Potentiaalinen itsemurhaaja

VAROITUS: Jokaisessa aikaisemmassa Murhaaja-sarjamme postauksessa on ollut ripaus mielikuvitusta mukana. Tässä ei ole. Sanoilla ”brunetti” ja ”blondi” viitataan vain kahden asianosaisen hiusten väriin, ei mihinkään muihin ominaisuuksiin

Joskus brunettikin onnistuu jossain. Ainakin blondin kanssa yhdessä. Edes olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, jos näin saa tästä tapauksesta sanoa. Voihan olla, että hän (kolmas osapuoli) ei olisi sittenkään uskaltanut hypätä. Voihan olla, että paikalle ei olisi osunut kukaan. Tai joku olisi osunut liian myöhään. Tai se joku ei olisi tajunnut ajoissa mitä on tapahtumassa. Tai ei olisi välittänyt. Siinä joku kiipeilee kaiteelle, mutta ei se mulle kuulu. Joka tapauksessa johdatus, onni, varjelus ja enkelit olivat tällä kertaa paikalla. Kolmas osapuoli, itsemurhakandidaatti, voi olla muuta mieltä. Esimerkiksi sitä mieltä, että tädit (brunetti ja blondi) pilasivat hänen päivänsä / yrityksensä / loppuelämänsä.

Brunetti ja blondi ovat työkavereita ja lapsuuden/koulutovereita. Kahvihampaita sattui kolottamaan yhtä aikaa. Brunetin kahvihammasta ei kolota yleensä siihen aikaan, mutta kuinka nyt sattuikaan. Kahviautomaatilla vierähti tovi kauemmin kuin jos kumpikin olisivat käyneet yksinään kahvia hakemassa ja lennähtäneet takaisin nenät kiinni työkoneisiinsa, pois sivuilleen vilkuilematta, kuten yleensä. Silloin tämä tarina olisi luultavasti mennyt toisella tavalla.

Kauppakeskuksen 3.kerroksessa on "Asiaton oleskelu ankarasti kielletty". Siellä sijaitseekin vain toimistotiloja. Blondi kiinnitti huomionsa kauppakeskuksen aulassa kaiteen vieressä seisoskelevaan tyttöön, joka käyttäytyi oudosti. Tyttö kurkki kaiteelta alas. Blondi: "Ei kai se meinaa hypätä?" Brunetti: "Perhana, kyllä se meinaa hypätä! Soita hätäkeskukseen!"  Ja ryntäsi saman tien ovesta aulaan: "Älä hyppää!!!" Lapsi laskeutui alas kaiteelta, jossa hänen molemmat jalkansa jo olivat. Brunetin ei tarvitse/halua/voi käyttää työkenkinään kymmenen sentin korkkareita, vaan mukavia Arcopedico-tossuja, joiden ansiosta syntyi samalla brunetin oman elämän pikajuoksuennätys n. 30 metrin matkalla.  

Hikinen ja äärimmäisen kiihdyksissä oleva tyttö ei kuullut mitään eikä reagoinut mihinkään. Hän oli kyykistynyt kaiteen viereen ja peitti kasvot käsiinsä. Brunetti yritti saada häneen kontaktia. Silloin tyttö lähti yrittämään kaiteelle uudelleen. Tähtäin oli 0.-kerroksessa. Mitä jos joku olisi kävellyt vaikka lastenvaunuineen siellä 0.-kerroksessa potentiaalisen putoamispaikan kohdalla? Tai joku ihan itsekseen? Tai joukko pieniä koululaisia? Tai ei kukaan. Ikävää jälkeä olisi syntynyt ilman muita osapuoliakin. Brunetti kiskoi kaiteelta kaikin voimin alas tyttöä, joka oli häntä itseään tukevampi. Silloin onneksi paikalle riensi joukko työkavereita avuksi. Tyttö suljettiin tiukkaan syleilyyn. Kaikki muut paitsi "kohde" tiesivät, että hätäkeskukseen oli jo soitettu ja apua oli tulossa. Parempi, ettei hän tiennyt sitä vielä, ennen kuin poliisit tulivat paikalle ja tilanne voitiin antaa viranomaisten huoleksi.

