Miten voin kyllin kiittää

Koiralenkillä pälkähti päähäni otsikossa mainitun laulun sanat ja sävel. 

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan -

- sain kaksi silmää ja kun ne vain avaan erotan tarkkaan valosta varjon, yön avaruuden ja tähtisen taivaan...

- kun herkin korvin öin, päivin kuulen sirinät kaskaan ja kanarialinnun. Vasaran kalkkeen, sadekuuron ja koiran haukun...

- kun sain oman äänen ja sain kielen aarteen. Kun sain selvän järjen ja sanojen voiman, äidin, ystävän, veljen.... 

- sain siltä itkun ja sain siltä naurun. Onnen ja tuskan eron niin huomaan ja niistä pystyn oman lauluni luomaan..

Alkuperäisen tekstin ja sävellyksen on luonut chileläinen laulaja-lauluntekijä Violeta del Carmen Parra, joka syntyi 4. lokakuuta vuonna 1917. Ja kuoli 5. helmikuuta vuonna 1967.

Gracias a la vita

Miten voin kyllin kiittää

Vasaran kalkkeesta tuli mieleeni eräs naapurustossa asuva täysin työtä pelkäämätön perheenisä, joka tekee ympäripyöreitä työpäiviä kuljetusalalla. Siitä syystä kotihommat jäävät tietysti arkena vähemmälle. Niinpä tontilta kuuluukin yleensä lähes koko viikonlopun ajan milloin mitäkin kolketta ja pärinää. Se ei aina ole näin kaupunkiympäristössä ihan toivottavaa, varsinkin jos itse on sattunut pääsemään puutarhakeinussaan sopivaan nirvanaan. 

Äijällä tuntuu olevan omistuksessaan kaikki mahdolliset ääntä pitävät laitteet ja kulkuneuvot. Suhteellisen uusi hankinta heillä on robottiruohonleikkuri, joka surisee silloin, kun muuten olisi täysin hiljaista. Se meinaa olla meidän Haukkulille liikaa. Vielä kun niitä on parilla muullakin naapurilla. Mutta kertaalleen sen haukuttuaan Haukkulikin on jo alkanut tottua niihin kaikkiin kolmeen.

No tuosta kolmannen säkeistön selväjärkisyydestä ainakaan omalla kohdallani ei aina ole niin takeita. 😁 Sanojen voima tulee parhaiten esiin kirjallisessa muodossa, muun muassa tässä blogissa. Joskus huvitan itseäni kirjoittamalla paikallisen sanomalehden näppisosastolle provosoivan kommentin, joka saa vilkasta keskustelua aikaiseksi. Sitä en ole tehnyt muutamaan hetkeen, täytyisikin ottaa taas ohjelmaan. Noin muuten en monestikaan ehdi saada suutani auki silloin kun pitäisi. Ehkä parempikin niin. 

Koiran haukuntaa täällä omakotialueella riittää. Vaikka oma koira ei kovin haukkuherkkä olekaan, niin ehkä muutama muu lähimaastossa on. Lähes vastapäätä asuu perhe, jolla on niin monta chihuahuaa, etten ole koskaan onnistunut laskemaan montako niitä oikeasti on. Sen kuuluisan Ojalan laskuopin mukaan olen päässyt yhdeksään, mutta lähipiiri kertoo nähneensä niitä vieläkin enemmän. Chihut ovat uteliaita ja seurallisia (niin luulisin) ja haukkuvat kaikkea minkä näkevät. Talon emännällä on sen mukaisesti järeät konstit haukunnan hiljentämiseen. Hän nimittäin ampuu jollain aseella ilmaan. Niin ainakin luulen (että ampuu nimenomaan ilmaan). Se tuntuu tehoavan. 

Koiralenkillä havaitsin myös toisenlaisen haukunestovekottimen. Sen ansiosta lähdin tutkimaan netistä siihen tarkoitukseen laadittuja laitteita. Niitä löytyy sekä sisä- että ulkokäyttöön. Tämä kyseinen laite oli ulkokäyttöön tarkoitettu. Haukkulin ja minut huomattuaan erään talon pihalla syöksyi kirmaamaan ja haukkumaan neljä samankokoista koiraa, ilmeisesti samasta pentueesta, ehkä jotain Espanjan vesikoiria tms. rotua. Samalla kun ne haukkuivat meille, kuului korkea ääni jostain, vähän kuin jonkin hälyttimen ääni. Ei se kyllä yhtään niihin koiriin vaikuttanut, mutta ehkä se on vielä ihan uusi. Koirien emäntä ainakin havahtui puutarhakeinussaan, mutta ei reagoinut äänellisesti.

