Saat rakastaa kuoleman jälkeenkin

Vieraskynä: Sinikka Virolainen

Johtava diakoniatyöntekijä

"Toivon, että moni saisi kirjoituksestani lohtua ja tukea."

Poliisien tuodessa tiedon lapsemme kuolemasta pahin painajaiseni oli käynyt toteen.  Tieto rakkaan nuoren kuolemasta oli järkyttävä, ja se pysäytti elämäni kertaheitolla. Mielessäni oli vain kaksi asiaa: en kykene töihin ja haluan nähdä kuolleen lapseni. Koin elämäni siirtyvän kuplaan, mihin ei mahtunut muuta kuin kuolema. Kaikki muu tuntui etäiseltä ja jollekin muulle kuuluvalta.

Sain onneksi tukea paljon. Läheisiä ihmisiä tuli käymään, ja he olivat yhteydessä monin tavoin. He olivat minulle toisen maailman lähettiläitä, elämän jatkuvuuden edustajia. Tämän koin erityisen tärkeänä, vaikka voimani olivatkin rajalliset kohdata ihmisiä. Tipuin surun suohon, johon oli vaan suostuttava. Koin, ettei ollut vaihtoehtoja. Suru oli raastavaa, tuskaista ja ahdistavaa.

Aloin kirjoittaa kirjaa kaikesta, mikä liittyi nuoremme kuolemaan: tunteista, ajatuksista, aivan kaikesta. Syntyi monia runoja ja ajatelmia. Koin kirjoittamisen minulle luontevana ja helpottavana. Kirjoittamiseen mahtui lohdutonta itkua, mutta kiitollisuutta ajasta, jonka olimme saaneet yhdessä elää. Kiitollisuutta, että olin saanut rakastaa ja olla hänelle äiti.

Koin surun vuoristoradaksi, jossa suru on koko ajan kanssani, ja välillä vaunu kuljettaa niin lujaa vauhtia, että se on vain pelottavaa, ja vaatii voimia pysyä kyydissä. Sain kokea myös sen, että sureminen auttoi. Sain itkeä, elää surussani ja myös kokea helpotusta. Tukena oli mieheni, ja saimme käsitellä paljon asioita yhdessä.

Läheisten lähellä oloa ei korvaa mikään. Vaikka surevan lähellä joutuu kokemaan avuttomuutta ja osaamattomuutta, niin haluan rohkaista kaikkia, joiden läheisiä suru on kohdannut. Ole lähellä, se riittää, sinä riität! Haluan myös rohkaista surevia: suostu suruun, ja jonain päivänä voit kokea elämän jatkuvan.

Suosittelen lämpimästi myös hakemaan ammattiapua keskusteluapua tarjoavilta tahoilta. Itse pääsin lyhytpsykoterapiaan, jolla oli iso merkitys surun käsittelyssä. Seurakuntien sururyhmissä saa vertaistukea, mikä auttaa osaltaan surun käsittelyssä. Elämän voima kantaa meitä, vaikka itse emme aina saa tästä voimasta kiinni. Inhimillisessä ihmisyydessämme on niin paljon asioita mielen päällä, ettei mieli jaksa keskittyä.

Suru tarvitsee tilaa. Surun keskellä hengittäminen ja oleminen voivat olla ainoita, mitä jaksaa. Jumalan rakkaus ja lähimmäisten lähellä olo kantaa. Rakkaus ei koskaan kuole, eivätkä rakkaan ihmisen muistot. Saat rakastaa kuoleman jälkeenkin.

Kuvat: Sinikka Virolainen

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Teksti on julkaistu Kirkonseutu-lehden verkkosivuilla 10.3.2022 sekä paperisena ilmestyneessä lehdessä Ajattelen ääneen -palstalla.

Lopun jälkeen

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen

Tehtyämme valintoja, tiedämme jälkikäteen vain sen mihin valinta johti. Toinen tai muut vaihtoehdot, joita emme valinneet jäävät arvailuiksi ja jossitteluiksi.

Ihminen tekee valinnan parhaansa mukaan vallitsevassa tilanteissa niillä tiedoilla, joita on käytettävissä ja myös sydämensä ja järkensä ääntä kuunnellen. Jos valinta koskee toisen ihmisen puolesta tehtävää, joutuu todella vaikeaan tilanteeseen. Ei voi jättää omia tunteitaankaan sivuun, kun yrittää miettiä mikä olisi toiselle parasta. 

