Eija Laine: Keisarinvihreä

 

Eija Laineen kirjoittama psykologinen jännäri Keisarinvihreä (WSOY) julkaistiin kesäkuun alussa. Erikoiset Asiantuntijat pääsivät mukaan kirjanjulkistustilaisuuteen ja heti lukemaan uutuuskirjaa. 

Kirjailija on sanonut, että on paras kirjoittaa aiheesta, josta tietää. Niinpä hän kotisairaanhoidossa työskentelevänä sairaanhoitajana on laatinut kirjan juonen tämän aiheen ympärille. Päähenkilönä kirjassa on lapsuudessaan traumatisoitunut Kaisla, joka muuttaa pienelle paikkakunnalle edesmenneen tädin jälkeensä jättämään pieneen taloon. Lapsuusmuistot säilyvät hänellä muistissa ja vaikuttavat hänen jokapäiväisessä elämässään. Enempää ei juonesta pidä paljastaa tässä yhteydessä.

Kirjoittaja jatkaa samaa poikkeuksellisen raikasta kielellistä tyyliään Keisarinvihreässä kuin esikoisteoksessaan Kivun alla. Siitä kirjoitimme blogiin aikaisemmin. Kirjailijan käyttämä kieli on niin rikasta ja täynnä pysäyttäviä kielikuvia, että useastikin on pakko pysähtyä ja lukea lause uudelleen ja moneen kertaan. Tämä on ihan poikkeuksellista tämäntyyppisissä kirjoissa. Kielellisen rikkautensa ansiosta (muun muassa) Keisarinvihreä on aivan ehdoton helmi psykologisten jännärien joukossa. Lukijan hengitys pysähtyy jo prologia aloittaessa. 

Ohessa muutama maistiainen tekstistä:

”Mies ei laske katsettaan ja Kaisla pudottaa omansa tämän sukkiin.”

”Meissä on sama kiihtyvyys, Kaarin oli todennut, kun Kaisla menetti malttinsa tilanteissa, joita hänellä ei ollut valtaa muuttaa.”

”..hälytysajoneuvojen siimana viuhuvat äänet.”

Päähenkilön ystävästä paljastuu loppupuolella aikamoinen yllätys. Yllätyksiä tulee lisää ja tarina kasvaa ja kehittyy nopeasti alun pienen hitauden jälkeen. Tarina ei jää missään kohdassa polkemaan paikalleen.

Jokainen löytää lukemistaan kirjoista ne asiat, jotka itseä kiinnostaa ja miellyttää. Kirjoista voi löytää myös uusia ”tasoja”, kun lukee toiseen kertaan. Tämä kuuluu niihin kirjoihin, jonka luen uudestaankin, ei pelkästään juonen, vaan myös kiehtovan kirjoitustyylin vuoksi.

Jäämme odottamaan Keisarinvihreälle jatko-osaa. Ainekset siihen on jo olemassa. 

Tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman tekijän lupaa on kielletty.

Ei kaupallista yhteistyötä.

Ainoa kotini

Kirjoittaja Hanna Brotherus (s. 1968) on koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija. Ainoa kotini on hänen esikoisromaaninsa. Kursiivilla kirjoitetut kohdat tässä postauksessa ovat suoria lainauksia kirjasta. Muu on oman pääni tuotantoa, jonka kirjan lukeminen on saanut aikaan.

Viime viikkoina on alkanut lukemiskiintiö tulla jostain syystä täyteen ja lukijana olen muuttunut tosi valikoivaksi. Mikään kirja ei meinaa napata, jos ei heti alkusivuilta lähtien kirja ole riittävän kiinnostava. Tästä kirjasta täytyy sanoa, että se on yksi parhaista lukemistani kirjoista. 

Tämä kirja alkoi tuntua omalta heti alusta lähtien. Pitkästä aikaa sellainen kirja, jota voin ja saan ahmia. Ainoa koti, josta kirjoittaja mainitsee, on hänen oma kehonsa. Löydän heti yhtymäkohtia omani ja hänen menneisyytensä välillä. Yksityiskohdat poikkeavat monissa asioissa toisistaan paljonkin verrattuna omiini, mutta tunnelma on monessa kohdin kuitenkin hyvin tuttu.

Teos on autofiktiivinen romaani, ei siis elämäkerta vaikka sellaiseksikin se sopisi. Seura-lehden haastattelussa kirjan ilmestyttyä kirjoittaja ei halua itsekään miettiä eikä avata tarkemmin, mikä kirjassa on totta ja mikä ei. Toisaalta se on ihan sama: lukijalle kaikki on totta. 

” Se on jotain syvästi omakohtaisesti koettua, ja sitä, mikä on lainattua, mikä on lisättyä tai vähän muunneltua, on vaikea ja turha eritellä.”

Kirjaa on ylistetty monissa arvosteluissa ja kirjablogeissa. Se on erittäin koukuttava ja uskon, että moni muukin löytää siitä paljon yhteistä oman elämänkaarensa kanssa. 