Vaikka laulunsanoissa ei sitä mainitakaan, kukkaan ja kasvuun puhkeavasta puhtaasta luonnosta ei voi kyllin kiittää. Tähän mennessä olen kuullut tai nähnyt parikymmentä lintulajia, jos varista ja harakkaa ei tällä kertaa lasketa lukuun. Eksoottisin näistä lienee huuhkaja. Peipponen, punarinta ja leppälintu ovat niitä, joiden tapaamisesta iloitsen eniten. 

Puulajeista yksi erikoisimmista on mielestäni haapa, joka tähän aikaan (16.5.) on vielä lehdetön näillä leveysasteilla. Sillä ei ole mitään kiirettä puhjeta lehteen, koska se yhteyttää myös runkonsa avulla. Ainakin pihassa olevat pylväshaavat ovat tähän asti olleet ihan risukkoa, kunnes tänään on alkanut vähän silmut aukeamaan. Uudet lehdet ovat ensin ihan ruskeita, kunnes ne yhtäkkiä jonain päivänä ovat muuttuneetkin vihreiksi. Jos olisin edes jonkinlainen videokuvaaja, virittäisin kameran kuvaamaan sitä vihreäksi muuttumista. Alkaako se tyvestä vai latvasta vai kaikkialta yhtä aikaa? Tapahtuuko vihreäksi muuttuminen pikkuhiljaa koko lehden alalla vai alkaako se lehden kärjestä vai tyvestä? 

Haapa lisääntyy sekä siemenestä että juuriversoista. Jälkimmäinen lisääntyminen on todella tehokasta. Pari vuotta sitten kun oli oikein kuiva kesä, eikä nurmikkoa tarvinnut leikata viikkokausiin, pihalla oli kasvamassa vaikka kuinka paljon pieniä haapoja ja jotkut niistä aika kaukanakin "emoistaan". Jos ei nurmikkoa leikattaisi, niin tämä koko torppa olisi aika äkkiä haapojen peitossa.

Tänä vuonna kevät on jonkin verran myöhässä normaalista. Joskus ovat valkovuokot jo ehtineet kukkia äitienpäivänä. Tänä vuonna kukinta oli parhaimmillaan vasta sen jälkeen. Tosin äitienpäivä oli aikaisin. Seuraavat valkoiset kukat, joita kovasti odotellaan, ovat kielot. Niitäkin alkaa jo nousta maasta. Tuomien kukinta ajoittuu mielestäni koulujen päättymisen aikaan, vaikka jossakin lehdessä sanottiin, että se kukkii jo vapun aikaan. No ehkä jollain toisella kasvuvyöhykkeellä niin tapahtuu. Ahvenanmaalla?

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Lähde: Wikipedia ja Youtube

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Lillukanvarsista ja muusta pakkopullasta

Maakuntalehden kolumnisti kirjoitti luontotuntemuksesta. Omastaan ja toisten. Hän oli selaillut jotakin somen luontopalstaa ja törmännyt hämmentävään asiaan. Somettaja ei ollut tunnistanut lahnaa eikä haapaa. Hän oli käynyt onkimassa lahnan ja sitten ihmettelemään somessa, mikä kala tuli. Toinen kysyjä oli ihmetellyt metsässä, miksi männyllä on koivun juuret (kyseessä siis haapa). Onkohan tyyppi nukkunut kaikki alakoulun biologian tunnit vai mistä moinen tiedon puute itsestäänselvyyksiin liittyen?

Jokainen menee niillä korteilla mitkä on saanut tai elämässään hankkinut, mutta tuon tasoinen kala- ja ympäristöasiantuntija voi joutua oppimaan asioita vielä kovan kautta. Jos ei vaikka tiedä, että osa sienistä on myrkyllisiä ja poimimistaan sienistä tehdyn sopan syötyään kysyy somessa, että mikähän on kun kaiken näkee kolmena ja maa vetää oudosti puoleensa. Jonkunlaiseksi yleistiedon puutteeksi voidaan lukea myös se, ettei tunnista Suomen yleisintä puulajia (mäntyä) eikä edes erota havupuuta lehtipuusta.

