Eloonjääneet

 

Alex Schulmanin romaani Eloonjääneet

Tämä Alex Schulmanin romaani avautuu vielä suuremmaksi lukukokemukseksi, jos on jo lukenut aiemmat tosipohjaiset romaanit Unohda minut ja Polta nämä kirjeet.  Suosittelenkin lämpimästi lukemaan aiemmat romaanit ensin. Tuosta ensin mainitusta kirjoitin aiemmin postauksen: Unohda minut

Totta on tässäkin romaanissa ainakin toinen puoli. Lukiessani koin näkeväni välähdyksiä menneestä, kun tapahtumat yhdistyivät aiemmin lukemaani. Se on kuin sanoisi ystävälle: "Niin, muistan tämän asian, olet kertonut!"

Kirjan tapahtumat tapahtuvat kahdessa aikatasossa. Tässä hetkessä ja menneessä. Yhden päivän tarina, josta poukkoillaan menneisyyteen kirjan henkilöiden näkökulmista kolmannen osapuolen, tarinan kertojan sanoittama. Nykyhetkikään ei etene kronologisesti, vaan säntäilee sinne tänne niinkuin muistista pulpahtelevat muistotkin tekevät. Kirjan päähenkilöksi nousee veljeksistä Benjamin, jonka muistojen kautta tapahtumat peilautuvat.

Veljekset, nyt hyvän matkaa jo aikuisia, tekevät yhteisen saattomatkan perheen kesänviettopaikkaan karistellakseen tuhkatun äitinsä tomumajan tämän toivomuksen mukaisesti. Veljekset eivät ole juurikaan pitäneet yhteyttä toisiinsa lapsuuden kodista lähdettyään ja siksikö he eivät vieläkään tunne toisiaan. Kun he olivat vielä perhe, äiti, isä, kolme poikaa, he elivät yhdessä, mutta aina jotenkin etäällä toisistaan. Minkälaisia selityksiä kuka itselleen antaakaan, ei voi välttyä ajatukselta etteikö vanhemmilla olisi iso merkitys yksilön kasvukertomukseen. Ja vaietuilla tragedioilla.

Elämässä ja perheessä pienet sanattomat viestit, aavistukset, ennakoinnit, pelot rakentavat ihmistä siinä missä näkyvämpikin kasvatus ja läsnä- tai poissaolo. Perhe, jolla on aiempien sukupolvien kerryttämää taakkaa, keskeneräisyyttä ja ongelmia, siirtää tahtomattaankin mallia eteenpäin. Jollekin perheenjäsenistä asetelma kasvattaa tuntosarvet, toiselle suojakuoren ja kolmannelle ehkäpä uhmapäisyyden ja monesti tiedostamaton viha kuorruttaa kaikkia. 

 

Ihmisen on matkallaan elämässä aina joskus katsottava taaksepäin. Onhan meistä jokainen eletyn elämänsä summa. Kun näillä eloonjääneillä on yhteinen historia, palapelin palaset löytyvät yhteisistä muistoista ja niistä, jotka vain joku muistaa ja toinen muistaa toisin. Elettyä elämää voi katsella niin, että siirtyy sivuun ja antaa sen tulla vastaan. Voi katkeroitua, yrittää unohtaa tai antaa anteeksi. Vain etsimällä voi löytää vastauksia ja käsittelemällä jättää taakseen. Anteeksi voi antaa aina, vaikkei kukaan sitä pyytäisikään.

Yhteinen matka muistoihin on äidin viimeinen toive. Samoin kuin se, mihin hänen tuhkansa sirotellaan. Nämä kaksi asiaa vievät veljekset yhteiselle automatkalle. Pystyvätkö he kurottamaan yli sen railon, jonka erillään eletty aikuisuus on repinyt heidän välilleen. Ovatko ohueksi hiutuneet säikeet vielä vahvistettavissa kestämään sen mitä matka muistoihin tuo tullessaan. Löytyykö yhteys puhua.

Kerronnassa on taikaa. Se lumoaa lukijansa. Missä kohtaa alkavat muistot, milloin ollaan tässä hetkessä. Tapahtumat nivoutuvat toisiinsa ja keräytyvät kokonaisuudeksi. Jännite säilyy alusta loppuun ja minä lukijana imeydyn aistimaan tunnelmia sivu toisensa jälkeen. Vaikka tapahtumat sinkoilevat ees taas, kokonaisuus on niin hallittu, että tarina pysyy kasassa. Kirja on rakennettu niin hienosti, että ajatuksen ydin ei ollut lukiessa kertaakaan kateissa. Vahvaa ilmaisua ja herkkää havainnointia yhtäaikaa. Uskomattoman upea lopputulos. Ikiaikainen klisee menneisyyden kohtaamisesta, hyväksymisestä ja eteenpäin menemisestä saa aivan uuden muodon tässä kirjassa. Kirjassa ei haeta syyllistä eikä uhriuduta enkä oikein osaa edes sanoa, mikä on se valon lähde, joka tämän kirjan sivuilta loistaa.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Lapsena sanottiin

Lapsena sanottiin, että sataa lunta, kun maitohorsman hahtuvat lähtivät elokuun puolessa välissä lentoon. Tänään se taas tapahtui. "Ensilumi" täytti taivaan.