Kirjoittaja itse, hänen siskonsa sekä tyttärensä kärsivät kaikki syömishäiriöstä. Syömishäiriössä on kyse vakavasta haavasta mielenterveydessä. Pelot, surut ja turhautumiset siirtyvät sukupolvelta seuraavalle. Tytär skannaa äitinsä vapinan, jonka tämä on skannannut äidiltään. Niin on varmasti käynyt tässäkin perheessä.

Vasta kirjan loppupuolella kirjoittaja tunnustaa ja kertoo omasta syömishäiriöstään. Kirjan mukaan se on suureksi osaksi geneettistä ja sen aiheuttaa turvattomuuden tunne. Hän kertoo äitinsä äidin kohtalosta, joka on hyvin saman kaltainen minun kohdallani. Äitini menetti oman äitinsä hyvin nuorena ja samalla pikkuveljensä ja vanhemman siskonsa. Hän jäi kolmisin isänsä ja isoveljensä kanssa. Niistä asioista jäi syvä haava hänenkin mielenterveyteensä loppuiäkseen. Ja siitä on epäilemättä siirtynyt seuraavalle sukupolvelle jotakin, mitä ei edes itse huomaa. 

Minulla ei ole ollut syömishäiriötä, mutta abivuotenani kävin aika lähellä sitä. Painoindeksi oli alimmillaan 18,9. Tulevat elämänmuutokset ja siitä mahdollisesti johtunut turvattomuuden tunne johti siihen, että jätin kaiken sokerin ja rasvan ja liikuin joka päivä kävellen ja hiihtäen kilometrikaupalla. 

Saman perheen lasten luulisi olevan samalla tavalla kasvatettuja. Mutta voi olla, että esimerkiksi tyttö on enemmän leimautunut äitiinsä ja poika isäänsä. Tai päinvastoin. Sisarukset omivat vanhemmiltaan erilaisia arvoja. Usein on niinkin, että perheessä on isän tai äidin tai molempien suosikkilapsia. Suosikin tai epäsuosikin asema voi johtua monista asioista, vaikkapa sukupuolesta tai paikasta ikäjärjestyksessä tai lapsen luonteenlaadusta, jonka vanhempi kokee omanlaisekseen. Tai vaikka sairaudesta, kuten kirjoittajan lapsuudenperheessä. Syömishäiriöstä kärsivä pikkusisko oli sairautensa vuoksi erityisasemassa ja eräänlainen virtahepo, jos lainataan Tommy Hellstenin ilmaisua.

Saman perheen lapset voivat kokea ja muistaa vanhempansa erilaisina kasvattajina riippuen asemastaan sisarussarjassa. Jonkun mielestä esimerkiksi isä oli ankara ja toisten mielestä tilanne on ollut aivan päinvastainen. Näin on voinut käydä, jos vaikka esikoislapsi on ollut isälleen ei toivottu, vahinko, ”väärää” sukupuolta ja jonka vuoksi vanhemmat (tai jompi kumpi) ovat joutuneet vastentahtoisesti avioliittoon. Isä voi olla sen vuoksi ankarampi esikoiselleen. Tai sitten muuten vaan hän ei ole ehtinyt kypsyä isyyteen vielä esikoisensa kohdalla.  

”Kasvoin uskomaan, etten saa tarvita. Kasvoin ymmärtämään, että olin olemassa muita varten.”

Kuopuksena ja ainoana tyttärenä jouduin tilanteeseen, että koin olevani muita varten, koska äidilläni oli vakava fyysinen sairaus, joka rajoitti hänen arkisia toimiaan. Henkisesti hän oli hyvinkin topakka. Jouduin ottamaan paljon vastuuta. Liian paljon. Lisäksi tunsin aina syyllisyyttä, jos olin jossain muualla kuin äidin saatavilla. Oma tarvitsevuuteni jäi sivuseikaksi. Toisaalta minuun luotettiin liikaa ja toisaalta kahlittiin liikaa. En silti koe, ettei minua olisi rakastettu.

Tajusin nämä asiat vasta liian myöhään, vasta aikuisella iällä mutta toisaalta parempi niin. Yritän väistää katkeruuden nyt, kun molemmat vanhemmat ovat jo vuosia sitten poisnukkuneita. Jokainen vanhempi ja ihminen ylipäätään tekee asiat aina kulloisenkin parhaan tietämyksensä mukaan. Näin on ajateltava. 

Enemmän olisi kuitenkin vanhempieni pitänyt ajatella lasta itseään ja omaa tulevaisuuttaan ja rohkaista omiin valintoihin. Kun näin ei tapahtunut, tein täysi-ikäistyttyäni oman irtioton, vaikka se tuntuikin pahalta ja tunsin syyllisyyttä. En tunne kaipuuta lapsuuteen ja nuoruuteen enkä sen aikaisiin maisemiin.

”Meillä ei saanut huutaa ääneen. Meillä ei saanut purkaa negatiivisia tunteita.”

