Tyhmänrohkeaa

Italialainen kauhuleffa Netflixin valikoimista

Leffailta. Just for me. Silloin katson kauhua. Mitä enemmän säikyttelyä sen parempaa. Tällä kertaa Netflix tyrkytti elokuvaa nimeltä Se tavallinen kauhutarina.

Nuuskija on hyvää kauhuleffaseuraa. Se ei pienistä hätkähdä ja antaa aina pitää tassusta kiinni, jos alkaa pelottaa.

Elokuvalla on melko perinteinen aloitus. Ollaan menossa jonnekin ja tulee mutkia matkaan. Tällä kertaa matkaa tehdään matkailuautolla, jolla väistetään tiellä retkottavaa vuohta ja törmätään puuhun. Kun matkaseurue tokenee on auto pysähdyksissä kaukana tiestä. Ollaan eksyksissä.

Mitä ihmettä tämä porukka sitten tekee muuta kuin typeryyksiä. Ensinnäkin kaksi heistä lähtee keskenään tutkimaan ympäristöä. Sillä aikaa kaksi muuta nukkuvat kuin porsaat kolmannen lähtiessä yksin tutkimaan talonrötisköä, jonka ovi on äkkiseltään itsestään auennut. No mutta tottakai, sisään vain ja peremmälle. Ei mitään hätää, vaikka tuvan puolella seinää koristaa kauriinpää vertavuotavin silmin. Sitähän sitten voi tuijottaa niin, että oma kuvajainen heijastuu kuolleista silmistä ja selän takana tapahtuu jotakin. Kun kauriista on saatu tarpeeksi, kuuluu kuin tilattuna ääni, jota kohden sankaritar lähtee luonnollisesti etenemään. Tietenkin. Ja tottakai, kun hän on pääsemässä seuraavan oven suulle, takana oleva ovi pamahtaa kiinni ja ainoa reitti johtaa nitiseviä portaita pitkin yläkertaan. Loukkuun.

Tällä välin tutkimusmatkalla olleet ovat palanneet ja pidetään ryhmäkokous, johon yläkertaankin kiivennyt nyt jo osallistuu. "Nukumme yön yli ja aamulla lähdemme täältä" on porukan vanhimman, mutta tuskin viisaimman määräys. Miksi jäädä kirottuun metsään vapaaehtoisesti viettämään yhtään ylimääräistä aikaa - ei se sillä paratiisiksi muutu. Ei, vaikka lomapäivät kuluvat ja lomaa on kovasti odotettu.

Yksi viidestä kuolee ja loppuporukka alkaa käyttää voimiensa rippeitä riitelemiseen ja toistensa ja kuolleen syyttelyyn. Tulee aamu eikä poislähtö etene, vaan he päättävät majoittua verisilmäisen kauriin majataloon. Hämärä laskeutuu taas yllättävän äkkiä. He tarinoivat hetken ja asettuvat sitten nukkumaan. Kaikki yhdessä. Ei vartiovuoroja. Tämä porukkahan suorastaan kerjää ikävyyksiä. Ulkoa alkaa kuulua ulinaa, jonka kaikki kuulevat, mutta vain yksi lähtee tsekkaamaan. Ja mitä ihmettä - pihamaalla on käynnissä uhrimenot ja mestauslavalla seisovatkin hänen matkakumppaninsa yhtä lukuunottamatta. Tämä yksi nappaa pällistelijän takaisin taloon ja sieltä he ikkunan takaa seuraavat seremonioita. Nyt olisi hyvä hetki paeta takaovesta. Vaan eipä se tule kummallekaan mieleen. He seurailevat ennemmin ikkunasta, kun kavereista lasketaan yhtä aikaa henki ja veret pihalle  Ja sitten itkeä tuherretaan, kun ei voitu auttaa.

"Vain me olemme jäljellä!" Kuuluisat toiseksi viimeiset sanat. Sitten soi puhelin, joka on pysynyt tähän asti mykkänä. Ihmelatautuminen on tapahtunut tai Elisan verkkoyhteys on vielä mainoksiaankin parempi. Puhelun avulla toinen näistä pelastuneista ymmärtää nyt yhtäkkiä kaiken. Tämä oli ansa. Koko reissu oli suunniteltu. Tilausmatka, jossa he olivat tilaustavaraa. Ja yksi heistä toimi tilauksen kuljettajana.

Viimeinen elossa oleva ansaan joutuneista on jo henkitoreissaan, kun toivo herää hetkeksi. Pihaan ajaa poliisi. Niinhän sitä katsojanakin kuvittelee, että no nyt on käännekohta ja lähdetään parempaan päin. Menin lankaan, niinkuin päähenkilökin. Tämä ei ole niitä elokuvia, joissa on onnellinen loppu, vaikka suuri valaistuminen tapahtuukin. Kaiken pahan tarkoitus paljastuu. 