Monella tavalla kävi mielessä, että miksi ja mitä jos. Kyllä nyt kävi niin, että hänen aikansa ei ollut vielä. Tässä osuivat kaikki palaset kohdalleen, vaikka hataraa oli. Ja varjelus pelasti tällä kertaa.

Tässä julkaisussa ei ole kuvia. Kun ei riitä oikein sanojakaan. Ajatuksia on silti paljon.

Ei kaupallista yhtestyötä Arcopedico / EA:t.

Potentiaalinen moottorisahamurhaaja

Tositarina

Meillä on mökillä mukava rajanaapuri, metsänomistaja. Ollaan hyvissä väleissä ja hänen metsästään saadaan hakea joulukuusi ja korjata tuulenkaatamat puut omiksi polttopuiksi. Viimeksi mainittu on kätevää molempien osapuolten kannalta.

Viime myrsky kaatoi taas puita hänen metsäpalstaltaan ja suoraan kulkemamme metsäpolun päälle. Havaittiin tämä puiden kaatuminen, kun käytiin kevättalvella ensimmäistä kertaa metsälenkillä.

Tapahtumahetkellä oli synkkä ja myrskyinen kesäpäivä. Alkoi aamupuuhien ja ruuan päälle mukavasti ramaisemaan. Ennen vetäytymistä päiväunille Uko kävi katkaisemassa porakaivosta sähkön, jottei mahdollinen nouseva ukonilma katkaise sähköjä ja riko porakaivon pumppua. Vedettiin sitten parin tunnin päikkärit tuttuun tyyliimme. Herättyämme ruvettiin tekemään lähtöä metsälenkille, kun ei mitään ukonilmaakaan ollut nukkuessamme kehittynyt. Ajattelin juoda lasillisen vettä ennen lähtöä, mutta vettähän ei tullut, kun pumpusta oli sähkö pois päältä.

Johon Uko sitten sanoi: ”Mennään nyt vaan lenkille ja kun TULEN takaisin, niin laitan pumpun päälle.”

”Mitä – meinaatko murhata minut sinne metsään, kun tulet yksin takaisin”, kysyin.

Naurettiin sitten yhdessä.

Puimme päälle ja olimme tekemässä lähtöä.

”Taidankin ottaa moottorisahan mukaan, niin korjataan nyt heti kesän aluksi ne puut siitä polulta pois” tokaisi Uko muina miehinä.

Nimenomaan, muina miehinä ja nyt kun ajattelin, se äskeinen yhteinen nauru – Ukon naurussa oli jokin kolkko sointi.

”Puut pois polulta kätevästi kesän alkuun? Vai kätevästi loman alkuun kesäleskeksi?” näitä mietin vain mielessäni.

Mutta yhtä kaikki, lähdimme moottorisahan kanssa metsään. Saavuimme ensimmäisen polun päälle kaatuneen puun luokse.

”Pitele tuosta rungosta vähän kohollaan”, Uko neuvoi.

Tuumasta toimeen.

”Lähempää sahanterää kiinni”, tuli uusi määräys.

”Ei kai se voi lipsahtaa käsille”, hätäännyin hieman.

Mutta Uko vain puisteli päätään ja vetäisi sahan laulamaan. Ensimmäinen runko napsahti mukavasti poikki ja pölli nostettiin polun sivuun. Matka jatkui. Seuraava runko olikin järeämpää sorttia. Eikä aikaakaan, kun sahan terä jumittui puoleen väliin. En jaksanut kannatella runkoa, joten Uko komensi minut puikkoihin. Eli tarttumaan moottorisahaan.

”Koitat vetää sitä itseesi päin”, Uko neuvoi.

No, mutta sehän on seuraavaksi otsassani ajattelin ja samaan hengenvetoon hoksasin, että miten ovelasti naamioitu tapaturma se olisikaan. Uko saattaisi antaa tukin kanssa yhtäkkiä löysää ja moottorisaha suorastaan singahtaisi ja halkaisisi rungon sijaan meikäläisen kupolin.

