Jokainen tyttö haluaa jossakin elämänsä vaiheessa olla pieni prinsessa. Keskipiste, rakastettu. Niin Eerikakin.
Kun kirja ilmestyi, ajattelin, että Eerikan lyhyen elämän tarina ansaitsee kaikin tavoin tulla kuulluksi, nähdyksi, luetuksi. Hänen takiaan. Ja sen takia, että jokainen, joka joskus epäilee lapseen kohdistuvaa kaltoinkohtelua, tekee ilmoituksen lastensuojeluun pohtimatta asiaa sen enempää. Turha ilmoitus on aina parempi kuin tekemättä jätetty aiheellinen. Harvoin epäilykset ovat turhia, mutta turhia epäröintejä ilmoituksen tekemisestä on aivan liian paljon.
Muistan tuon äitienpäivän, kun Eerika kuoli. Iltapäivälehtien etusivut, joissa oli kuva Eerikasta vaaleanpunainen mekko päällä ja helmet kaulassa, hymy huulilla. Kaltoinkohdelluista lapsista löytyy uskomattomia voimavaroja ja loputonta toivoa. Eerikakin on jaksanut ja pystynyt hymyilemään valokuvan ottajalle. Onko se osa julmaa henkiinjäämistaistelua. Jos yrittää miellyttää pahoinpitelijäänsä, tuleeko lyödyksi vähemmän ja kohdelluksi edes vähän paremmin.
Kuuntelin kirjan BookBeatin valikoimista. Kirjan luki eloisasti Karoliina Kudjoi. Hänen valoisa äänensä kuljetti synkeää tarinaa kohti vääjäämätöntä loppua, Eerikan kuolemaa, mutta ikäänkuin nostaen sieltä tarinan lomasta Eerikan toivonkipinät ilmoille kuin pienet tähdet tuikkimaan lyhyen elämän polun varrelle. Kirja kertoo Eerikan tarinan viranomaisten asiakirjojen ja lähiomaisten haastattelujen kautta. Kirjaan on luotu tarina, vuoropuheluineen ja siitä avautuu näyttämö tapahtumille, jotka tapahtuivat Eerikan kahdessa kodissa, koulussa, isovanhempien luona, kohtaamisissa viranomaisten kanssa. Onnellisimmat hetket Eerika vietti biologisen äitinsä ja isovanhempiensa, isän vanhempien luona.
Eerikaa oltiin viemässä sijaishoitopaikkaansa heti hänen elämänsä viimeiseksi jääneen viikonlopun jälkeen. Isän onnistui viivytellä aiemmaksi ajateltua vientiä taas jollakin verukkeella, joita viranomaiset saivat kuulla sekä hänen itsensä että varsinkin hänen elinkumppaninsa "Nadjan" taholta. Isän teot tuntuvat niin uskomattomilta, että hänen on pakko olla mieleltään sairas, kuten elinkumppaninsakin. Heillä kummallakin onkin todettu olevan persoonallisuushäiriöitä, mutta elinakautisen tuomion he molemmat saivat syyntakeisina.
Luin myös paikallislehdestä artikkelin, jossa haastateltiin kirjan kirjoittajaa Vera Miettistä. Hän on kirjaa varten haastatellut myös Eerikan isää, Touko Tarkkia sekä "Nadjaa", Sirpa Laamasta. Vera Miettinen kertoo järkyttyneensä erityisesti siitä, että Tarkki ja Laamanen eivät osoittaneet minkäänlaista katumusta teostaan. Eerikan biologinen isä ei näyttänyt edes ikävöivän kuollutta tytärtään. Se on kylmäävää ja erikoisen poikkeuksellista Vera Miettisen mukaan, joka kuitenkin on haastatellut useita väkivaltarikollisia. Vaikeaa ja lähes mahdotonta sitä on kenenkään muunkaan uskoa. Oman lapsen kuolema on kuitenkin menetyksistä kaikkein musertavin.
Eerika löytyi kuolleena pressuihin käärittynä ja tiukasti sidottuna. Hänellä oli löytöhetkellä prinsessatiara päässään.
Lähde: Etelä-Suomen Sanomat, 7.12.2020
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat/BookBeat