Ei meilläkään. Meillä nähtiin hyvin harvoin mitään suurta draamaa. Meillä ei myöskään vanhemmat riidelleet koskaan, ainakaan lasten nähden ja kuullen. Eivätkä osoittaneet myöskään helliä tunteita toisiaan kohtaan. Ainakaan lasten nähden ja kuullen. Paitsi kerran, kun heräsin pinnasängyssäni johonkin kummaan ähellyksen ääneen. Kurkistin pinnojen raosta vanhempieni suuntaan ja näin jotain, mitä en ollut ennen nähnyt. Vasta vuosia myöhemmin tajusin mistä oli kyse.

”Lapsen ydintehtävä on joka tapauksessa repiä itsensä irti toukan kotelosta ja lentää vapaana.” 

Omien lasteni osalta olen toivonut ja mahdollisuuksien mukaan edesauttanut, että edellä mainittu onnistuisi heiltä kivuttomasti ja ilman mitään negatiivisia tunteita. En siis ripustaudu aikuisiin lapsiini, kuten minuun aikanaan ripustauduttiin. Ja tämän olen myös heille kertonut.

”Lapsen hyvästeleminen kun alkaa jo iholta irtautuessa. Pienokainen kun oppii ryömimään, konttaamaan, kävelemään ja juoksemaan ollakseen vapaa. Hän ajaa ajokortin ja vilkuttaa mennessään.”

Siinä vanhemmat tuntevat toisaalta pohjatonta kaipuuta ja samalla suurta onnistumisen iloa, kun poikanen nousee omille siivilleen. Jälkimmäinen tunne oli ainakin itselläni päällimmäisenä. 

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Kosteusvaurioita

Ani Kellomäki: Kosteusvaurioita
Kasvukertomuksia pullon juurelta

 

Alkoholi on lääke, joka auttaa kaikkeen. Stressiin nyt ainakin, mutta myös ahdistukseen, unettomuuteen, jännitykseen, pelkotiloihin, parisuhdeongelmiin, yksinäisyyteen, itsetunnon nostatukseen.

Alkoholi on myös palkinto, lohdutus, tunnelman nostattaja, nollaaja, arjesta irrottaja, juhlistaja, ryhmähengen luoja, rauhoittaja, riehaannuttaja, rohkaisija.

Alkoholi kuuluu arkeen ja juhlaan. Juhlapäivällisiin, häihin, hautajaisiin, rippijuhliin, merkkipäiviin, läksiäisiin, tulijaisiin, työviikon lopetuksiin, saunailtoihin, lavatansseihin, ruskaretkiin, illanistujaisiin, jälleen näkemisiin, eron hetkiin, kissan ristiäisiin.

Paitsi että ei mikään edellä mainituista pidä paikkaansa. Ei ihminen alkoholia oikeasti mihinkään tarvitse.

"Ilo ilman viinaa on teeskentelyä!" on joku viisaana itseään pitävä lausunut. Mieluumminen sanoisin, että "Viinalla aikaansaatu ilo on teeskentelyä!" Alkoholi vapauttaa ihmistä estoistaan. Kuka muuttuu mihinkin suuntaan. 

On muodostunut omanlaisensa kulttuuri alkoholin ympärille, kuvitellaan tosiaankin, että alkoholi kruunaa ja viimeistelee tilaisuuden kuin tilaisuuden ihmisten kohdatessa toisiaan tai että se paikkaa jotakin yksinolossa.

Oikeasti, alkoholi on "lääke", joka tavallisesti pahentaa niitä vaivoja, joita sillä yritetään parantaa.

Ani Kellomäen kirjassa ääneen pääsevät ne aikuiset, joiden lapsuus on ollut kostea vanhemman tai vanhempien taholta. Nämä nyt jo aikuiset kertovat, minkälaisia jälkiä vanhemman juominen on heihin jättänyt. Mitä lapsi kokee, kun vanhempi juo. Minkälaiseksi aikuiseksi kasvaa lapsi, jonka lapsuus on alkoholistivanhemman takia ollut täynnä pelkoa, väkivaltaa tai sen uhkaa, pettymyksiä, rikottuja lupauksia, häpeää, unettomia öitä, nälkää, hätää siinä missä myös rakkautta ja huolta vanhempaa kohtaan.

Minkälaisissa tilanteissa lapsuuden traumat ja eletyn elämän taakat nousevat pintaan ja miten. Voiko vaurioitunut lapsi saavuttaa onnellisen ja tapapainoisen aikuisuuden. Miten yhteinen salaisuus vaikuttaa lapseen. Miten lapsi voi olla perheessä vastuunkantaja. Miltä kulissielämä tuntuu. Kasvaako alkoholistin lapsesta kaikkien ymmärtäjä.

Lapsi tekee rakkauden ja pelon voimasta kaikkensa vanhempansa eteen. Hän ostaa hyväksyntää. Kärsii ristiriidoista ja vanhemman ailahtelevaisuudesta. Pelkää pahinta ja toivoo parasta. Lapsesta tulee helposti myös vanhemman luotettu, huolien kuuntelija. Vihan tunteet puretaan lapseen, joka saa ottaa vastaan huudot ja haukut. Loukkaavat sanat, jotka humalainen vanhempi unohtaa, jäävät loppuelämäksi lapsen mieleen. Pelko asettuu pysyväksi olotilaksi. Varuilla olo, aavistelu ja ennakointi kuuluvat pelkäävän lapsen jokaiseen päivään arvaamattoman alkoholistivanhemman kanssa.

