Kylläpäs oli hautausmaalla järkyttävän paljon lunta. Näin keskitalven aikaan siellä eivät muutkaan ihmiset näytä paljoa vierailevan. Kuvassa olevaan hautakiveen on lokki onnistunut tähtäämään omat terveisensä ihan täysosuman muodossa.
Jos isäni olisi elossa, hän täyttäisi sata vuotta tätä kirjoitettaessa Ystävänpäivänä vuonna 2021.
Isäntä ehdotti, että kirjoittaisin isästä postauksen blogiin. Mutta enpä kirjoita.
Isäni oli syntynyt aikana, jolloin oltiin juuri pääsemässä jaloilleen ensimmäisestä maailmansodasta. Siis todellakin, niin kauan sitten. Maaseudullakin joihinkin asumuksiin saatiin sähköt ja jopa puhelin. Toinen maailmansota oli vielä niin kaukana edessä päin, ettei sellaista osattu pelätä.
Sodat muuttivat jokaisen suomalaisen elämän jollain tavalla. Niin kävi myös tälle tämän päivän satavuotiaalle, joka palveli aikanaan jatkosodassa.
Isäni kuului siihen koulukuntaan, joka ei puhunut sotaan liittyvistä asioista koskaan mitään. Korkeintaan harvoille ja valituille. Meillä kotona kävi välillä iltaa istumassa naapurin vanha isäntä, joka ei saanut isästä juttukaveria sotamuisteluihin, vaikka sitkeästi yritti.
Nyt vasta vuosien kuluttua satavuotiaan poismenon jälkeen olen osannut yhdistellä asioita. Harmi, etten tullut kysyneeksi tarkemmin parikymmentä vuotta sitten. Mutta olisin luultavasti jäänyt vaille vastauksia ja sotakertomuksia silloinkin.
Isästä en kirjoita postausta koska arvelen, että hän ei sitä itsekään haluaisi. Matala profiili kaikessa toiminnassa oli hänen mielestään parempi. Hän ei osallistunut mihinkään harrastuksiin, seuratoimintaan, politiikkaan, metsästykseen tai muihin rientoihin aktiivisesti, paitsi nuorisoseuratoimintaan paikallisessa nuorisoseurassa aikanaan alle parikymppisenä, ennen sotia. Paljon aikaa vienyt työ ja kaikessa toiminnassa haitannut keuhkosairaus vähensi intoa osallistumiseen. Vähäinen vapaa-aika kului lepäämiseen.
Kuva: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
