Rakkauden ja tulehduksen oireita

 

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita. Atena (äänikirja, julkaistu 18.2.2021, lukijana Anna-Riikka Rajanen).

 

Kirjassa äiti kysyy, miten isä pääsee puuhun. Miksi isä haluaisi puuhun?  tytär Anni vastaa kysymyksellä. Äiti vastaa, että isä pääsee puuhun, kun istuu siemenen päälle ja odottaa, että puu kasvaa. Sitten äiti nauraa. Vetkuliin asti. Tässä vaiheessa minun vetkulini alkaa. Kirjan sivulta kolme. Eikä se lopu ennen kirjan viimeistä sivua. Väliin vetkulin aiheuttaa suru, mutta useimmiten surkuhupailu. Huumori, joka osuu ja upottaa kuulijansa naurun vetelään suohon ja saa kyyneleet silmiin. Niin tunnistettavaa ja tarkkaan sanailevaa, sarkastistakin ja mustaa on Pöyliön sanoitus kirjan päähenkilöiden suihin ja kerronta, joka viiltää kuin veitsi, mutta tarjoaa laastarin päälle - aina välillä.

Perheen tarina alkaa vuodesta 1972 ja käy läpi perheenjäsenten vaiheita viideltä vuosikymmeneltä päättyen vuoteen 2019. Perhepiiristä katoaa ihmisiä ja heitä tulee lisää, luonnollisin ja erikoisin tavoin. Kirja saa äänen, joka puhuu minulle omista muistoistani, muistuttaa ja havainnoi äänimaailmasta, aikalaistavoista, tietyntyyppisistä ihmisistä. Kirja on kielellisesti rikas ja jopa visuaalinen ilman ainuttakaan kuvaa, kun se kuvittaa henkilöhahmot ja heidän maailmansa kuulijan mieleen.

Sanailu ja tapahtumien kuvailu oli välillä roisia, mutta yhtäaikaa lempeää. Todentuntuista, mutta silti uskomattoman kiemuraista. Hapuilevaa, mutta päämäärätietoista, kuin nuorten lempiväisten ensiyritykset tietyissä toimissa. Kirjassa ei pelätä ladella faktoja pöytään kipeistäkään kokemuksista, kun tarinaa vie eteenpäin tavalliset ihmiset ja heidän tuikitavalliset tarinansa. Kompuroinnit rakkaudessa ja rakkaudettomassa elämässä. Tuleeko lopulta oivalluksia ja onko silloin jo liian myöhäistä.

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti. Sen tummasta huumorista ja tavasta tarkastella ihmisiä, meitä matti- ja maijameikäläisiä, joita kotoinen Suomen maa on pullollaan. Kirjassa sattuu ja tapahtuu, ihan niitä ihmiselämän tuttuja juttuja. Syntymiä, kuolemia, pettymyksiä, pettämisiä, epä- ja melkein onnistumisia, muistoja, muistikuvia ja dementiaa. Kirjan sanomana, jos sellaista tarvitaan, voisi pitää hyväksyntää itseä ja muita kohtaan. Täydellisyyteen ei voi päästä ja keskeneräinen, nuhruinen, tunkkainen, naurettavakin voi olla aivan hyvä. Ja se, että yrittää parhaansa. Ja senkin voi myöntää, että joskus on myöhäistä yrittää parantaa suoritustaan. Ja että aina voi nauraa päälle, melkein mille tahansa asialle.

Kirjassa on monia mainioita sutkautuksia, jotka pitävät sisällään huumorin kääreeseen kätkettynä niin paljon elämänviisautta, että ennemmin riemastun ja riehaannun tämän kirjan parissa kuin yhdenkään itseään ylevänä pitävän elämänviisausopuksen äärellä.

Yhtä mainio oli aiemmin lukemani Sari Pöyliön novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, josta kerroin postauksessa Ärsyttävä, rakas - oma äiti

 

Suosittelen lämpimästi molempia kirjoja iloisiin ja oivaltaviin lukuhetkiin.

Tiedätkö muuten mitä tarkoittaa vetkuli?

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Ärsyttävä, rakas - oma äiti

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Ihastuttava esikoisnovellikokoelma (julkaisuvuosi 2014) äideistä ja tyttäristä. Kun jompikumpi on hitokseen ärsyttävä tai erikoinen omine tapoineen tai molemmat ovat tai ainakin kummankin mielestä toinen. 

Ensimmäinen novelli tarjoilee tarinan muistisairaudesta tai jostain sen tapaisesta, ehkä niin harvinaisesta aivosairaudesta, että sellaista ei ole vielä keksitty. Oireita äidillä on ja luonteenpiirteiden muutoksia, omapäisyyttä ja tempauksia. Onko se sairautta vai elämättä jäänyttä elämää, joka täytyy käydä nyt vauhdilla läpi. Totisinta totta ja arkipäivää oli sitten niin tai näin ja yhä useammat kipuilevat muistisairaiden vanhempien kanssa ja katoamme sinne muistamattomuuden syövereihin itse kukin mitä luultavammin, kun elämme niin hurjan vanhoiksi nykyään. Tarinalla on kuitenkin hyvä sydän, vaikka huumoria ei ole säästelty eikä asiaa kaunisteltu.

Säästyin tältä, kun oma äitini kuoli ennen ensimmäistäkään muistisairauden oiretta. Voiko näin edes sanoa? Surin äitini kuolemaan aikanaan hyvin paljon ja nyt kun suru on enää vain häivähdys ja äiti kulkee matkassa muistojen ja kaipauksen muodossa, voin sanoa näin tuntematta syyllisyyttä. Luultavasti juuri nyt voisi olla tämä vaihe meneillään omassa elämässäni, kun äitini olisi noin kahdeksankymppinen ja muistisairaudet kulkevat meillä suvussa.