Mutta. Ihmeellinen selviytymisen halu ja sen antama voima kääntävät suunnan elokuvan loppuratkaisua kohti mentäessä, sellaista, jonka ainoa eloonjäänyt ansaitsee.

Aika paljon yksi päähenkilöistä muuttuu leffan edetessä. On se niin rankkaa puuhaa. 
Ennen.

Jälkeen.

Elokuvan näyttämönä on syrjäinen seutu, jota täydentävät  hämärän hetket ja verenväriset tehosteet. Musiikki on piinaavaa riitasointuista viulunvingutusta ja sivalluksia ja vuoroin sydämen sykettä matkivaa rummutusta. Musiikilla oli tässä elokuvassa oma suuri jännitettä kehittävä ja ylläpitävä roolinsa.

"Tokihan täällä nyt pari yötä viettää", sankarit tuumivat.

Elokuva oli sekä kammottava että valitettavan ennalta-arvattava. Ihan viimeinen loppukäänne vapautti ainoan henkiin jääneen sekä katsojan. Paljon ei kyllä erikoiselta kauhuelokuvakriitikolta pisteitä heru, korkeintaan 2+/5. Elokuva on nimensä veroinen, se tavallinen kauhutarina, jos ihan sitäkään.

Katso traileri tästä (elokuvan loppu): 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / Netflix (ei kaupallista yhteistyötä)

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Musta kuningatar

Syksy on tuonut tullessaan taas paljon uutta myös telkkariin. Netflixillä on julkaistu helkkarin hyvä amerikkalainen minisarja Musta kuningatar. Se pohjautuu vuonna 1983 julkaistuun samannimiseen romaaniin ja voisi olla tositarinakin, mutta ei ole. Ilmeisesti jotain tosielämään pohjautuvaa vivahdetta kirjassa ja sarjassa kuitenkin on. Olisi niin kiva kun se olisi tositarina, ainakin joiltain osin.

Sarjassa äitinsä kuoltua orpokotiin joutunut pieni Elizabeth kiinnostuu shakin pelaamisesta ja osoittautuu siinä ilmiömäiseksi lahjakkuudeksi. Hän opettelee ja opiskelee pelaamista salaa kellarissa talonmiehen avustuksella, mikä orpokodin sääntöjen ja sen ajan ajattelutavan mukaan oli tietenkin "erittäin sopimatonta käytöstä", kuten Beth sai kuulla orpokodin johtajattarelta jäätyään kiinni. 

Sillehän Beth antoi piut paut ja jatkoi opiskeluaan ja harjoitteluaan. Hänellä oli kyky kuvitella pelilauta kattoon ja nappulat sinne ja pelata pelejä fiktiivisesti. Tähän "tilaan" hän pääsi ikävä kyllä syötyään rauhoittavia pillereitä, joita syötettiin muutenkin kourakaupalla orpokodin lapsille. Pillerit olivat muodostua myös Bethin kohtaloksi sekä kertaluontoisesti että niin sanotusti pitkässä juoksussa.

Beth onnistui pääsemään adoptiokotiin ja jatkamaan peliharrastustaan ja kehittymään siinä. Lopulta hän voitti Yhdysvaltain mestaruuden ja rökitti myös neuvostoliittolaisen suurmestarin. Alkoholi, pillerit ja jopa huumeet olivat käytössä koko sarjan ajan ja yhden turnauksen Beth missasikin krapulapäissään.

 

Sarjassa on paljon muutakin näkökulmaa kuin pelkästään shakin pelaaminen, tosin siitä varmaan saa vielä enemmän irti jos ymmärtää jotakin shakkipelin hienouksista. Orpokodin käytännöt, kasvatusmetodit ja lasten keskinäinen toveruus sekä kiusaaminen. Orpokodin henkilökuntaa ei onneksi kuvattu tässä mitenkään sadisteina, vaikka monesti aihetta käsittelevissä elokuvissa niin tehdään. Adoptioon liittyvä problematiikka. Pienen tytön ja vanhan miehen välinen ystävyys, jossa yleensä mielellään nähdään jotain pedofiiliaan viittavaa, mutta ei tässä. Päihteiden käytön vaikutus nuorten ihmisten elämään. Päähenkilön suorastaan pakkomielteinen kiinnostus yhteen asiaan, mikä ohjaa hänen elämäänsä joka tavalla. Lapsuuden traumojen ja tapahtumien vaikutus ja kulkeminen mukana läpi koko elämän. Ynnä muuta.

Tämä oli ihan parhaita sarjoja pitkään aikaan. Koko ajan tapahtuu eikä kuolleita hetkiä ja merkityksettömältä tuntuvia tai hämäräksi jääviä sivujuonteita ole.

Kuvat: Netflix

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty