Aistiharha

 

Susanne Schemper: Aistiharha

Ruotsalaisen Susanne Schemperin Solinge- sarjan kolmas kirja Aistiharha sijoittuu edeltäjiensä tapaan ruotsalaisen pikkukaupungin Halmstadin Solinge-nimiseen kaupunginosaan. Väkimäärään nähden Solingessa on tapahtunut paljon - mutta "hiljaisissa vesissä" ja niin edelleen...

Kirjan päähenkilöinä ovat Lena, joka on ulkomaan työmatkalla olevan puolisonsa "reissuleski", samoin kuin aasialainen merikarhun puoliso Vanessa. Kolmas naispäähenkilö on naisista vanhin, Alice, joka on oikeasti jäänyt leskeksi. Miespääosasta ja kirjan aistiharhahörhöilyistä vastaa Janne, joka on tyrinyt lähes kaiken minkä mies vain tyriä voi. Lääkkeeksi ja lohdutukseksi hän valikoi suomalaiseenkin tuttuun tapaan miestä väkevämpää ja myöhemmin myös lääkärin määräämää ja nauttii myös näiden sekoituksia.

Tarinan edetessä päähenkilöiden elämät muodostavat vaaralliseksi muuttuvan verkoston, jossa jokainen liikahdus keikauttaa tasapainoa. Kirjan teemoina ovat riippuvuussuhteet läheisiin ja ennalta tuntemattomiinkin ihmisiin, päihteisiin sekä pakkomielteiseksi kehittyvät ihmissuhteet. Trillerimäisen jännittäväksi kehittyvän tarinan loppuratkaisu iskee lukijalta ilmat pihalle - tapahtuiko näin todellakin, vai oliko sekin vain harhaa.

Suosittelen luettavaksi tai kuunneltavaksi tätä sarjaa, jonka kaksi aiempaa kirjaa ovat:

Sikolätti

Ota sieluni mun

Lukujärjestyksellä ei ole väliä, sillä tarinat ovat itsenäisiä, mutta tapahtumat sijoittuvat kaikissa samaan paikkaan, Solingeen. Joitakin "tuttuja" vilahtelee sarjan kolmannessa osassa - mutta he eivät ole juonen kannalta oleellisissa rooleissa. 

Minulle meinasi ensimmäisen kirjan osalta käydä tenkkapoo lukijan kanssa. Kuuntelin siis nämä kaikki kolme kirjaa BookBeatin valikoimista. Jonna Järnefelt veti kirjan läpi niin oudolla, tosin hänelle ominaisella tavalla, että aloin liiaksi kiinnittää lukutapaan huomiota tarinaan keskittymisen kustannuksella. Kirjan toisenkin osan luki Jonna Järnefelt, mutta ilmeisesti hänelle oli "vink vink" vinkattu, että intonaatiota voi himpun keventää. Kolmannen kirjan lukijana onkin sitten Hannamaija Nikander, joka lukee ns. normaalisti. 

Kaikki kolme kirjaa kertovat tarinan, jotka voisivat olla tosia ja joiden kaltaisista saamme lukea lähes viikottain paikallislehden uutisista. Kun liian kauan kestetään puolison, läheisen henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai muuten joudutaan henkisesti häiriintyneen mielivallan kohteeksi. Sitten asia aina ratkotaan jotenkin.

Lue Mielenterveystalon lyhyt määritelmä aistiharhoista eli hallusinaatioista.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Ota sieluni mun

 

Susanne Schemper: Ota sieluni mun

Kuuntelin jo aiemmin BookBeatin valikoimista tämän Solinge-sarjan ensimmäisen osan nimeltä Sikolätti Jonna Järnefeltin lukemana, jolloin päätin, että hänen lukemiaan kirjoja en ainakaan enää kuuntele. Syy oli omaan korvaani hänen oudossa intonaatiossaan. Mutta vannomatta paras ja hyvä niin. Nimittäin tässäkin tarinan lukee Jonna ja lukemistyyli on parempaan päin. Ei enää hitokseen ärsyttävä, vain hieman, ja kun tietää mistä tähän on tultu, niin ääni itseasiassa ihan sopiikin tähän maaniseen tarinaan.

Lähtöasetelmana on leipiintynyt keski-ikäinen, tahtomattaan lapseton pariskunta, joiden parisuhde on ajautunut raiteille, joita kuljetaan ees taas. Ei nousuja, ei laskuja, samat maisemat, päivästä toiseen. Rouvalla on lapsen korvikkeena kaksi kissaa, jotka eivät juuri noteeraa perheen herrahenkilöä. 

Yksi asia johtaa toiseen, niin kuin tapana on, ja kohta on koossa kaikkien aikojen sotku, jossa ihmiset lupaavat tahoillaan ja astuvat silti omiin ansoihinsa. Houkutus johdattelee ihmistä, vaikka omatunto rummuttaa otsalohkolla. Sitten ihmistä seuraa syyllisyyden tumma varjo, askel askeleelta kiinni kirien ja pian kuristavat kourat tarraavat kiinni. Elämä on pälyilyä ja nuuhkimista puolin ja toisin. Kun sekasotkuun lisätään vielä rouvan vanhemmat ja muu perhe omine solmuineen, on epäonnisen kudelman langat täydellisesti koossa. Kaikki liittyy kaikkeen ja valheiden verkko vangitsee eikä vapauta sätkivää saalistaan.

Mitä tästä kirjasta voimme oppia? Älä harhaudu ulkopuolisiin suhteisiin - ainakaan mielenvikaisen kanssa. Toiseksi, perhe pitää lopulta aina yhtä. Kolmanneksi, jotkut tiikerit eivät koskaan pääse raidoistaan. Vielä neljänneksi: apu voi joskus tulla yllättävältä taholta. Yhden opetuksen vielä tiristän. Viimeisen, vaan ehkä tärkeimmän: kaiken ylitse käyvän armollisuuden.

Suosittelen lukemaan. Solinge-sarjaan on tulossa kolmaskin kirja. Ainakin nämä kaksi ensimmäistä ovat täysin itsenäisiä tarinoita eli ei ole väliä, kumman lukee ensin. 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

 

Musta kuningatar

Syksy on tuonut tullessaan taas paljon uutta myös telkkariin. Netflixillä on julkaistu helkkarin hyvä amerikkalainen minisarja Musta kuningatar. Se pohjautuu vuonna 1983 julkaistuun samannimiseen romaaniin ja voisi olla tositarinakin, mutta ei ole. Ilmeisesti jotain tosielämään pohjautuvaa vivahdetta kirjassa ja sarjassa kuitenkin on. Olisi niin kiva kun se olisi tositarina, ainakin joiltain osin.

Sarjassa äitinsä kuoltua orpokotiin joutunut pieni Elizabeth kiinnostuu shakin pelaamisesta ja osoittautuu siinä ilmiömäiseksi lahjakkuudeksi. Hän opettelee ja opiskelee pelaamista salaa kellarissa talonmiehen avustuksella, mikä orpokodin sääntöjen ja sen ajan ajattelutavan mukaan oli tietenkin "erittäin sopimatonta käytöstä", kuten Beth sai kuulla orpokodin johtajattarelta jäätyään kiinni. 

Sillehän Beth antoi piut paut ja jatkoi opiskeluaan ja harjoitteluaan. Hänellä oli kyky kuvitella pelilauta kattoon ja nappulat sinne ja pelata pelejä fiktiivisesti. Tähän "tilaan" hän pääsi ikävä kyllä syötyään rauhoittavia pillereitä, joita syötettiin muutenkin kourakaupalla orpokodin lapsille. Pillerit olivat muodostua myös Bethin kohtaloksi sekä kertaluontoisesti että niin sanotusti pitkässä juoksussa.

Beth onnistui pääsemään adoptiokotiin ja jatkamaan peliharrastustaan ja kehittymään siinä. Lopulta hän voitti Yhdysvaltain mestaruuden ja rökitti myös neuvostoliittolaisen suurmestarin. Alkoholi, pillerit ja jopa huumeet olivat käytössä koko sarjan ajan ja yhden turnauksen Beth missasikin krapulapäissään.

 

Sarjassa on paljon muutakin näkökulmaa kuin pelkästään shakin pelaaminen, tosin siitä varmaan saa vielä enemmän irti jos ymmärtää jotakin shakkipelin hienouksista. Orpokodin käytännöt, kasvatusmetodit ja lasten keskinäinen toveruus sekä kiusaaminen. Orpokodin henkilökuntaa ei onneksi kuvattu tässä mitenkään sadisteina, vaikka monesti aihetta käsittelevissä elokuvissa niin tehdään. Adoptioon liittyvä problematiikka. Pienen tytön ja vanhan miehen välinen ystävyys, jossa yleensä mielellään nähdään jotain pedofiiliaan viittavaa, mutta ei tässä. Päihteiden käytön vaikutus nuorten ihmisten elämään. Päähenkilön suorastaan pakkomielteinen kiinnostus yhteen asiaan, mikä ohjaa hänen elämäänsä joka tavalla. Lapsuuden traumojen ja tapahtumien vaikutus ja kulkeminen mukana läpi koko elämän. Ynnä muuta.

Tämä oli ihan parhaita sarjoja pitkään aikaan. Koko ajan tapahtuu eikä kuolleita hetkiä ja merkityksettömältä tuntuvia tai hämäräksi jääviä sivujuonteita ole.

Kuvat: Netflix

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty