Eläimellistä menoa

Päivän työt tehtyäni kokkasin ruokaa Ruokaboksin aineksista Isännälle ja itselleni ja luin hetken aikaa kirjaa, josta mahdollisesti myöhemmin teen postauksen tänne blogiin. Ainakin alku vaikuttaa kirjassa lupaavalta. Kirja on Camilla Greben Veteen piirretty viiva. Sitten olikin jo Haukkulin iltapäivälenkin aika. Vallitsevissa olosuhteissa Isäntä lenkittää Haukkulin nykyään aamuisin ja minä iltapäivisin. Joskus on ollut tapana toisinkin päin. 

Haukkulilla on ollut jotain vatsavaivoja viime päivinä ja se on ollut tänäänkin aika vaisu, joten päätin ettei tehdä pitkää lenkkiä tällä kertaa. 

Kävelimme sen huushollin ohi, jossa on pienessä pihakopissa/tarhassa kaksi huskyä, jotka huutavat ihan kamalalla äänellä. Ne eivät hauku, eivät ulvo, vaan rääkyvät. Se kuulostaa ihan hirveältä. Taas ne rääkyivät, kun lähestyimme niitä. Haukkuli ei reagoi siihen ääneen mitenkään. Joku omistajaperheestä töräytti ovenrakosesta jollain torvella, joka sai rääkyjät hiljenemään. Jos asuisin niiden naapurissa, niin muuttaisin varmaan pois.

Tässä linkki postaukseen, jossa kirjoitin muun muassa noista samoista huskyistä. 

https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2019/07/elaimellisia-aania-asutuksen-keskella.html

Käveltiin pari sataa metriä ja seuraavaksi tapasimme toisen naapurin, joka kohtelee pientä jackrusselinterrieriään huonosti. Olin jo valmiudessa huomauttamaan asiasta, mutta tämä tyyppi on muita ihmisiä pakoileva, joten en onnistunut nytkään. Juuri kun olin pääsemässä sanomaan, molemmat loikkasivat sivuun metsäpolulle. 

Kuva: Jouni Heikkinen/Suomen Jackrussellinterrierit ry

Seuraava eläimiin liittyvä näkymä ja muistikuva tuli kohdalle pienen matkan päästä. Eräs lähimaastossa asuva sankari kaasutteli pari vuotta sitten urheilumallisella Mersullaan oravan ylitse aivan Haukkulin ja minun silmien edessä. Eikä tietenkään pysähtynyt, vilkaisi vain taustapeiliin, josta ehkä näki sätkivän oravan, jolla oli takaruumis aivan littana.

 

Minulla ei ollut sydäntä eikä sopivia kenkiä päästää oravaa kantapäällä tuskistaan, vaan juoksin kotiin, jonne jätin Haukkulin ja menin rappuharjalla kopauttamaan oravaa. Siinä vaiheessa se kuitenkin oli ilmeisesti jo kuollut. Ainakin se oli liikkumaton. Heitin kurreparan sitten meidän sekajätepönttöön. Paradoksaalista kyllä, sen mersumiehen lempinimi on Kurre. 

Näistä surullisista muisteluista takaisin tähän päivään. Lenkin loppupuolella kohtasimme vielä yhden naapurin ja kaksi tiibetinterrieriä, jotka räksyttävät aina meidät nähdessään. Haukkuli ei lopsauta niille korvaansakaan. Ne ovat kuulemma jotain muotovalioita. Ihmettelen sitä, koska minkä tahansa ”sertin” saadakseen koiran pitäisi ymmärtääkseni myös osata käyttäytyä muita koiria ja ihmisiä kohtaan varsinkin näyttelyssä. Tai jospa ne näyttelyssä osaavat, mutta eivät muualla.