Toisessa tarinassa läsnäolevaa äitiä ei ole. Päähenkilöllä on äiti ja hän on itsekin äiti, mutta äitiys on kaikkiin suuntiin vähän kateissa. Oli ollut alusta asti. Keskenkasvuinen puolison nimikkeellä kulkeva Jari kävi kavereineen heilumassa milloin missäkin ja kun tämän heilujan elämänkellon viisari lakkasi heilumasta ei appivanhemmista Kotkasta ja Kyrvästä ollut avuksi eikä tueksi. Eikä oman äidin olinpaikasta ollut tietoa. Kasvata siinä sitten tyttärestä tolkun ihminen.

Onhan se äitiys aina opettelua ja oppilaan pulpetissa saa tässä tehtävässä istua elämänsä loppuun saakka. Lapsi kun kasvaa, on otetta höllättävä ja muunnuttuva vastaamaan käsillä oleviin tilanteisiin. Vaanittava jälkikasvun edesottamuksia salaa ja taka-alalta. Varmasti ei jää lapsilta tarkkailu huomaamatta ja uskoakseni tämä varuillaolo siirtyy sukupolvelta seuraavalle ja niin edelleen. Lapset meitä äitejä myös tarkkailevat ja opettavat siinä missä äidit lapsiaan. Eikä omaa lapsuuttaan voi loputtomasti jos ollenkaan syyttää oman elämänsä karikoista. Jokaisen meistä on kuitenkin elettävä oma elämämme, kasvettava vanhemmuuteen ja lapset kasvatettava ja annettava heidän kasvaa.

Kolmannessa tarinassa kuolleen äidin loppusijoituspaikka saa aikaan eräänlaisen kilpajuoksun. Tarinaan liittyy eripura, kaappaus, matkantekoa eri kulkupelein, loppunäytös ja lopulta ymmärrys - että tärkein ei kuitenkaan katoa koskaan eikä hautapaikka ole missään suhteessa ratkaiseva asia sen suhteen. 

Onneksi meillä oli tiedossa äidin toive, miten ja minne sitten kun aika on. Toisaalta, jäljelle jäävien olisi syytä olla vähän itsekkäitäkin asian kanssa. Jos äiti olisi toivonut tulla arkkuhaudatuksi sysi-Suomen perukoille, olisi saattanut tulla aprikointia toiveen toteuttamisesta. Vainajan toiveen noudattaminen kuitenkin helpottaa, jos perikunta ei saisi aikaan yksimielistä päätöstä asian suhteen. 

Mitä kaikkea äiti on valmis tekemään, jotta lapsen kunnia ja maine säilyisi. Ihan kaiken ja vielä bonukset päälle. Totta se on - sen tietää jokainen äiti. 

Mutta miten yksikään äiti voi jättää lapsensa ja lähteä. Edes pölynimurikauppiaan matkaan. Vaikka hän olisi uusinta uutta olevan Pallo-Hooverin kaupustelija. Mutta niinkin voi käydä. Äitejä on lähtenyt ja lapsia on jätetty maailman sivu. Joskus äidit palaavat, mutta mitä se sitten enää merkitsee. Jälkeläisten kasvutarinaan on osallistunut joku muu, sillä aikaa kun äiti on elänyt toisaalla. Vieraita ihmisiä ovat toisilleen, äiti ja lapset, 20 vuoden erossa olon jälkeen.

Mutta voi lapsikin kadota. Ihan vaan siksi, että pääsee eroon äidistään. Ja mitä sitten tapahtuu, jos näin käy. Muuttuuko haiseva puoliso rakkaammaksi vai entistä iljettävämmäksi, kun elämän keskipiste häviää maailmalle. 

Kumpi on naiselle tärkeämpi ihmissuhde, omaan äitiin vai omaan tyttäreen. Aluksi lapsena tietysti äitiin, mutta myöhemmin omaan tyttäreen. Se on luonnollista. Molemmat tärkeitä, omalla tavallaan.

Kun sinulla on äiti ja tytär, olet sekä esikuva, että esikuvasta sellaiseksi muokkautunut. Kun joku asia tyttäressä ärsyttää, löytyykö se itsestäsikin ja onko se äidinperintönä saatu. Miten kohtaavat odotuksemme ja toiveemme, kun tyttärellä on omansakin. Kuuluuko oman päämme sisällä elämämme loppuun saakka äidin ääni ohjaamassa valintojamme.

Äidiksi tuleminen ja äidistä luopuminen. Äidittä eläminen. Äidin tyhjä syli. Isoja merkityksiä ja elämän suuntaa ohjaavia.

Äitinä tuntee antavansa anteeksi kaikkiin suuntiin, mutta jokainen äiti on myös tytär. Tyttärelleen äiti. Äidilleen tytär. Anteeksiannon, sietämisen ja kestämisen, myös ärsyttämisen loputon ketju.

Mitä haluaisit itsestäsi kuulla, roolissasi äitinä ja tyttärenä. Mitä itse sanot äidistäsi ja tyttärestäsi.

Kirjan viimeinen tarina on mainio. Se kokoaa yhteen kaikki muut tarinat hulvattomalla tavalla. Siinä myös kehoitetaan antamaan anteeksi ja hyväksymään anteeksipyyntö, kaikkiin suuntiin ja kaikista suunnista.

Suosittelen tätä kirjaa ihan kaikille. Paikoin roisi ilmaisu ja ronski huumori, mutta yhtä aikaa ajatuksia herättävät oivaltavat tarinat kirvoittivat paljon omia ajatuksia pintaan. On hyvä välillä miettiä äitiyttä eikä vain mennä touhottaa sitä suorittaen.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat /BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.