Entä kun kyseessä on oma lapsi ja valinnan joutuu tekemään hänen loppuelämästään. Mitä silloin tapahtuu, kun vanhemmat toivovat keskenään erilailla. Voiko kumpikaan myöhemmin lakata pohtimasta oliko minun ratkaisuni sittenkään oikea. Mitä jos olisimmekin päättäneet toisin.

Kirjassa käsitellään isoja teemoja hyvinkin uskottavasti. Oman lapsen sairastumista. Elämää ja kuolemaa, menettämistä. Inhimillisyyttä. Surua ja rakkautta. Toivoa.

Kirjan tiimoilta jäin näitä asioita itsekin miettimään, mikä onkin minusta yksi hyvän kirjan tunnusmerkki. Hyvä tarina itsessään on vähimmäisvaatimus, että kirjan viitsii lukea loppuun. Mutta kun kirjasta jää päähän pyörimään jälkisointi, se on antanut lukijalle enemmän kuin itse tarinan. En ole lukenut tästä kirjasta yhtä ainutta kirja-arvostelua enkä aiokaan lukea. Pidin tästä kirjasta ja se riittää minulle. Olen niin monesti mennyt halpaan, kun olen tehnyt kirjavalintoja kriitikoiden johdattelemana. Eniten kehutut ovat miellyttäneet minua pääsääntöisesti kaikkein vähiten. Valinta se on kirjavalintakin. Elämä on lyhyt, miksi käyttäisin aikaani mielestäni huonon kirjan parissa, vaikka sitä ķuinka hehkutettaisiin.

Kirjan tarina sai ihan omanlaisensa syvyyden, kun loppusivuilla kirjailija kertoi omassa elämässään tapahtuneesta valinnasta. Melko samanlaisesta, kuin mistä kirjakin kertoo. 

Clare Mackintoshin tavaramerkkinä voisi pitää kunnon yllätyskäännettä. Tässäkin sellainen oli, hyvä sellainen.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Mustaa valoa

 

Katriina Huttusen kirjoittama Mustaa valoa - Muistiinpanoja hautausmaalta kertoo surusta. Se ei kerro rakkaudesta rakkauden kielellä itsemurhan tehneeseen lapseen. Vain surusta, vihasta ehkä syyllisyydestäkin. Kirja ei lohduta eikä tunne tai anna armoa. Mutta se väistää surua kertoessaan väliin muustakin, jotta lukija, ehkä kirjoittaja itsekin, saa tuokion huokaista. Kirja kertoo Hietaniemen hautausmaasta, ennen ja nyt. Kuinka se on muuttunut syrjäisestä ja lohduttomasta paikasta rauhan tyyssijaksi, mutta myös paikaksi, jossa ihmiset voivat käydä liikkumassa kaikessa hiljaisuudessa. Kolumbaariosta, jossa edesmennyt ei muutu jälleen maaksi. Se kertoo hautausmaalla elävistä kasveista ja eläimistä. Luonnon toistuvasta kiertokulusta, joka ei piittaa kuolleista. Ennen meitä, hetken tai pitkään eläneistä. 

Ihmiset kokevat hautausmaan ja läheisen hautapaikan kukin omalla tavallaan. Toisille se on tärkeä paikka ikäänkuin tavata edesmennyttä. Se saattaa olla ainoa paikka, jossa voi surra avoimesti. Tai kuolleen läheisen konkreettinen sija, jossa hänen luonaan voi edelleen viivähtää. Jotkut kokevat hautapaikan rasitteeksi. Heidän mielestään kuollutta läheistä voi muistella missä tahansa, milloin tahansa ilman hautakiveä tai -paikkaa. Kaikki tavat ovat oikeita, kunhan ne palvelevat surijaa. Kuollut itse ei enää esitä asian suhteen toivomuksia. Hänen toiveensa on saattanut olla tiedossa ja sitä on varmasti kunnioitettu. Jotenkin toivoisin, että eloonjäävät voisivat tehdä päätöksiä omista näkökulmistaan, jottei haudan hoitamisesta tulisi taakkaa. Kunnioitetaan elävän toiveita yhtä lailla kuin kuolleenkin.