Kun lapsi aikuistuu ja irtaantuu oman elämänsä äärelle, pelko ja huoli vanhemmasta jäävät. Osat ovat kääntyneet kuin päälaelleen. Ongelmainen vanhempi ei ole huolissaan lapsensa pärjäämisestä ainakaan siinä määrin, että tekisi asialle eli juomiselleen jotakin. Omillaan elävän lapsen on entistä vaikeampi etäältä hallita tilanteita, kun jokapäiväinen kontakti vanhempaan saattaa puuttua. Pitäisi tehdä irtiotto, mutta kuka siihen pystyy  - kun kyseessä on oma vanhempi. Harva siihen kykenee, vaikka kaikkien ongelman kanssa painivien pitäisi pystyä. Itsensä takia.

Suomessa on kymmeniätuhansia lapsia, joiden lapsuuteen vanhemman alkoholin käyttö tai alkoholismi jättää pysyvän vaurion. Kosteusvaurion, jonka syyt ja seuraukset ovat syvällä pinnan alla. Pinta saattaa vaikuttaa kuivalta, mutta kosteusvaurio on petollinen. Se voi muhia pinnan alla pitkäänkin näennäisen rauhallisena. Kun pato murtuu, vain perusteellinen asian läpikäynti, pohjamutia myöten, voi auttaa kuivalle maalle.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Teräviä esineitä

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

 

Teräviä esineitä on Gillian Flynnin esikoisromaani, psykologinen trilleri, joka porautuu monella tasolla ihmismielen syövereihin. Sen nurjiin puoliin ja nyrjähdyksiin. Nitkahduksille on syynsä ja tarinalla on taustanaan monta selittävää tarinaa. Mikä osa on kasvuympäristöllä ja sukupolvelta seuraavalle siirretyllä mallilla. Mistä ihmiselle syntyy loputon omistamisen halu. Pakkomielle saada huomiota enemmän kuin se on tarpeen. Miten sama psyykkinen sairaus ottaa eri ihmisissä erilaiset ilmenemismuodot. Kuka lopulta on niin sanotusti terve ja miten se määritellään.

Miksi kukaan haluaa tai voi satuttaa toista ihmistä. Miksi ihminen satuttaa itseään ja saa siitä lohtua. Tai yrittää kivulla taltuttaa pinnan alla sykkivän suuremman kivun.

Kirjan tarina on rankka ja mahdollinen oikeassa elämässä. Se juuri tekeekin siitä niin pelottavan. Valtataistelut ja manipulointi, halu hallita ja omistaa. 

Jossakin kohtaa tarinassa oli ehkä hieman liikaa "sälää", ja oli lähellä ettei se mennyt överiksi, mutta juttu pysyi kuitenkin aisoissa. 

Mielenkiintoiseksi kirjan tarinan, niin tämän kuin monen muun saman tyyppisen, tekee juuri se lähtökohta, jossa päähenkilö lähtee selvittämään jotakin tapahtumaa ja samalla hän on pakotettu kohtaamaan omia menneisyytensä traumoja. Tässäkin tarinassa se paisutti tarinan tarinoiden vyyhdiksi, jossa punaisia lankoja kuljetettiin rinnakkain ja lomittain.

Lauseet "Mistä on pienet tytöt tehty" ja "Teräviä esineitä" saavat kirjassa monia merkityksiä ja karmaisivimmat vasta ihan loppumetreillä, kuten kunnon jysäyttelytarinassa kuuluukin.

Pidän tarinoista, jotka jäävät mieleen nostattaen ajatuksia ja saavat pohtimaan. Tämän kirjan luettuani mietin erityisesti sitä, kuinka sairaat tai oudot elinolosuhteet jättävät jälkensä ihmisiin. Näennäisesti selvinnytkin kipuilee aina jollain tavalla. 

Kirjailijalta on julkaistu kaksi muuta romaania, Paha paikka ja Kiltti tyttö, jotka aion tämän perusteella lukea. Aiemmin olen jo lukenut häneltä novelliteoksen Auttava käsi, josta myös pidin.

Suosittelen kirjaa luettavaksi vain niille, jotka pitävät piinaavasta jännityksestä, joka saa aineksensa ihmismielen pimeästä puolesta.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Eloonjääneet

 

Alex Schulmanin romaani Eloonjääneet

Tämä Alex Schulmanin romaani avautuu vielä suuremmaksi lukukokemukseksi, jos on jo lukenut aiemmat tosipohjaiset romaanit Unohda minut ja Polta nämä kirjeet.  Suosittelenkin lämpimästi lukemaan aiemmat romaanit ensin. Tuosta ensin mainitusta kirjoitin aiemmin postauksen: Unohda minut

Totta on tässäkin romaanissa ainakin toinen puoli. Lukiessani koin näkeväni välähdyksiä menneestä, kun tapahtumat yhdistyivät aiemmin lukemaani. Se on kuin sanoisi ystävälle: "Niin, muistan tämän asian, olet kertonut!"