Kolumnisti kirjoittaa, että hänen ei tarvinnut kerätä kouluaikanaan kasvistoa eikä perheen kanssa marjametsällä tehdä vastentahtoisesti muuta kuin olla hiljaa. Itsekin vastustan kaikenlaista pakottamista. Lapsen innostus luontoon ja muuhun toimintaan täytyy osata houkutella alkuun muilla tavoin. En väitä, että olisin niin osannut tehdä omien lasteni suhteen. Mutta itse olen kokenut molempia. Ja seuraukset siitä ovat ilmeisiä.

Meidän piti koulussa aikanaan kerätä kasvistoa. Siihen ei oltu etukäteen määritelty mitkä kasvit pitää löytää. Ehkä jotain raameja ja ohjenuoria annettiin ja kasvien lukumäärä, joka oli joitain kymmeniä, ehkä 40-50 kappaletta. Sain ne hankittua ja kuivatettua ja näperrettyä kansioon aika helposti yhden kesän aikana. Näin keräämistäkin isomman vaivan etsiessäni jokaiselle kasville latinankielisen nimen ja kirjoitin sen kauniilla käsialalla jokaisen kasvin suomenkielisen nimen alle. Tein sen ihan omaksi ilokseni, kun tykkäsin näperrellä kansion kanssa, mutta en halunnut kuitenkaan kerätä kasveja "liikaa", ettei opettaja luulisi minua miksikään pyrkyriksi. Opettaja ei latinankielisten nimien hankkimista arvostanut. Hän kysyi, että osaanko jokaisen ulkoa ja vastasin tietenkin, että en osaa. Siihen opettaja tokaisi, että "No sitten niillä ei ole mitään merkitystä." En sitten tullut kysyneeksi, että minkä asian kannalta niillä ei ole merkitystä. Arvosananko kannalta (jota EN tavoitellut latinankielisillä nimillä).

Kuvassa pylväshaapa kotipihalta.

Oli kai niillä edes jotain merkitystä. Nimiä oli hauska etsiä ja kirjoittaa ja välillä selailla kansiota. Ehkä niistä joku jäi mieleenkin, edes ohimenevästi. Olikohan opettajalle itselleen jäänyt joku trauma kasvien latinankielisistä nimistä vai kokiko hän, että hypin hänen varpailleen, kun tein jotain mitä ei oltu pyydetty? Traumat voivat elää syvällä. Kasvio jäi ja unohtui ja on varmaan jo vuosia sitten kadonnut ja rikkoutunut jossakin asunnon muutossa.

Sitä hiihtämään ja suunnistamiseen pakottamisen "messua" en nyt aloita tässä yhteydessä. Mutta enpä juurikaan ole hiihtänyt enkä varsinkaan suunnistanut koululiikunnan jälkeen. Isännän mukana lähden geokätköilyseuraksi vain hyvän seuran vuoksi (Isäntä ja Haukkuli) sekä luonnossa liikkumisen vuoksi. Geokätköily muistuttaa liian paljon suunnistamista.

Paljon suurempi vaikutus luonnon tuntemukseen ja ympäristötietouteen on ollut naapurissa asuneella "varamummolla", joka eli ja kulutti tavalla, jota tänäkin päivänä trendipetterit tulisivat kaukaa katsomaan. Asiasta kirjoitettaisiin varmasti ainakin Avotakkaan ja Viherpihaan jajaja.... Hänestä oli blogissamme postaus noin vuosi sitten.

Ohessa linkki
https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2019/06/mummo-lapsuudenkodin-naapurista.html

Edellä mainitun mummon ansiota on säilynyt kiinnostukseni lintuihin ja niiden tarkkailuun, vaikka en miksikään lintubongariksi voi itseäni luulla.

Ohessa linkki
https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2019/07/siivekkaista-naapureista.html

Kuvat:Pixabay ja Erikoiset Asiantuntijat
Kuvien ja teksrin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.