 

Ei meidänkään Haukkuli osaa aina käyttäytyä. Enkä syytä siitä Haukkulia, vaan sen ihmisiä. Sillä on näillä kulmilla pari-kolme rähinäkaveria, jotka kohdatessaan se nostaa sellaisen äläkän, että itseäkin välillä pelottaa. Ainakin yksi niistä on sellainen, jota Haukkuli ei ole edes nokatusten tavannut. Kuitenkin pitää alkaa murisemaan jo kymmenien metrien päässä. Ei sitä pienen terrierin tunne-elämää voi aina ymmärtää. 

Kuvat: Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Miten voin kyllin kiittää

Koiralenkillä pälkähti päähäni otsikossa mainitun laulun sanat ja sävel. 

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan -

- sain kaksi silmää ja kun ne vain avaan erotan tarkkaan valosta varjon, yön avaruuden ja tähtisen taivaan...

- kun herkin korvin öin, päivin kuulen sirinät kaskaan ja kanarialinnun. Vasaran kalkkeen, sadekuuron ja koiran haukun...

- kun sain oman äänen ja sain kielen aarteen. Kun sain selvän järjen ja sanojen voiman, äidin, ystävän, veljen.... 

- sain siltä itkun ja sain siltä naurun. Onnen ja tuskan eron niin huomaan ja niistä pystyn oman lauluni luomaan..

Alkuperäisen tekstin ja sävellyksen on luonut chileläinen laulaja-lauluntekijä Violeta del Carmen Parra, joka syntyi 4. lokakuuta vuonna 1917. Ja kuoli 5. helmikuuta vuonna 1967.

Gracias a la vita

Miten voin kyllin kiittää

Vasaran kalkkeesta tuli mieleeni eräs naapurustossa asuva täysin työtä pelkäämätön perheenisä, joka tekee ympäripyöreitä työpäiviä kuljetusalalla. Siitä syystä kotihommat jäävät tietysti arkena vähemmälle. Niinpä tontilta kuuluukin yleensä lähes koko viikonlopun ajan milloin mitäkin kolketta ja pärinää. Se ei aina ole näin kaupunkiympäristössä ihan toivottavaa, varsinkin jos itse on sattunut pääsemään puutarhakeinussaan sopivaan nirvanaan. 

Äijällä tuntuu olevan omistuksessaan kaikki mahdolliset ääntä pitävät laitteet ja kulkuneuvot. Suhteellisen uusi hankinta heillä on robottiruohonleikkuri, joka surisee silloin, kun muuten olisi täysin hiljaista. Se meinaa olla meidän Haukkulille liikaa. Vielä kun niitä on parilla muullakin naapurilla. Mutta kertaalleen sen haukuttuaan Haukkulikin on jo alkanut tottua niihin kaikkiin kolmeen.

No tuosta kolmannen säkeistön selväjärkisyydestä ainakaan omalla kohdallani ei aina ole niin takeita. 😁 Sanojen voima tulee parhaiten esiin kirjallisessa muodossa, muun muassa tässä blogissa. Joskus huvitan itseäni kirjoittamalla paikallisen sanomalehden näppisosastolle provosoivan kommentin, joka saa vilkasta keskustelua aikaiseksi. Sitä en ole tehnyt muutamaan hetkeen, täytyisikin ottaa taas ohjelmaan. Noin muuten en monestikaan ehdi saada suutani auki silloin kun pitäisi. Ehkä parempikin niin. 

Koiran haukuntaa täällä omakotialueella riittää. Vaikka oma koira ei kovin haukkuherkkä olekaan, niin ehkä muutama muu lähimaastossa on. Lähes vastapäätä asuu perhe, jolla on niin monta chihuahuaa, etten ole koskaan onnistunut laskemaan montako niitä oikeasti on. Sen kuuluisan Ojalan laskuopin mukaan olen päässyt yhdeksään, mutta lähipiiri kertoo nähneensä niitä vieläkin enemmän. Chihut ovat uteliaita ja seurallisia (niin luulisin) ja haukkuvat kaikkea minkä näkevät. Talon emännällä on sen mukaisesti järeät konstit haukunnan hiljentämiseen. Hän nimittäin ampuu jollain aseella ilmaan. Niin ainakin luulen (että ampuu nimenomaan ilmaan). Se tuntuu tehoavan. 