Kirjan tapahtumat tapahtuvat kahdessa aikatasossa. Tässä hetkessä ja menneessä. Yhden päivän tarina, josta poukkoillaan menneisyyteen kirjan henkilöiden näkökulmista kolmannen osapuolen, tarinan kertojan sanoittama. Nykyhetkikään ei etene kronologisesti, vaan säntäilee sinne tänne niinkuin muistista pulpahtelevat muistotkin tekevät. Kirjan päähenkilöksi nousee veljeksistä Benjamin, jonka muistojen kautta tapahtumat peilautuvat.

Veljekset, nyt hyvän matkaa jo aikuisia, tekevät yhteisen saattomatkan perheen kesänviettopaikkaan karistellakseen tuhkatun äitinsä tomumajan tämän toivomuksen mukaisesti. Veljekset eivät ole juurikaan pitäneet yhteyttä toisiinsa lapsuuden kodista lähdettyään ja siksikö he eivät vieläkään tunne toisiaan. Kun he olivat vielä perhe, äiti, isä, kolme poikaa, he elivät yhdessä, mutta aina jotenkin etäällä toisistaan. Minkälaisia selityksiä kuka itselleen antaakaan, ei voi välttyä ajatukselta etteikö vanhemmilla olisi iso merkitys yksilön kasvukertomukseen. Ja vaietuilla tragedioilla.

Elämässä ja perheessä pienet sanattomat viestit, aavistukset, ennakoinnit, pelot rakentavat ihmistä siinä missä näkyvämpikin kasvatus ja läsnä- tai poissaolo. Perhe, jolla on aiempien sukupolvien kerryttämää taakkaa, keskeneräisyyttä ja ongelmia, siirtää tahtomattaankin mallia eteenpäin. Jollekin perheenjäsenistä asetelma kasvattaa tuntosarvet, toiselle suojakuoren ja kolmannelle ehkäpä uhmapäisyyden ja monesti tiedostamaton viha kuorruttaa kaikkia. 

 

Ihmisen on matkallaan elämässä aina joskus katsottava taaksepäin. Onhan meistä jokainen eletyn elämänsä summa. Kun näillä eloonjääneillä on yhteinen historia, palapelin palaset löytyvät yhteisistä muistoista ja niistä, jotka vain joku muistaa ja toinen muistaa toisin. Elettyä elämää voi katsella niin, että siirtyy sivuun ja antaa sen tulla vastaan. Voi katkeroitua, yrittää unohtaa tai antaa anteeksi. Vain etsimällä voi löytää vastauksia ja käsittelemällä jättää taakseen. Anteeksi voi antaa aina, vaikkei kukaan sitä pyytäisikään.

Yhteinen matka muistoihin on äidin viimeinen toive. Samoin kuin se, mihin hänen tuhkansa sirotellaan. Nämä kaksi asiaa vievät veljekset yhteiselle automatkalle. Pystyvätkö he kurottamaan yli sen railon, jonka erillään eletty aikuisuus on repinyt heidän välilleen. Ovatko ohueksi hiutuneet säikeet vielä vahvistettavissa kestämään sen mitä matka muistoihin tuo tullessaan. Löytyykö yhteys puhua.

Kerronnassa on taikaa. Se lumoaa lukijansa. Missä kohtaa alkavat muistot, milloin ollaan tässä hetkessä. Tapahtumat nivoutuvat toisiinsa ja keräytyvät kokonaisuudeksi. Jännite säilyy alusta loppuun ja minä lukijana imeydyn aistimaan tunnelmia sivu toisensa jälkeen. Vaikka tapahtumat sinkoilevat ees taas, kokonaisuus on niin hallittu, että tarina pysyy kasassa. Kirja on rakennettu niin hienosti, että ajatuksen ydin ei ollut lukiessa kertaakaan kateissa. Vahvaa ilmaisua ja herkkää havainnointia yhtäaikaa. Uskomattoman upea lopputulos. Ikiaikainen klisee menneisyyden kohtaamisesta, hyväksymisestä ja eteenpäin menemisestä saa aivan uuden muodon tässä kirjassa. Kirjassa ei haeta syyllistä eikä uhriuduta enkä oikein osaa edes sanoa, mikä on se valon lähde, joka tämän kirjan sivuilta loistaa.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Perintötekijät

Norjalaisen kirjailijan Vigdis Hjorthin pääteos Perintötekijät.

Monissa perheissä ja perikunnissa on luurankoja kaapeissa. Joissain ehkä useampiakin ja joissain isompia. Näin ajattelen tämän kirjan luettuani ja laajemmin asiaa pohdittuani. Perhe-elämä saattaa näyttäytyä sen jäsenille erilaisena riippuen kuka kokee ja kertoo. Varsinkin jos sisarusten ikäerot ovat suuria.