Olen vieraillut omalla paikkakunnallani äidin haudalla kohta 20 vuoden ajan. Kaksi vuotta sitten saattelimme isän äidin viereen. Kun äidin kuolema oli äkillinen ja traaginen, tuli hautausmaasta minulle tärkeä paikka kohdata äiti mielessäni kaikessa rauhassa kiireisen elämän keskellä. Lähtiessäni kotoa kohti hautausmaata olin jo matkalla äidin luo. Astuessani takorautaisista porteista sisään, astuin lähemmäs äitiä. Maailman häly jäi porttien ulkopuolelle ja hautausmaa tarjosi paikan, kuin sylin rauhoittua hetkeksi. Kuljin useimmiten samaa reittiä kuin tuttua polkua, jota reunustivat vuodenajoista riippuen kulloinkin kukassa olevat pensaat ja istutukset. Erilaiset havupuut toivat reitilleni vehreyttä vuoden ympäri ja tarjosivat linnuille pesimäpaikkoja ja suojaa. Keväisin linnunlaulu täytti hautausmaan kuin täydentäen sen rauhaa.

Muistan kuinka alkuun oli omituista nähdä tuttu nimi kultaisin kirjaimin kiveen hakattuna. Sama outo olo tuli, kun isän nimi hakattiin kiveen äidin nimen alle. Tiedänhän minä, että eivät he ole täällä - vai ovatko? Ovathan he tavallaan aina siellä missä minäkin. Muistoina, jotka kulkevat mukanani. Muistoista voin poimia lähemmäs kaikkein kauneimmat ja helliä niitä oman elämäni loppuun saakka. Muisto ei riitä lohduttamaan akuutissa surussa, mutta ajan kuluessa, muistot saavat kultaisen reunuksen ja ne putkahtelevat mieleen enää silloin tällöin. On lohdullista ajatella, että kuollut on edelleen jotenkin olemassa, kun yksikin ihminen muistelee häntä.

Kirjaan oli lainattu monia runoja, jotka täydensivät ja syvensivät kirjoittajan surun kuvailua. Tunnetta, joka on kuin pohjajäätä, Helvi Juvosen samannimistä runoa lainaten. Jäätä, joka on niin syvällä, ettei se koskaan sula. Jäätävää ja ymmärrykseni ulottumattomissa on se suru, joka syntyy, pysyy ja jää, kun joutuu kohtaamaan oman lapsensa kuoleman. Tavoittelen tunnetta, jossa oma elämä tuntuu valuvan ruumiista pois, kaikkien muiden tunteiden katoavan vain surun jäädessä. En pysty siihen. Emme me kukaan siihen pysty. Onneksi, mietin, onneksi emme.

 

Mietin sitäkin, missä kuolleet ovat, kun ovat kuolleet. Onko jokin olotila, ulottuvuus, taivas, maanpäällinen rinnakkaistodellisuus. Onko aavistus kuolleen läsnäolosta todellinen. Mahtaako pieni rasahdus, kuin askeleet, olla merkki meille eläville. Onko tähdenlento, perhosen viivähdys kämmenselällä, linnunlaulu, valkea höyhen lohduksi lähetettyjä viestejä. Vaiko vain todentuntuisiksi tulleita toiveitamme uskoa, että kaikki on hyvin tuonpuoleisessakin. Ajatukseemme kuolleiden läheistemme uudesta olinpaikasta vaikuttaa oma uskonnollisuutemme tai uskonnottomuutemme. Meillä on jokaisella oikeus omaan näkemykseemme ja se on aina oikein.

Mikä tuo itselle lohtua, ei voi olla väärin. Olipa se hautausmaalla vierailu päivittäin, kuolleen läheisen kuvan katsominen, hänelle juttelu, hänen muistelemisensa. Kunhan muistamme, että olemme itse elossa ja niin kauan kuin elämme, on enimmät voimat käytettävä elämiseen ja elävien parissa olemiseen. Elävät tarvitsevat meitä enemmän kuin kuolleet. Ettemme ripustaudu kuolleisiin tai kuolemaan liian pitkäksi ajaksi. Joskus se voi kuitenkin viedä koko loppuelämän. Suru ei ole prosessi, se on olotila.

Mustaa valoa ei ole. Mutta musta imee kaiken valon. Maailmasta tuntuu katoavan kaikki värit, kun kohtaamme suuren surun. Jää vain musta eikä valoa ollenkaan. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat (ei kaupallista yhteistyötä), Pixabay

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Lue lisää Hietaniemen hautausmaasta

Uurnaholvi eli kolumbaario on tuhkauurnien säilytystila. Nimitys kolumbaario tulee latinan kyyhkyslakkaa tarkoittavasta sanasta. Uurnaholvit voivat sijaita esimerkiksi hautausmaan muurissa, kirkossa tai kappelissa. Yksi Suomen tunnetuimmista uurnaholveista sijaitsee Helsingissä Kallion kirkossa. Wikipedia