”En jaksa kannatella ja nostaa tätä sahaa”, oli pakko tokaista, mutta se oli vain puoli totuutta.

Toinen puoli oli se, että en uskaltanut ja vielä pieni osatotuus oli, etten halunnut kuolla. Ongelma ratkesi sitten niin, että rahaasimme rungon alle pienemmän pöllin kannattelemaan runkoa ja saha irtosi jumistaan. Olin havaitsevinani Ukon olemuksessa turhautumista. Mutta eikö mitä, runkoja ja mahdollisuuksia oli vielä muutama jäljellä. Seuraavaa kohti siis.

”Nostata runkoa, niin terä ei jumiudu”, oli Ukon seuraava neuvo.

Nostatin, minkä pystyin ja runko saatiin poikkaistua. Viimeinen enää jäljellä. Nyt kai sitten, hyvästi maailma – ajattelin. Mutta yllätyksekseni Uko sanoikin, että voisin kerätä polulle jääneitä oksan kappaleita polun sivuun. Viimeistä rungosta hän selviäisi yksin. Mitä ihmettä – tunsin melkein pettymystä. Mikä nyt rupesi mättämään kesken murhasuunnitelmien – vai oliko niitä sitten ollutkaan. Palattiin takaisin mökille, sähköt ja vesi päälle ja kahvin keittoon. Niinkuin aina metsälenkin jälkeen.

Iltapäivälehdet jäivät ilman uutista tragediasta: ”Naismetsuri tunaroi sahan kanssa ja katkaisi latvan itseltään.”

Potentiaalinen paloittelumurhaaja (syy sun hymyyn selvisi, Mona Lisa)

Käteni kipeytyi ja lopulta piti varata aika lääkärille.

Nykyaikaisena ihmisenä lähdin tekemään aikavarausta nettiin.

Oma kalenteri esille ja varaamaan aikaa. Ensimmäinen mahdollinen oman kalenterin aika ja sama aika vapaana Tohtori Oudolle (nimi annettu jälkikäteen). Mikä mätsi. No, jospa menisin hieman myöhemmin saman päivän aikana – ja kas, toinenkin vapaa aika löytyi helposti, saman lääkärin kalenteriin. Kolmas tsekkaus ajalle työpäivän loppuun – tadaa, samaisella tohtorilla vapaata tuolloinkin. Lukitsin viimeisen ajan, se oli kuitenkin huomiselle ja saattaisi ehtiä mennä, jos ei pidä kiirettä.

Aamusella tuli mieleen muutostarve ajanvarauksen suhteen ja kurkkasin, josko muita aikoja olisi vielä vapaana.  Ja olihan siellä. Ne samat kaksi aikaa samalle lääkärille kuin eilenkin sen minun varaamani lisäksi. Vaihdoin viimeisen aikani keskimmäiseen vapaaseen ja lähdin aamupäiväksi töihin.

Onkohan tämä käsi nyt niin kovin kipeä kuitenkaan? Mietin. Onkohan sen nyt kuitenkaan lääkärissä käynnin väärtti. Jotenkin tuli semmoinen vanhan kansan etiäinen. Hanhi kulki haudan päällä vaimikäsenytoli. No, eipä mitään – pian olikin aika lähteä tapaamaan tohtoria.