Kirjan perhekunnassa on yksi iso luuranko kaapissa, josta kaikki tietävät. Neljästä lapsesta yksi ei usko sen olemassaoloon. Toinen uskoo, vihastuu ja vaikenee. Kolmas uskoo, pysyy lojaalina ja vaatii todisteita. Neljännellä ei ole todisteita. Niitä on vaikea hankkia, kun aikaa on kulunut jo 23 vuotta ja tekijä on jo kuollut. Yksi tietää asioiden oikean laidan, vaikka ei sitä myönnä ja vetoaa siihen, että olisi aikanaan pitänyt mennä poliisin puheille.

Kaikki vaikuttaa ja kärjistyy testamentissa, jossa määrätään kaksi merenrantamökkiä kahdelle perilliselle. Sille joka ei usko ja sille joka pysyy lojaalina.Vihastuja sekä todisteita vailla oleva jäävät mökkijaossa ulkopuolisiksi. 

Kirja on kerrottu viimeksi mainitun hahmon minän muodossa. Kerronta sijoittuu aika lyhyelle aikavälille, mutta toki siinä on välähdyksiä menneisyydestäkin. Ja kaikkihan juontaa 23 vuoden takaa. 

Jotenkin kirjan alkulehdiltä alkaen aavistin juonen. Kokonaisuus ei ollut yllättävä eikä lopputulos mitenkään järisyttävä. Kirjassa on paljon pohdintaa ja kysymyksiä. Pitkiä lauseita. Sitaatteja ei käytetä, vaikka kyse on repliikeistä. Se tekee aluksi luetun ymmärtämisestä vähän sekavaa ennen kuin siihen tottuu. 

Mielestäni suomennos on huono. Kirjassa on muutama lause, joiden sisällöstä en saanut ollenkaan kiinni, vaikka luin ne moneen kertaan. Joitain pitkiä virkkeitä olisi voinut jakaa kahdeksi lauseeksi ihan sen takia, että sisällöstä olisi tullut ymmärrettävää. Ehkä suomentaja yritti orjallisesti noudattaa alkuperäistekstiä. Lisäksi löytyy kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Niitähän nyt on kyllä kaikissa kirjoissa. 

Jos olisin tiennyt aihepiirin, olisin ehkä jättänyt tämän kirjan hyllyyn. Kirja oli ahdistava eikä tuottanut mitään ahaa-elämystä. Se toi vaan suotta mieleen erään toisen perinnönjaon, jossa oli vähän samanlaisia elementtejä, mutta juuri tällaista luurankoa ei tiettävästi kuitenkaan. 

Kirja on ihan ok, mutta ei lukeudu niihin, jonka lukeminen tekisi mieli aloittaa heti uudelleen. Tai myöhemminkään. Kouluarvosanaksi viihdyttävyydestä 8, tekstin selkeydestä ja muusta ulosannista 7.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat ja Pixabay

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Vihainen nainen

Vihainen nainen - Hyvä ja paha aggressio, Kirjapaja 2018. Kirjoittajat Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen.

Pruuki on pariterapeutti, perhepsykoterapeutti ja teologian tohtori. Ketola-Huttunen on psykoterapeutti ja teologian maisteri. 

Tekijöiden taustoista huolimatta teologinen näkökulma jää tässä kirjassa ohueksi, eikä sitä jää oikeastaan kaipaamaankaan. Naisen aggressiota käsitellään psykologisesta ja terapeuttisesta näkökulmasta. Kirjan takakannessa sanotaan: ”Aggressiolla on myös myönteinen puolensa. Sen voi oppia kanavoimaan voimaksi tehdä niitä asioita, jotka tuovat iloa elämään.”

Siihen kirjasta ei oikein löydy vastausta, että miten tuo edellä mainittu oikein tehdään. Siitä moni varmasti hyötyisi. Aggressiota on olemassa sekä hyvää että pahaa muotoa. Ensimmäisenä sanasta tulee mieleen se pahan aggression muoto, joka lienee näkyvämpää. Hyvä aggressio on se voima, joka ajaa meitä eteenpäin pyrkimyksissämme ja antaa voimaa ponnisteluihin. 

Löysin kirjasta niin monta kertaa itseni ja monta tuntemaani ihmistä sekä tuttuja tilanteita. Koin ahaa-elämyksiä. Tämmöinen on siis ihan tavallista ja jopa mahdollista, luonnollistakin. 

Meillä Suomessa niin kuin varmaan monessa paikassa muuallakin tyttölapset kasvatetaan olemaan kilttejä, sopeutuvaisia ja peittämään aggressionsa. Vihaista naista pidetään enemmän tai vähemmän sekopäänä. Miehelle vihaisuus ja aggressio sen sijaan ovat sallituja piirteitä ja tunteita. Nainen kääntää tilanteessa aggressionsa sisäänpäin, mikä johtaa masennukseen ja jopa itsetuhoisuuteen. 

