Kotimatkalla olisimme poikenneet matkan varrella sijaitsevassa maalaistalossa hakemassa juurimunittuja luomukananmunia ja täsmälleen sillä hetkellä olisi käynnistynyt lammasäidin synnytys. Emme jäisi sitä seuraamaan, vaan kiirehtäisimme Punaiselle Tuvalle päiväunille, olisihan jo niiden aika. Iltapäivälenkillä uskaltautuisimme jo tutuille poluille. Mutta kuinka ollakaan, pääsisimme näkemään ihka oikein kotkan (ensimmistä kertaa elämässä). Tai ainakin se näyttäisi siltä. Illalla sauna saattaisi palaa tai ainakin tuli saunan kiukaassa tai makkarat grillissä. Ja sitten, saunan jälkeen tekisimme toisillemme pedi- ja manikyyrit sekä kokovartalohieronnat, joiden jälkeen nukahtaisimme käsi kädessä laventelintuoksuiseen uneen silkkilakanoiden välissä.

Vaikka tuo jälkimmäinen olisi todellisen päivän kuvaus en usko, että ketään jaksaisi loputtomiin kiinnostaa lukea tarinoita vieraan (tuskin tutunkaan), tuikitavallisen ihmisen elämästä ilman, että jutuissa on jotakin muuta pointtia kuin, että heräsin, tein päivän normirutiinijutut ja kävin nukkumaan. Niitä tarinoita on kuitenkin somessa pilvin pimein ja seuraajia yhtä paljon. 

Jos luit tänne asti, niin mitä ajatuksia kirjoitus sinussa herättää? 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / ESS 26.5.2021

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Lokakuun lapsi

 

-

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

"Kuka on ottanut elämäni haltuunsa ja päättää siitä", Linda ihmettelee omaelämäkerrallisessa romaanissaan Lokakuun lapsi, kun hän miettii elämäänsä ja ajanjaksoa, jonka vietti psykiatrisissa sairaaloissa vuosina 2013 - 2017 saamassa muun muassa sähköhoitoa avuksi sairastamaansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Linda on kirjoittanut aiheesta aiemmissakin romaaneissaan, Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan. Myös Lindan kuuluisa kirjailijapuoliso Karl Ove Knausgård on käsitellyt Lindan sairautta ja romahtamista omassa romaanissaan omasta näkökulmastaan. Puoliso otti myös tavallaan Lindan elämän haltuunsa, vangitsi tämän elämää kirjansa sivulle. Määritti hänet tietynlaiseksi omasta katsantokannastaan.

Sähköhoito tuntuu maallikon mielestä rajulta hoitomuodolta, mutta se on ilmeisen tehokas masennuksen hoidossa. Kirjassaan Linda kertoo, että hoito pyyhkii tehokkaasti pois muistoja. Mitä on ihminen ilman muistojaan. Voiko olla kokonainen, jos muistista pyyhkiytyy pois ajanjaksoja. Kuka tekee päätöksen sähköhoidosta, jos potilaalla itsellään ei ole voimia kyseenalaistaa tai kieltää. Lääkäri tietysti ja potilaan parhaaksi, niinkuin aina.

Linda on elänyt kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa koko tähänastisen elämänsä ajan. Alkuun, samaa sairautta sairastavan isän kanssa ja sitten sairastuttuaan itse noin 20 vuoden iässä. Lapsuuteen kuului isän takia alkoholismin varjossa eläminen, isän äkkipikaisuuden ja arvaamattomuuden tahdittama elämänrytmi. Vanhemmat erosivat, mutta isän vaikutus Lindan elämään ei kadonnut. 

Lindan elämän säie on ollut ohut, mutta silti vahva - eikä se ole katkennut, vaikka on välillä ollut katkeamaisillaan, kun hän yritti sitä itse katkaista. Hän on kulkenut kuin unessa omassa elämässään, ulkopuolisena. Väliin lukiessani mietin, mikä osa on ollutkin unta ja harhaa, kun repaleisen muistin perukoilta on noussut muistoja. Kirjan teksti on suoraa puhetta ilman korulauseita, mutta siitäkin huolimatta hyvin kuvailevaa ja riipaisevaa. Kirjassa Linda muistelee lapsuuttaan ja nuoruttaan, ensirakkauksiaan Erikiä ja Magnusta, perhe-elämäänsä, kirjoittamistaan, sairastumisen aikojaan. Isä saa paljon tilaa kirjassa, onhan hänen vaikutuksensa Lindan elämään ollut ilmeisen suuri. 

Alttius sairastumiselle sekä perintötekijöiden kautta että ympäristön vaikutuksista osuivat molemmat Lindan kohdalle. Miksi jotkut samoista lähtökohdista selviävät terveen paperein ja toiset sairastuvat. Kaikkiin nämä perinnöllisyydet ja elinolosuhteet kuitenkin vaikuttavat. Kaikesta johtuen tai kaikesta huolimatta ja kun kaikkeen ei voi aina itse vaikuttaa. Kirja on sivu toisensa jälkeen vahvaa puhetta ilmeisen herkältä ja tarkkanäköiseltä ihmiseltä. Kirjassa muistoilla ei ole aikajärjestystä. Ne nousevat esiin sieltä täältä. Siitäkin huolimatta kokonaisuus pysyy lukijalle hyvin koossa. Teksti pitää otteessaan, jopa lumoaa lukijansa. Aihekin on aina ajankohtainen, voiko sanoa, valitettavasti.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Omaelämäkerta

Omaelämäkerta on faktapohjainen, omaan elämään perustuva teos. Sanotaan, että monen kirjailijan esikoisteos on usein omaelämäkerrallinen tai ainakin omaa itseä löytyy vähintäänkin rivien välistä.

