Kaksi viikkoa kuluu nykyään yhdessä hujauksessa. Kun kuukausi vaihtuu, niin yhtäkkiä onkin jo kuukauden puoliväli ja yhtä nopeasti on koko kuukausi eletty. Päivät toistuvat melko samanlaisina eikä yleensä mitään erityisen ihmeellistä tapahdu. Jälkikäteen päiviä on joskus mahdoton erottaa toisistaan.
Mutta keväällä tapahtuu ihmeitä. Yhtä ihania ja ihmeellisiä kevät toisensa perään. Ihan joka kerta nämä ihmeet ihmetyttävät ja ihastuttavat. Ja vaikka se on se sama tapahtuma, se tuntuu joka kerta uudelta, raikkaalta, puhtaalta. Ihmeeltä.
Kukkien keväinen ihme.
Kasvun ihme.
Tulimme Punaiselle tuvalle kahden viikon tauon jälkeen ja taas me yllätyimme. Niin kuin aina. Arvuuttelimme tulomatkalla onkohan talon vierustoilla ja notkoissa lunta. Onkohan rappusten edustan jää jo sulanut. Onkohan tienpenkan iso vesilätäkkö jo imeytynyt maan uumeniin.
Ei ollut lumesta juuri enää tietoakaan. Pieni nokare vain oli jäljellä kaikkein varjoisimmassa kohdassa. Lumen alta paljastuva maapohja oli harmaan ruskea ja eloton ja iloton, vaan ei kaikkialla eikä kokonaan. Tuntui, että jokaikinen kynnelle kykenevä kasvi oli löytänyt tiensä ulos ja ylös maan uumenista ja oli matkalla kohti valoa. Nopeimmat olivat ehtineet jo kukkaan.
"Nytkö jo?" ihmettelin Ukolle.
"Ihmeiden aika on nyt", hän vastasi.
 |
| Kevätesikot |
 |
| Valkoinen sinivuokko |
 |
| Kasvitieteelliset krookukset |
 |
| Kevätkurjenmiekka |
 |
| Krookuksia niin kauas kuin silmä siintää |
 |
| Krookukset kuin pienet auringot |
