Voimana toivo

 

Maaret Kallio: Voimana toivo

Ei ole mikään ihme, että sotiemme aikana ja jälkeen poikalapsia kastettiin Toivoiksi. Kastettiin myös Uskoiksi ja Voitoiksi, tyttöjä Rauhoiksi. Mutta toivo ja sen varassa eläminen  kuvaavat hyvin aikoja keskellä sotaa - ja toistenlaistenkin surujen, pelkojen ja murheiden keskellä kaikkina aikoina. 

Toiveikas jaksaa nähdä tulevaisuuteen ja tästä syystä toimissaan menee eteenpäin ja tavoittelee parempia aikoja. Toivo on polttoaine, joka saa ihmisen liikkeelle.

Toivottomuuden tunne valtaa helposti mielen, kun elämään kuuluu paljon asioita, jotka eivät ole omissa käsissä. Kun elämä on enemmän ajelehtimista kuin hallinnassa olevaa. Toivoton ihminen näkee useimmiten vain varjot, kun toiveikas huomaa varjojen syntyvän siitä, että valo on olemassa, vaikka ajoittain vain pilkahduksina. Epätoivo näyttäytyy näköalattomana. Epätoivo pitää sisällään ajatuksia luovuttamisesta, jopa itsetuhosta. Epätoivo passivoi ja antaa nähdä vain tähän hetkeen. Se ei kannattele askelia, jotka veisivät eteenpäin.

Kirjaa lukiessa nousi harvoin mieleen mitään ihan uutta toivosta, onhan toivo asiana ikiaikainen, mutta mieleen tulvi loputon määrä oivalluksia, että asia on juuri näin. Toivoa käsiteltiin monista eri tulokulmista unohtamatta myötätuntoa, tyytyväisyyttä, armollisuutta, suostumista, hyväksymistä. Lukiessa tuli hyvä mieli juuri siitä, että kirjoittaja ei jakanut yltiöpäisiä, ylemyydentuntoisia ja ainoita oikeita ajatuksia, vaan johdatteli lukijan tämän omien, ehkä elämän kautta opittujen totuuksien äärelle. Huomaamaan ja havaitsemaan. 

 

Toivo aktivoi ihmistä. "Toivossa on hyvä elää." pitää sisällään suuren viisauden. Moni tokaisee lauseen isompia ajattelematta. Mutta kun sitä jää vaikka tämän kirjan kautta pohtimaan, kulunut sananparsi saa uusia ulottuvuuksia. 

Suru on rakkautta. Sitä suurempi suru, mitä rakkaampi tai tärkeämpi menetetty ihminen on tai asia, josta on joutunut luopumaan. Toivo vie elämässä eteenpäin surusta huolimatta, vaikka pieninkin askelin. Toivon aika tulee vasta, kun ihan kaikkein suurin suru on hieman taittunut. Suurimman surun hetkellä toivoa voi olla mahdoton kokea eikä sitä pidä surevalle tuputtaa. Surevaa voikin kannatella myötäelävän toivo.

Kun löytyy tyytyväisyys omaan olemiseen ja olotilaan ja nähdään hyvä kaiken huonon sijaan, eikä aseteta täydellisyyteen pyrkiviä tavoitteita, ovat kaikki hyvän elämän avaimet kädessä. Elämän ei tarvitse olla kiiltokuvamaisen kaunista, rypytöntä tai rikkumatonta - koska sellaista elämä ei kuitenkaan koskaan voi olla - suurimmaksi osaksi kaikkea muuta, välillä myös arvaamatonta ja sattumanvaraista. Aallonpohjalta voi aina nähdä ylöspäin, tavoitella nousua veden pinnalle, ei välttämättä edes pyrkiä aallonharjalle. Silloin tavoite on helpompi saavuttaa eikä toivo hiivu kesken matkan. 

Tyytyminen, hyvän näkeminen, realismi ja armollisuus ovat toivon parhaita matkakumppaneita. Hyvä itsetunto kannattelee toivottomina hetkinä, koska niitä on ja tulee olemaan jokaisen elämässä. Toiveikkuus ei kuitenkaan saa olla överiä, vaan realistista. Sinisilmäinen toivo ei anna tilaa pettymyksen kokemiselle, vaan liiallisella toiveikkuudella yritetään painaan ikävät tunteet pois päiväjärjestyksestä. Tasapainoinen ihminen kyllä kestää vaikeitakin aikoja ja tunteita, ottaa ne vastaan, tunnistaa ja nimeää ne, ja sitten ne voi myös hyvästellä. Ei elämä ole pelkkää onnea, mutta onnea löytyy monesta asiasta. 