Miten nuo lapsuusmuistot tuntuvat aina vaan haikeammilta kun tulee lisää ikää. Onneksi muistoista saa vielä otteen ja tavoittaa sen miltä silloin tuntui. Horsman hahtuvien lento tiesi tuolloin pian alkavaa koulua.

Lapsena sanottiin, että "Ekaluokkalainen, kävelee kuin nainen." Kauheasti jännitti etukäteen se "aikuisen naisen" maailmaan sujahtaminen. Miten sitten osaisi olla riittävän naismaisesti. Myöhemmin, itse jo tokaluokkalaisena, vasta aukesi tuon hokeman ilkeämielinen sävy. Mutta vieläkin asiayhteys on on hämärän peitossa. Ehkä se vain rimmasi hyvin.

Muistattehan miltä tuntuivat ja tuoksuivat uudet koulukirjat. Sileät kannet ja sivut. Meillä isä päällysti koulukirjat, paperilla, jossa oli vahamainen pinta. Istuin isän vieressä ja ojensin teipin paloja avuksi päällystämiseen.

Joka syksy en saanut uutta koululaukkua enkä penaalia, mutta hajukumeja sentään ja koulun puolesta lyijykynän ja puuvärit, joiden terät olivat valmiiksi teroitettuja.

Lapsena meillä päin sanottiin, että hikarit istuvat edessä ja mitä taempana istuit sitä villimpi olit. Tosin, häiriköt saatiin tuolloin kuriin.  Minä istuin yleensä melko edessä, mutta kuuluin pienimpien joukkoon ja paikat oikeasti valikoituivat pituuden mukaan. Olin kyllä aika hikarikin.

Koulun alkua odotin elokuun alusta asti. Koulussa oli kivaa ja ala-asteen opettajana oli ihana Liisa. Minäkin halusin opettajaksi ja pidin kerhoikäiselle pikkusisarukselle ja hänen kavereilleen koulua. Tein tehtäviä, pidin piirustus- ja liikuntatunteja ja mentiin metsään luokkaretkellekin.

Lapsena sanottiin opettajaa opettajaksi, kunnioittavaan sävyyn. Toteltiin eikä sanottu vastaan. Se oli turvallista. Kotona arvostettiin opettajaa eikä kyseenalaistettu opettajan sanomisia. Se oli kasvatuksellisesti hyvää koulun ja kodin yhteistyöaikaa, ainakin omalle kohdalle osuneiden opettajakokemusten perusteella.

"Joka toista haukkuu, joutuu mustalaisen räkälaukkuun!"  oli yksi hokema, jota lapsena kuultiin ja sanottiin. Kauhean ahdistavaa oli ajatella sitä laukkua sisältöineen ja vältin haukkumasta ketään. Kyllä-vastaus tyhmään kysymykseen väännettiin muotoon "Jeespoks pallinaama" ja jos joku teki tai sanoi jotakin kiellettyä, oli vastaus yleensä "Suomi on vapaa maa!"

Anteeksi pyydettiin vitsikkäästi "Anteeks, luulin sua vanteeks!".

Vaikka olin olevinani iso koululainen, muista kuinka katsoin tv:stä Arja-tädin ohjelmaa ja ihailin kuinka lapsiryhmä hänen opastuksellaan ratsasti keppihevosilla ja hoki "Hei, laukkaa ratsu reima!"ja minäkin sain kauan manguttuani oman keppihepan. Samaa hokemaa jankuttaen kopottelin keppihepan kanssa ympäri ämpäri asuntoamme. Reima-sanan merkitystä en tuolloin edes tiennyt. 

Lapsena oppi ja muisti helposti monia renkutuksia, kuten esimerkiksi "Ruut, ruut, kello löi jo kaks'toista, keisari seisoo palatsissaan"...ja niin edelleen. Muistan lorun vieläkin. Kuten tämän toisenkin:

"Ulle, dulle, dof

kinkkelaade kof, 

koffelaade, kinkkelaade,

ulle, dulle, dof".

Lapsena sanottiin myös, että maailman lyhin juttu on tämä "Olipa kerran ja se oli sen pituinen se."

Mitä teillä päin lapsena sanottiin ja hoettiin?

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.