Hesarin viikkoliitteessä 46/2021 (diginä, mahtaako paperiversiona ilmestyäkään) kuukausiliitteen toimittaja Jouni Kemppainen kirjoittaa Merkintöjä -palstalla elämän normihävikistä.
Kemppaisen omaa normihävikkiä oli ollut muun muassa kissan käyttäminen eläinlääkärillä oudon käytöksen vuoksi. Eläinlääkäri oli todennut oireiden johtuvan muuton aiheuttamasta stressistä. Laskun loppusumma oli ollut 411.33 euroa.
Termi on peräisin yhteiskuntatieteiden tohtori Saara Särmältä. Särmä on valtakunnan tunnetuimpia feministejä, mutta ei se mitään haittaa (vitsi).
Kemppainen kirjoittaa, että: ”Yhteiskunnan tasolla elämän normihävikin voi Särmän mukaan yhdistää vaikka työttömyyteen tai syrjäytymiseen. On aina ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta kykene tai halua tehdä töitä. Hänen mielestään sitä voisi ajatella yhteiskunnan normihävikkinä. Se on hinta, joka maksetaan yhteiskuntarauhasta.”
Hävikki on väistämätöntä ja sitä tulee kaikissa tuotantoprosesseissa. Voihan elämänkin ajatella olevan tuotantoprosessi. Sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta. Syrjäytyneitä ja työttömiä ja muita ”kulkumiehiä” on ollut aina. Tosin ei jälkimmäisiä enää nykyään sanan varsinaisessa merkityksessä.
Minunkin lapsuuden maisemaan kuului kulkumies. Hän kävi joskus meillä istumassa sohvalla puoli päivää tai enemmän. Lapsille hän ei koskaan puhunut mitään eikä juuri enempää muillekaan. Söi ja joi kahvit ja jatkoi taas matkaansa. En tiedä, oliko hänellä vakituista asuntoakaan ja missä hän yönsä vietti. Saattoi hän joskus meilläkin yöpyä, mutta ei kovin usein. Ainakin hän oli noussut, syönyt aamupuuron ja lähtenyt jatkamaan matkaansa jo ennen kuin heräsin. Minusta hän oli vähän pelottava ja pelottavan näköinenkin. Hiljainen, vähäpuheinen. Olin aina vähän varuillani kun hän oli käymässä.
Hänen nimensä oli Ensio ja perimätiedon mukaan hän oli äitini pikkuserkku. En tiedä mitä kaikkea tuohon henkilöön liittyi, mutta äiti ainakaan ei pelännyt Ensiota. Kai hän tunsi sukulaisensa tarpeeksi hyvin. Eikä isäkään pitänyt pahana sitä, että hän silloin tällöin poikkesi käymään.
En tiedä, oliko hän koskaan tehnyt mitään työtä ja mistä hän sai toimeentulonsa. Ruskea puku päällä ja ruskea salkku kädessä hän käveli pitkiäkin matkoja. Mitähän siinä salkussa mahtoi olla. Kevyeltä se ainakin näytti. Jos oli rahaa, niin ei ainakaan paljoa, ajattelin silloin. Enoni perheineen asui noin kymmenen kilometrin päässä meiltä ja samalla ”kierroksella” Ensio vieraili heidän luonaan. Meillä hän kävi ehkä pari kertaa vuodessa.
En tiedä sitäkään, oliko tällainen elämäntapa Ension oma valinta vai jotain muuta. Tuskin hän oli siihen millään lailla pakotettukaan. Tuohon aikaan (1970-1980 -luvuilla) sosiaaliturva oli tietenkin heikompi kuin nykyään. Oma arvioni on, että hän oli työkyvyttömyyseläkkeellä ja hänet oli vain ”luotu kulkemaan”.
Normihävikkinä tässä Ension tapauksessa näen sen, että hänen potentiaalinen työpanoksensa ei ollut käytettävissä ja jos hänellä itsellään oli jossain elämänvaiheessa perheen perustamishaaveita ollut (tai sitten ei ollut), niin sekin potentiaali jäi syystä tai toisesta toteutumatta. Ainakin oman käsitykseni mukaan hän oli poikamies.
Hesaria kaikkine liitteineen ja paikallista sanomalehteä tulee luettua nyt paljon tarkemmin, kun tilaukset tuli muutettua digitaalisiksi puolisen vuotta sitten. En olisi tätäkään juttua Elämän normihävikistä tullut nähneeksi.
Digilehteen vielä palatakseni: paperinkeräyslaatikko pysyy yhtä tyhjänä kuin keväällä, kun samalla liimattiin postilaatikkoon ”Ei mainosjakelua” -tarra. Säästyypähän paperia ja metsää eikä tule turhaa hävikkiä niistä kymmenistä mainoksista, joita kannetaan postilaatikkoon eikä koeta tarpeelliseksi lukea.
Kuvat: Pixabay
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