Negatiiviset tunteet ja kokemukset ovat osa elämää, eikä niitä pidä yrittää peitota positiivisella asenteella käymättä niitä läpi. Pelkällä jatkuvalla positiivisuuden fiiliksen ylläpitämisellä ei pitkälle pötkitä. Se on kuin kullattu kuori, joka eräänä päivänä rapisee pois omaa mahdottomuuttaan. Tänä päivänä ihmiset kuvittelevat somen takia toisten elämää helpommin omaa paremmaksi. Toisten elämä näyttäytyy täydellisenä, kun vain parhaat kuvakulmat esitellään. Pitäisi kuitenkin muistaa sekin, että toisen hyvä ei välttämättä olisikaan hyvä itselle. On hyvä tunnistaa tunteeko mahdollisesti oikeata tyytymättömyyttä omaan tilanteeseen vai kateutta toisen tilanteesta, vaikka itsellä asiat olisivatkin hyvin. 

Toivo on eri asia kuin toiveet ja unelmat. Nämä kaikki saavat meidät toimimaan jonkin asian edestä. Unelmat ovat enemmän konkretiaa, esimerkiksi "Kunpa saisin ostettua isomman kodin!" ja toivo taas saa uskomaan, että se on mahdollista, jonakin päivänä, vaikkei juuri nyt. Siksi toiveikas jaksaa asua tyytyväisenä vielä vähän aikaa ahtaasti. Suostuminen ja sopeutuminen vallitsevaan olotilaan ei ole alistumista vaan realistista asioihin suhtautumista.

Tuttu Tyyneysruno sai uutta syvyyttä kirjan myötä.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan." 

- Reinhold Niebuhr (mahdollinen kirjoittaja)

Toipuminen vaatii oman tarinan omistamista. Siihen sisältyy kaikkein vaikempienkin tunteiden läpikäymistä. Toipuminen kaikkein pahimmistakin tapahtumista on todenäköistä, tilastollisestikin. Paluu riittävän hyvään elämään on mahdollista, kun suru saa ensin tehdä tehtävänsä. Hyväksytään se, että entiseen ei ole paluuta ja elämä tulee olemaan erilaista. Pahin suru jää osaksi historiaa ja lempeämpi suru  tulee osaksi loppuelämää.

Toipuminen on eri asia kuin selviytyminen. Ihminen voi selviytyä näennäisesti ja ulkopuolisesti katsottuna käsittelemättä traumaattisia elämänvaiheita. Toipuminen vaatii asioiden läpikäymistä, selviytymisessä yritetään asiat unohtaa. 

"Käänsitkö selkäsi? Ehdit siis nähdä?" Kuinka monesti on helpompi vain sulkea silmänsä ja kääntää selkänsä. Ei pelkästään kaikki tehty paha tee maailmasta pahaa, vaan tekemättä jäänyt hyvä. Kun ummistaa silmänsä, ei puutu, sallii, hyväksyy vaikenemalla, hiipuu toivokin monessa tilanteessa. Toteuttamalla hyvää kanssaihmisille ja ympäristölle, mutta myös itselle, saa toivo jalansijaa ja mahdollisuuksia toteutumiseen.

Täytyy lopuksi myöntää, kun mielenterveyden kanssa työskentelevät ammattilaiset popularisoivat ammattitaitoansa, puen suojakuoren ylleni. Suhtauduin tähän Maaret Kallion kirjaan kaikella varauksella, mutta jo alkumetreillä höllensin tiukkuuttani ja ennakkoluulojani ja uppouduin toivon maailmaan.

Kirjoitin postauksen muistinvaraisesti kirjan kuunneltuani omien ajatuksieni suodattamana ja niillä höystettynä. Uuteen vuoteen on hyvä aina lähteä toivorikkaana. Tämä kirja vahvisti uskoa toivon voimaan kaikkina aikoina ihmisten elämässä.

Toivo pitää sisällään uskon huomiseen ja rakkauden elämää kohtaan!

Hyvää uutta vuotta 🍀

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat/BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kilpailu suurimmasta surusta

Kun läheisemme kuolee, odotamme osanottoa, lohdutusta ja myötäelämistä. Myötäeläminen on kaikkein vaikeinta, jos ei ole vielä omaa kokemusta läheisen menettämisestä. Näin itse koen ja olen oppinut omien menetysteni myötä.

