Ihan ensimmäiseksi mummo halusi aina pötkötteä jonnin tovin, kun oli reporankana junamatkan jäliltä. Minut hän kuitenkin koppasi kylykimyyryyn ja sain kuulla kylän kuulumiset.
-Oi joi, Nytte-pieni, van kun kasvat aekaeseksi, niin tiiät jotta miten matkan päälle juilii. Mutta ei kaet voe jäähä lorvehtimaan. Nyt hilipastaan kylille ja tulijaisten ostoon.
Tuosta ei paljon muuta informaatiota irronnut kuin tuliaiset, joten nousin nopeasti ylös ja ampaisin eteiseen vetämään kenkiä jalkaani. Ihan joka ikinen kerta Elli-mummo ostaa minulle jotain kivaa ja nättiä. Semmoista mitä en muuten saisi.
-Sipastaanko huulipunaa? Ei van, kaet se kelepaa iliman.
Höh, olisin kyllä tahtonut.
Sitten lähdettiin. Kohti Anttilaa. Mummo luki säännöllisesti Anttilan postimyyntikuvastoa ja tilasi sieltä kotiinsa vaatteet ja vermeet.
-En vasiten halua utsia, mutta ei kaet sinulla vielä mitään pojankossie ole katottuna?
Nyt en kyllä oikein ymmärtänyt. Silloin on paras vastata, että eiiiii….
-Jo sitä minähi, se on jokseenni pöljän hommaa ruveta niihin puuhin ennen rippikouluva. Sitten katsot jonnin tolokun poijan, muistahi!
-Juu!
Matkamme edetessä kohti määränpäätään mummo kertoili kuulumisiaan.
-Eilessäpäevänä oli meillä päen semmonen pöljä käemässä, höpättäe van eikä älyä lähtä kottiisa. Semmonen kutale, vahtas, että käyvään ruokapöytään ja saesi kutsun syömään. Van onneksi oli ukki pöllimetäsä eikä tuntunut hökeltävän kottii sieltä. Nin jopa sitten arvasi tämä rotjake lähtä poekkeen.
-Onko sinulla nälkä? Olet tuommoinen kuikkana. Nytpä menemme syömään.
Tätä olin pelännyt. Koska. Tiesin. Mitä tuleman pitää.
Maksaa.
Mummo oli sitä mieltä, että maksaa tuli syödä kerran viikossa tai vaikka useamminkin. Vaikken ollut ronkeli, niin maksaa inhosin. Yli kaiken.
Lihakaupan kautta kotiin ja keittiöpuuhiin. Minä sain hommaksi kuoria perunoita pottumuusia varten.
-Annetaan äetis huilata. Kyllä se sitten taas ehtii. Otapa sieltä se läöhkänä, niin paistan nämä maksat siinä.
Onneksi tiesin vanhastaan, mitä astiaa mummo tarkoitti.
-Alahan kalppia hakemaan kellarista puolukkaa. Se on isäs kohta kotona. Saahaan ruoka ies pöytään.
Tuskanhiki alkoi nousta otsalle ja kaikkialle.
Ovi kävi, isä tuli ja koko porukka kävi pöydän ääreen. Mummo tarjoili ja läiskäytti kaikkein mehukkaimman ja ISOIMMAN maksapihvin minun lautaselle.
-Nyt vaen hoarukka ja veihti käteen ja eäntä kohti. Olkaapa hyvät.
Viipaloin maksapihvin ihan pienen pieniksi suikaleiksi. Ensimmäinen pala haarukkaan, puolukkaa päälle ja muussia perään. Upposi. Toinen samanlainen satsi. Nielin maksanpalat kokonaisina. Mutta sitten alkoi tökkiä. Maksapihvin suikaleista oli vielä suurin osa jäljellä.
-Pitääkö sinua moanitella syömään. Olehan tolokusti ja pistele menemään.
Otin muutamia haarukallisia muussia. Se oli jo kylmettynyttä.
Äiti yritti minua pelastaa.
-Taisi Nytte syödä niin ison aamupalan, ettei vielä maita.
-No, ajastaan se nälkä kasvaa. Van teemme niin, että maksan syöt, pottumuusin voit jättää.
Tässä asiassa Elli-mummon sana oli laki. Ei auttanut ehdottaa, että toisin päin.
Aikuiset kun siinä sitten keskustelivat, hilasin vaivihkaa muussia maksanpalojen päälle niin, että lopulta kaikki maksa oli ”syöty”.
-Turhaan sinä juputit Menehän siitä, mummo syö muusin poekkeen.
-Eiiiiiii! Huusin vain mielessäni.
Ei tarvinnut mummon kauhaista montaakaan haarukallista, kun temppuni paljastui.
-Van sinähän se läpiliipattu olet. Nyt jää sinun osalta nisut syömättä. Huomenissa sitten saat känttyä.
Häpesin, äiti ja isä häpesivät, ehkä olivat vihaisiakin. En kauhultani pystynyt tarkemmin analysoimaan. Siitähän minulle päällimmäisenä tuli huoli, että mummo peruu tuliaiset ja ottaa ne mukaansa ja antaa ne jollekin maksaasyövälle serkulleni. Pelkoni oli onneksi turha. Illan suussa hipsin omaan sänkyyni ihana vaaleankeltainen yömekko päälläni ja Peppi Etelämerellä -kirja kainalossa.
Elli-mummo viipyi viikon verran, niin kuin aina. Maksaa ei enää syöty, ei silloin eikä sen jälkeenkään.
Enkä syö vieläkään. On se joku roti oltava.