Koiralenkillä havaitsin myös toisenlaisen haukunestovekottimen. Sen ansiosta lähdin tutkimaan netistä siihen tarkoitukseen laadittuja laitteita. Niitä löytyy sekä sisä- että ulkokäyttöön. Tämä kyseinen laite oli ulkokäyttöön tarkoitettu. Haukkulin ja minut huomattuaan erään talon pihalla syöksyi kirmaamaan ja haukkumaan neljä samankokoista koiraa, ilmeisesti samasta pentueesta, ehkä jotain Espanjan vesikoiria tms. rotua. Samalla kun ne haukkuivat meille, kuului korkea ääni jostain, vähän kuin jonkin hälyttimen ääni. Ei se kyllä yhtään niihin koiriin vaikuttanut, mutta ehkä se on vielä ihan uusi. Koirien emäntä ainakin havahtui puutarhakeinussaan, mutta ei reagoinut äänellisesti.

Vaikka laulunsanoissa ei sitä mainitakaan, kukkaan ja kasvuun puhkeavasta puhtaasta luonnosta ei voi kyllin kiittää. Tähän mennessä olen kuullut tai nähnyt parikymmentä lintulajia, jos varista ja harakkaa ei tällä kertaa lasketa lukuun. Eksoottisin näistä lienee huuhkaja. Peipponen, punarinta ja leppälintu ovat niitä, joiden tapaamisesta iloitsen eniten. 

Puulajeista yksi erikoisimmista on mielestäni haapa, joka tähän aikaan (16.5.) on vielä lehdetön näillä leveysasteilla. Sillä ei ole mitään kiirettä puhjeta lehteen, koska se yhteyttää myös runkonsa avulla. Ainakin pihassa olevat pylväshaavat ovat tähän asti olleet ihan risukkoa, kunnes tänään on alkanut vähän silmut aukeamaan. Uudet lehdet ovat ensin ihan ruskeita, kunnes ne yhtäkkiä jonain päivänä ovat muuttuneetkin vihreiksi. Jos olisin edes jonkinlainen videokuvaaja, virittäisin kameran kuvaamaan sitä vihreäksi muuttumista. Alkaako se tyvestä vai latvasta vai kaikkialta yhtä aikaa? Tapahtuuko vihreäksi muuttuminen pikkuhiljaa koko lehden alalla vai alkaako se lehden kärjestä vai tyvestä? 

Haapa lisääntyy sekä siemenestä että juuriversoista. Jälkimmäinen lisääntyminen on todella tehokasta. Pari vuotta sitten kun oli oikein kuiva kesä, eikä nurmikkoa tarvinnut leikata viikkokausiin, pihalla oli kasvamassa vaikka kuinka paljon pieniä haapoja ja jotkut niistä aika kaukanakin "emoistaan". Jos ei nurmikkoa leikattaisi, niin tämä koko torppa olisi aika äkkiä haapojen peitossa.

Tänä vuonna kevät on jonkin verran myöhässä normaalista. Joskus ovat valkovuokot jo ehtineet kukkia äitienpäivänä. Tänä vuonna kukinta oli parhaimmillaan vasta sen jälkeen. Tosin äitienpäivä oli aikaisin. Seuraavat valkoiset kukat, joita kovasti odotellaan, ovat kielot. Niitäkin alkaa jo nousta maasta. Tuomien kukinta ajoittuu mielestäni koulujen päättymisen aikaan, vaikka jossakin lehdessä sanottiin, että se kukkii jo vapun aikaan. No ehkä jollain toisella kasvuvyöhykkeellä niin tapahtuu. Ahvenanmaalla?

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Lähde: Wikipedia ja Youtube

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.