Menetyksen aiheuttamaa surua ei voi mitata millään määreillä. Eikä sitä pidä vertailla. Menetyksen aiheuttaman surun kanssa ei saa pitää mitään kilpailua. Kenenkään surua riippuen siitä kenet ja milloin on läheisensä menettänyt ei pidä arvottaa tai määrittää millään tavoin.

Suru on henkilökohtainen kokemus. Sen suuruus riippuu menetetyn henkilön tärkeydestä ja läheisyydestä itselle. Myös omilla elämänkokemuksilla -ja -tapahtumilla surijan elämänhistoriassa on vaikutuksensa asiaan.  Surun suuruuteen ei välttämättä liity lainkaan sukulaisuussuhteet eikä yhdessä eletyn ajan pituus. Suru ei saapuessaan ota huomioon näitä lähtökohtia. Suru on kokijan oma tunne. Sen suuruinen ja pituinen, kuin miksi sen kokee. Älä loukkaa toista ja tämän surun kokemusta kertomalla omasta surustasi suurempana, oikeutetumpana tai tärkeämpänä.

Menetyksen aiheuttama suru voi olla niin suuri, että sitä ei edes voi käsitellä kuin palasen kerrallaan ja suru voi jäädä pysyväksi olotilaksi oman elämän loppuun saakka, ehkä ajan kanssa hieman lievittyen.

Suurimpiin menetyksiin saattaa liittyä epätoivon tunteita. Silloin koko maailma näyttäytyy valottomana, kuin umpikujalta, josta ei ole poispääsyä. Jos läheisen menetykseen liittyy rikos, on käsiteltävänä surun lisäksi vihaa, jolloin syvä epätoivo voi vallata mielen.

Miksi aihe tuli mieleeni? Isäni syntymäpäivä lähestyy. Hän täyttäisi tänä vuonna 89 vuotta, mutta menehtyi 87-vuotiaana. Hän eli siis hyvinkin iäkkääksi ja aivan viimeisiä aikoja lukuunottamatta hän oli elämäniloinen, piti itsestään huolta ja uhosi elävänsä 100-vuotiaaksi.

Kun hän kuoli, lohduttavaksi tarkoitetut sanat satuttivat. "Hänhän oli jo 87-vuotias!" - siis joutikin jo kuolla! Tai  "Nyt hänen on hyvä olla!" - mistäs sinä sen tiedät, ei hänen ollut paha täälläkään! 

Vaikka isä kuoli vanhana ja sai elää pitkän elämän, ei se vähennä minun suruani hänen menettämisestään yhtään. Surun hälventämiseen auttaa, ettei elämän pituus jäänyt kauas hänen omasta tavoitteesta, 100-vuotissynttäreistä! Isäni eli pidempään kuin suomalaiset miehet keskimäärin.

Äitini kuoli isääni paljon nuorempana. Suunnilleen sen ikäisenä kuin itse olen nyt. Äidin menettämisen suru on minussa vieläkin. Se on asettunut olemaan hiljakseen, mutta joskus se puristaa kovasti. Kun olisi asioita, joihin äiti tietäisi vastauksen. Kun hänen olemuksensa tasoittaisi minun väpättävän sieluni ja tykyttävän sydämeni. 

Äidin kuollessa äkillisesti ja yllättäin, oli suru todellakin niin suuri, ettei se mahtunut tajuntaani kerralla. Se kasvoi kokonaiseksi vasta aikaa myöten ja vaikka äidin kuolemasta on kohta 20 vuotta, on äidittömyyden suru edelleen läsnä. Kun äiti kuoli, pahimpia lohduttavaksi tarkoitettuja toteamuksia olivat: "Sellaista se elämä on!" tai "Sait sentään pitää äitisi 35 vuotta, minä menetin omani 5-vuotiaana" - kuin minun olisi pitänyt tuntea häpeää surustani. 

Ikävää on joutua oman akuutin surun kanssa mukaan kilpailuun, jossa ilmeisesti hyvää tarkoittava alkaa kertoa omasta menetyksestään suurempana menetyksenä ja suruna. Ja yhtäkkiä, minä sureva, olenkin lohduttaja!

Pahinta saattaa olla tulla ohitetuksi asian kanssa. Että suru ja sen aiheuttama asia väistetään kokonaan. Jos sanoja ei löydy, pelkkä läsnäolo riittää. Älä koskaan lähde karkuun surevaa. 

Kuvat: Pixabay

Tekstin ja kuvien luvaton kopioiminen on kielletty.