Matkalla tuli mieleen jostain syystä Leonardo da Vinci, aikansa nero, jonka kuolemasta tuli kuluneeksi tänä vuonna 500 vuotta.  Tunnetuimman teoksensa Mona Lisan ohella hän kehitti ainakin lentokoneen ja laskuvarjon, aurinkovoimalan, polkupyörän ja sukellusveneen. Hän oli monilahjakkuus, muun muassa matemaatikko, arkkitehti, kasvitieteilijä, muusikko ja mikä nyt minua tässä eniten kiinnosti, niin anatomi, jota erityisesti kiinnosti ihmisen anatomia. Tuohon aikaan ei ollut käytössä röntgenlaitetta saati ultraääni- tai magneettikuvatutkimusta, joten luuston tutkiminen ja kuvantaminen täytyi hoitaa toisella tapaa. Aikalaisen paavin määräys oli, että Leonardo sai tehdä anatomisia tutkimuksiaan vain eläinten ruhoilla, mutta tämä ei luonnollisesti tyydyttänyt mestarin halua tutkia ihmisen anatomiaa. Leonardo ratkaisi ongelman hiippailemalla öiseen aikaan lähimpään kalmistoon ja kaivoi auki hautoja, joista varasti laitapuolen kulkijoiden ruumiin osia kalvaakseen niistä luuston esille. Näiden tutkimusten perusteella hän teki lukuisia piirroksia, jotka ovatkin ensimmäiset tarkat kuvat ihmisen anatomiasta.

Näissä aatoksissa saavuin perille lääkärikeskukseen. Näppärästi ilmoittauduin tekstiviestillä ja siirryin odottamaan viestin osoittaman huoneen ovelle. Outoa, mutta totta – käytävällä oli vain tämä yksi vastaanottohuone, huoneen edustalla vain yksi tuoli ja vuoroaan odotti vain yksi potilas, minä.

Tarkasti varattuna aikana ovi avautui. Pieni, ohuthiuksinen ja silmiä isosti suurentavia laseja kantava mies sanoi minun nimeni ja automaattisesti ja enempiä ajattelematta astuin sisään huoneeseen.

-No mikäs, kysyi hän ja katsoi oudosti sivuttain. Mieleni teki kääntyä tuolillani ja vastata hänelle sivuttain, mutta pysyin paikallani.

-Tämä käsi on kipeä, sain sanottua.

-No jopas, sanoi hän ja ojensi sormiaan, joissa oli tasaiseksi leikatut kynnet, joka kynnessä puoli milliä ranskalaista valkoista. Kädet olivat viileän nihkeät, minkä havaitsin heti, kun hän oli saanut käteni käsiinsä. Lääkärin kosketuksesi tutkinta oli hintelää ja hentoa.

-No ei kai tässä. Otetaan kuva, ja katsotaan luustoa hieman tarkemmin tai... hän jatkoi.

-Mitä tai...ihmettelin mielessäni.

Lääkärin toinen käsi hamusi kohti valkoista lääkäritakin taskua toisen käden pitäessä kiinni kädestäni ja tässä vaiheessa ote selvästi tiukentui. Käsi taskussaan ja toinen käsi kädessäni hän yhtäkkiä jähmettyi, kuin harkitsemaan, onko tämä sen arvoista. Että kalvaisi skalpellilla luustoni esille tarkempaa tutkimusta varten ja sen jälkeen hävittäisi ruumiini pieniksi lihanpaloiksi pilkottuna kantamalla sen ulos huoneestaan selvästi asiaa varten varatussa, naulakossa riippuvassa isossa repussa.

Tässä vaiheessa sydämeni pamppaili niin, että tuskin olisin enää pystynyt pakenemaan paikalta, kun hän viimein sai hamuttua taskunsa pohjalta kaipaamansa pastillin, jonka livautti vaivihkaa suuhunsa. Mentolia – jotta ruumiinnesteiden tuoksu ei tuntuisi niin voimakkaana. Apua!

Yhtäkkiä olin vapaa. Tohtori Outo hääräsi tietokoneensa ääressä kirjoittaen minulle lähetettä jatkotutkimuksiin. Hän päätti viime hetkillä kuitenkin säästää minut.

-Tapaamme sitten uudestaan tutkimuksen jälkeen, hän sanoi. Voit varata ajan helposti netistä, hän sanoi. Tiedetään. Ja aikoja löytyy. Enkä enää yhtään ihmettele.

Takaisin töihin kävellessäni taisin hymyillä kuin sen Leonardon kuuluisimman maalauksen nainen. Tiedä häntä, josko hänen hymynsä salaisuus olikin sama kuin minun, vapautuminen viime hetkellä hirvittävästä kohtalosta. Soulmeits <3

Kuva: Pixabay