Omaelämäkertansa kirjoittava tai kirjoituttava voi itse valita mistä näkökulmasta elämän tarina kerrotaan. Nostetaanko kohokohdiksi suuret ilot vai murheet. Monesti omaelämäkerta on selviytymistarina, kertomus tiestä, joka vie vaikeuksien kautta voittoon. Tai tarina matkasta menestykseen, siellä olosta ja sen päättymisestä.

Jos kirjoittaisin omaelämäkerran omasta elämästäni, olisi teos varmasti lyhyt ja ulkopuoliselle tylsä, melko ennalta arvattava.
Kohokohtia olisivat Ukon tapaaminen ja lasten syntymät. Vakituisen työpaikan saaminen. Ensimmäinen ulkomaan matka. Koiranpennun (× 4) kotiintulo. Lasten valmistumiset, heidän elämänkumppaneidensa löytyminen ja muutto omilleen. Isoja ilonaiheita on ollut riittämiin.

Surun syövereitä on koluttu vanhempien kuollessa. Ystävistäkin on joutunut luopumaan. On ollut pettymyksiä ihmissuhteissa. On tullut tehtyä jälkikäteen ajateltuna vääriä ratkaisuja ja epäonnistuneita hankintoja. Suuria suruja on käyty läpi, mutta niistä kaikista on ainakin kohtuullisesti selvitty.

Nuo kaikki ovat ihan normaaleja elämään kuuluvia juttuja. Jos niistä aikoisi kirjoittaa kirjan, jolle toivoisi lukijoita, pitäisi osata iskeä juttuihin loistetta ja luksusta, tulta ja tappuraa. Sanailla niin, että sattuu. Tarinoida niin, että tuntuu. Pitäisi ehkä olla jollain tapaa kuuluisa, että jorinat jota kuta kiinnostaisivat. Ja sitten taas toisaalta, pitäisi olla joku syy levittää tarinansa kaikille avoimeksi. Jotenkin esikuvallinen tai esimerkillinen, lohduttava tai rohkaiseva. Sitten taas mietin, että jokainen tavallinen kansalainen, tunnollinen ja uuttera, vähäänkin tyytyväinen ja vaatimaton olisi kyllä kirjansa ansainnut. Tai ainakin tarinan. Edes runon.

Kysyin Ukolta suosikkia hänen lukemistaan omaelämäkerroista. Hän on lukenut niitä useita kymmeniä. Vastaus oli yllättävä: yhdeksi parhaimmista nousi Sven Pahajoen Leo Lastumäki. Koko kansan, ainakin vanhemman polven, tuntema hauskuuttaja avasi kirjaa varten omaa elämäänsä niin, että tunnettu näyttelijä saa aivan toisenlaiset kasvot: koomikon kyyneleet. Elämä ei ollut hänelle aina kovin helppoa, varsinkaan lapsuus.

Nymmaltakin kysyin mielipidettä omaelämäkerroista. Hän kertoi, että kaikki Arvo Ylpön elämästä kertovat ovat parhaasta päästä. Myös Kirsti Kaijan Positio 16093 on yksi parhaista!

Itse olen lukenut elämäkertoja aika vähän. Mutta mieleen nousee kolme: Simone Berteautin Piaf - Jumalani kuinka olen elänyt!, Anne Frankin päiväkirja ja myöskin Kirsti Kaijan Positio 16093, jolle toivoisin nostetta julkisuuteen.

Trendijulkkisten omaelämäkerrat eivät kovin paljon kiinnosta. Seuraavaksi ajattelin lukea Kai Sadinmaan Kuolleiden kirjan, joka kuuluu ehkä enemmän kategoriaan henkilökuvaus ja useasta henkilöstä kerralla. Siihen palataan sitten myöhemmin.

Elämäkerroissa itseäni kiinnostaa ja koskettaa ne asiat, joihin voi samaistua. Kun voi tuntea yhteenkuuluvaisuutta tai kohtalotoveruutta. Tai jos voin ihailla kirjoittajan älykkyyttä tai rohkeutta. Toisen ihmisen elämän urkkiminen tässäkään muodossa ei kiinnosta, vaikka henkilö on sen kirjan muodossa tuonutkin tarjolle. Tarkoitan tällä asioita, joista olisi parempi puhua vaikkapa psykiatrille kuin julkistaa kirjana. Esimerkiksi parisuhdedraamat olisi mielestäni paras käydä läpi pienemmässä piirissä. Niihin kuin useimmiten liittyy päähenkilöiden lisäksi ainakin heidän lapsensa ja vanhempansa. Julkitulon seuraamukset voivat olla terapeuttisen tarkoitusperän lisäksi ikäviä lähipiirille, ehkä kirjoittajalle itselleenkin. Onko julkisuudesta saatu nostatus sitten sen arvoista.

Luetko omaelämäkertoja ja jos, niin mitä suosittelit luettavaksi?

Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen ja käyttäminen on kielletty.