Sotatraumaa kannetaan tässä maassa edelleen sukupolvesta toiseen. Tämä on varmaankin yksi suurimmista selityksistä sille, miksi me suomalaiset olemme niin erilaisia kuin meitä paljon hilpeämmät ruotsalaiset. Sodan aikana piti myös kotirintamalla olevien naisten pärjätä itse ja selviytyä kaikesta. Ei ollut ketään johon turvautua, ei saanut valittaa turhasta. Monen puoliso ei palannut sodasta. Ne jotka palasivat, olivat rikki henkisesti tai ruumiillisesti tai molempia. Negatiivisina pidettyjä tunteita ei saanut ilmaista ja kiltti piti olla, varsinkin tyttöjen. Hyväksyntä ja rakkaus on pitänyt ansaita omilla teoillaan ja suorituksillaan. Sotien aikainen ja jälkeinen puute ja pula-aika on myös varmasti jättänyt jälkensä kansakunnan psyykeeseen.

On pitänyt oppia suorittamaan ja pärjäämään, jotta tulisi hyväksytyksi ja rakastetuksi. Kielteisiä tunteita ei ole saanut ilmaista, eikä juuri muitakaan tunteita. Vanhemmat eivät ole osanneet auttaa tässä, koska eivät ole itsekään saaneet tilaisuutta tunnistaa ja näyttää omia tunteitaan. Suru, pelko, viha ja pettymys säilötään itsen sisään. Siitä on seurauksena sisäistä turvattomuutta ja alemmuuden tunnetta. Kasvava tunnekuorma näyttäytyy eri tavoin ja saattaa tulla hallitsemattomasti esiin myöhemmin. 

Työuupumus, masennus ja ahdistushäiriöt ovat yleisiä. Niitä kaikkia yhdistävät käsittelemättömät tunteet. Viha on kääntynyt itseen ja suru on jäänyt lukkoon ihmisen mieleen ja kehoon. Masennuksen laukaisee usein jokin tapahtuma, vaikka se on saattanut olla tulollaan jo pitkään. Kaikki tunteet tuntuvat myös kehossa. On tavallista, että ihmisen sisälle jäänyt suuttumus siirtyy kehossa esimerkiksi pääkivuksi.

Kielteinen aggressio on helpompi tunnistaa, mutta mikä on myönteinen aggressio? Myönteinen aggressio on se voima, jolla omat haaveet saa toteutettua. Aggressio on välttämätön ihmisen hyvinvoinnille. Se pitää ihmisen käynnissä. Oman elämänhistorian ymmärtäminen on avainasemassa myönteisen aggression toiminnassa. Jos sisällä on paljon suremattomia suruja tai alaspainettuja vihan tunteita, on oman myönteisen aggression voima heikompi eikä välttämättä ole kykyä sen käyttämiseen.

Myönteinen aggressio suojelee ihmistä. Sen avulla voi piirtää omat rajat ja oppia kieltäytymään. Monella naisella on suuri miellyttämisen tarve ja vaikeus sanoa ”ei”, tuottaa toiselle pettymys. Jokainen voi itse rajata sitä, mihin suostuu. Ei tarvitse vastentahtoisesti suostua muiden vaatimuksiin, vaan voi kohteliaasti kieltäytyä ilman erillisiä perusteluja.

Emotionaalinen kaltoinkohtelu ja emotionaalinen väkivalta ovat varmasti yleisempiä väkivallan muotoja perheissä kuin fyysinen väkivalta. Ne ovat silti yhtä pahoja, haavoittavia ja hyvin kauaskantoisia. Kaltoinkohtelu on esimerkiksi poissaolevuutta, torjumista, eristämistä ja epäjohdonmukaista vanhemmuutta. Väkivalta voi olla esimerkiksi häpäisemistä, halveksimista, vähättelyä. Tunnettuja seurauksia tästä ovat häpeäherkkyys ja rajoittunut itsetietoisuus. 

Naisille tyypillinen tapa suunnata haitallinen aggressio itsestä poispäin on epäsuora aggressio. Tällaista käytöstä harrastetaan jo hyvinkin nuorena. Tämä tarkoittaa selän takana puhumista, eristämistä, yhteisiin tapahtumiin kutsumatta jättämistä ja muuta sosiaalista manipuloimista. Epäsuoraa aggressiota on myös aggression kääntäminen itseen päin ja sen tiedostamatonta ilmaisua esimerkiksi erilaisilla ruumiin oireilla tai masennuksella. 

Aggression epäterveet muodot olisi opittava pysäyttämään aikuisuudessa. Tyypillinen tilanne työpaikalla kerrotaan kirjassa: aamulla työpaikalle tullessasi kaikki työtoverit tervehtivät, paitsi yksi, joka on syventyvinään johonkin omaan asiaansa, eikä ole sinua huomaavinaankaan. Samanlainen käytös jatkuu myöhemmin. Palaverissa hän ei kuuntele sinun puheenvuoroasi, vaan keskittyy puhelimeensa. Hän ei tavallaan tee mitään konkreettisesti väärää, mutta saa omalla käytöksellään voimaan sinut huonosti. Tällaista epätervettä aggressiota on vaikea kohdata, kun se kohdistuu itseen. Se tarttuu helposti koko työyhteisöön ja kohta koko työyhteisö on aggression eri muotojen kourissa. Tällaiseen tilanteeseen kirjassa annetaan hyviä ohjeita ja pohtimisen aiheita.

Tämä kirja kuuluu niihin, jonka tulen lainaamaan ja lukemaan uudestaan. Siitä varmasti löytää ja oppii toisella lukemisella lisää. Nytkin ymmärrän taas jo vähän paremmin ennen kaikkea itseäni ja muita sekä jopa myös erästä jo edesmennyttä ihmistä, jonka sielunmaisemaan en hänen elinaikanaan oikein koskaan päässyt kartalle.

Edellä kerrotun lisäksi kirjassa kerrotaan aggressiosta ja seksuaalisuudesta, naisen aggressiosta parisuhteessa, naisista jotka vihaavat naisia sekä tytön naiseksi kasvamisesta. Kirjan lopussa on lisäksi kolme oikeaa tarinaa henkilöiden omista aggressioista sekä pohtimisen aiheita lukijalle. 

Kirjan lopussa on muutama sivu maaretkalliomaista jargonia, jota ei enempää jaksaisi lukeakaan. Vähän niin kuin psykologinen jännäri vaihtuisi yhtäkkiä Kalevalaan. Pidän enemmän asiatekstistä. Siitä tuo miinus kouluarvosanassa.

Kouluarvosanaksi kirjalle annan 10-.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat 

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. Linkkejä blogiin ja erillisiin postauksiin saa jakaa.

Musta kuningatar

Syksy on tuonut tullessaan taas paljon uutta myös telkkariin. Netflixillä on julkaistu helkkarin hyvä amerikkalainen minisarja Musta kuningatar. Se pohjautuu vuonna 1983 julkaistuun samannimiseen romaaniin ja voisi olla tositarinakin, mutta ei ole. Ilmeisesti jotain tosielämään pohjautuvaa vivahdetta kirjassa ja sarjassa kuitenkin on. Olisi niin kiva kun se olisi tositarina, ainakin joiltain osin.

Sarjassa äitinsä kuoltua orpokotiin joutunut pieni Elizabeth kiinnostuu shakin pelaamisesta ja osoittautuu siinä ilmiömäiseksi lahjakkuudeksi. Hän opettelee ja opiskelee pelaamista salaa kellarissa talonmiehen avustuksella, mikä orpokodin sääntöjen ja sen ajan ajattelutavan mukaan oli tietenkin "erittäin sopimatonta käytöstä", kuten Beth sai kuulla orpokodin johtajattarelta jäätyään kiinni. 

Sillehän Beth antoi piut paut ja jatkoi opiskeluaan ja harjoitteluaan. Hänellä oli kyky kuvitella pelilauta kattoon ja nappulat sinne ja pelata pelejä fiktiivisesti. Tähän "tilaan" hän pääsi ikävä kyllä syötyään rauhoittavia pillereitä, joita syötettiin muutenkin kourakaupalla orpokodin lapsille. Pillerit olivat muodostua myös Bethin kohtaloksi sekä kertaluontoisesti että niin sanotusti pitkässä juoksussa.

Beth onnistui pääsemään adoptiokotiin ja jatkamaan peliharrastustaan ja kehittymään siinä. Lopulta hän voitti Yhdysvaltain mestaruuden ja rökitti myös neuvostoliittolaisen suurmestarin. Alkoholi, pillerit ja jopa huumeet olivat käytössä koko sarjan ajan ja yhden turnauksen Beth missasikin krapulapäissään.

 

Sarjassa on paljon muutakin näkökulmaa kuin pelkästään shakin pelaaminen, tosin siitä varmaan saa vielä enemmän irti jos ymmärtää jotakin shakkipelin hienouksista. Orpokodin käytännöt, kasvatusmetodit ja lasten keskinäinen toveruus sekä kiusaaminen. Orpokodin henkilökuntaa ei onneksi kuvattu tässä mitenkään sadisteina, vaikka monesti aihetta käsittelevissä elokuvissa niin tehdään. Adoptioon liittyvä problematiikka. Pienen tytön ja vanhan miehen välinen ystävyys, jossa yleensä mielellään nähdään jotain pedofiiliaan viittavaa, mutta ei tässä. Päihteiden käytön vaikutus nuorten ihmisten elämään. Päähenkilön suorastaan pakkomielteinen kiinnostus yhteen asiaan, mikä ohjaa hänen elämäänsä joka tavalla. Lapsuuden traumojen ja tapahtumien vaikutus ja kulkeminen mukana läpi koko elämän. Ynnä muuta.

Tämä oli ihan parhaita sarjoja pitkään aikaan. Koko ajan tapahtuu eikä kuolleita hetkiä ja merkityksettömältä tuntuvia tai hämäräksi jääviä sivujuonteita ole.

Kuvat: Netflix

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty