Mökkitiellä osa IX

Keväinen mökkitie on kuivunut talven jäljiltä. Routavaurioita on tosi vähän. Tiellä on märkää vain yhdessä kohdassa, siinä missä tienvierustan maanalainen lähde pulputtaa vettä uumenistaan.

Lähdettiin Ukon kanssa tsekkaamaan sammakkolammen tilannetta, kun Nymma viestitteli, että hän on jo tehnyt havaintoja sammakonkudusta. Uko oli aivan varma, että  meidän lammikko on vielä rakkauden hedelmiä vailla. Näin olikin. Mutta itse lempiväiset olivat kyllä valmiudessa lammikon pohjalla.

Pehmeällä hiekkaisella maantiellä näkyi öisten kulkijoiden ja tassuttelijoiden jälkiä. Hiekassa jäljet näkyvät yhtä hyvin kuin lumella. Yhytimme ainakin hirven ja teeren jäljet. Ne olivat ilmestyneet tielle edellisen päivän lenkin jälkeen. Lumikko nähtiin ihan livenä. Se oli jo heittänyt talvipalttoon päältään ja mennä vipelsi kokoruskeassa puvussaan, vain mahanalusta leukaperiä myöten valkoisena, kuin olisi vetänyt puhtoisen kauluspaidan päälleen.

Kekomuurahaiset olivat remonttipuuhissaan korjailemassa talven ja lintujen aiheuttamia vaurioita pesälleen. Ne olivat kaikki pakkautuneet keon auringonpuoleiselle kyljelle isoksi ruskeaksi laikuksi.

Kotiinpäin tultaessa pelastimme keskeltä tietä kaksi kohmeista rupisammakkoa tienpenkalle auringon lämpöön turvaan autonrenkailta. Kaksi karvaista perhosentoukkaa sai myös keppikyydin tienpientareelle. Pihaan saapuessamme oli pönttöepisodi käynnissä. Kirjosieppo oli sinitiaisten aiemmin sisustaman pöntön kimpussa yrittäen häätää sinitiaiset pois päästäkseen itse pesintäpuuhiin. Ainakin yksi pönttö olisi muutenkin vapaana, mutta sitä kun ei ole vielä kukaan kalustanut - niin se ei kirjosiepolle, laiskurille, kelpaa. Saattaa käydä niin, että sinitiaiset joutuvat aloittamaan kaiken alusta.

Viime keväänä kävikin niin, että yksi pihapöntöistämme vallattiin kahteen kertaan. Voit lukea siitä tästä: Pönttöjuttu

Pikkuinen ukko ja iso eukko.

Muita Mökkitiellä-postauksia voit lukea, kun haet postauksia hakusanalla "Mökkitiellä"

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Laulut rakkaimmilleni

MTV 3 -kanava esittää sarjaa Laulu rakkaudelle, jossa joka jaksossa useampi julkkishenkilö tulee yllätetyksi laululla ja sen esittäjällä. Tänään tätä kirjoittaessani tiedän, että illan ohjelmassa yllätetyiksi tulevat ainakin Katri Helena ja Danny. En ole katsonut ohjelmaa kovin monta kertaa enkä katso tänäänkään, koska se menee päällekkäin saunomisen kanssa. Sauna voittaa. Joskus saunomisen lomassa innostumme Ukon kanssa laulamaan. Kerran joulun aikaan lauloimme lauteilla kaikki ne joululaulut, joiden sanat muistimme. Niitä oli aika monta.

Mietin mitkä kappaleet itse valitsisin, jos minun pitäisi yllättää laulaen rakkaimmat ihmiseni. Aloitan kaikkein rakkaimmista eli lapsistani, omista päivänsäteistäni ja nytkin kun heitä ajattelen, silmiini nousee onnen  kyyneleet. Rakastan heitä niin paljon. Laulaisin heille laulun You are my sunshine.

Rakkaalle Ukolle vetäisin niin kauniisti kuin osaisin ja vähän riehakkaasti laulun You.

Ystävät pääsisivät kuuntelemaan kappaleen Umbrella. Kokoisin heidät kaikki yhteen ja rokkaisin lopuksi heidän kanssaan niin villisti kuin pystyisin auringonnousuun asti. Tai ainakin auringonlaskuun.

Äiti ja isä saisivat kuulla Charlie Chaplinin kappaleen Smile. Heillä on aina ja ikuisesti paikka sydämessäni, vaikka he eivät enää ole fyysisesti läsnä tässä elämässä.

Pikkusiskoltani pyytäisin, että hän soittaisi jälleen kerran pianolla Myrskyluodon Maijan. Ja hänen säestämänään laulaisin kappaleen hänelle.

Jos saisin itse toivoa, niin haluaisin jonkun esittävän minulle kappaleet Ave Maria ja Warum? P.s. saa vetää oktaavia  tai kahta alempaa. Warumin teki tunnetuksi Miliza Korjus, mutta Marjorie laulaa sen myös upeasti. 

Toivekonsertin päätteeksi toivoisin kuulevani Topi Sorsakosken Varjojen yön.

Kuva: Pixabay

Musiikkivideot: YouTube 

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Mökkitiellä osa III

 

Kyllä saisi taas Uko kylähullun rintanapin takinpielukseensa, jos joku olisi ollut näkemässä taannoista aamulenkkiämme mökkitiellä.

Lähdimme tuttuun tyyliin aamulla anivarhain Nuuskijan kanssa lenkille. Olimme jo edenneet pienen matkan, kun Uko äkkäsi jotakin ja sanoi: "Odotas tässä hetki!"

Ja niinhän minä tein. Odottaessa ehtii nähdä yhtä ja toista niinkuin esimerkiksi tämän isotalvikin, joka muuten olisi saattanut jäädä huomaamatta.

  

Isotalvikki

Paljon muuta en ehtinyt tiirailla, kun Uko jo porhalsi takaisin paikalle. Rautakanki kädessään.

"Mitä ihmettä?" ehdin kysymään, johon Uko vastaamaan: "Nyt minä kankean sen kiven sieltä mäennokalta!" Äänessä oli miehekästä uhoa.

Routa ja muut maan liikkumiset tuovat usein tien pintaan kiviä ja mäenrinteestä rankkasateetkin vievät maata mennessään. Noin puolen kilometrin päässä Punaiselta Tuvalta on tapahtunut jotakin tällaista ja keskellä tietä töröttää ison kiven huippu kuin vaanien yliajavien autojen pohjia. Ihan joka kerta siitä ohi ajaessamme Uko manaa kiveä. Nyt sitten tuumasta toimeen.

"Käydään sitten erikseen autolla urakoimassa. Tuo kankihan painaa ihan julmetusti", sanoin ja näin meidän piakkoin kantavan kankea yhdessä sen päistä kiinni pidellen. Asia ei tuntunut kovinkaan houkuttelevalta 

"Eikö mitä - tässähän tämä menee kävelykeppinä - eihän tämä paina kuin seitsemän kiloa", Uko pullisteli ja alkoi kävellä kankikävelyä eli kannatteli kankea kuin kävelykeppiä ikään. Minua nauratti. Muuta ei tietysti tarvittu, kun Uko alkoi esitellä taitojaan. Tai voimiaan. Hän nosteli kankea kuin painonnostotankoa, pumppasi sitä niskan taakse ja sitten taas vuoroin veti hyvän matkaa kankikävelyä. Muistojen sopukoista tuli mieleen Kaikkosantti, joka sai taannoisessa tanssiohjelmassa jäykästä tanssiasennostaan lempinimen Kanki-Kaikkonen.  Paitsi että Kanki-Uko oli kyllä vetreä ja taipuisa päinvastoin kuin Kanki-kaimansa.

Sitten saavuimme kiven luo. Uko rupesi asettamaan kankea kiven juureen ja punnertamaan. Ei inahdustakaan. Kivi ei liikahtanutkaan, vaikka Uko punnersi, manasi, väänsi ja uhosi.

"Tämä on varmaan peruskalliota", hän sanoi ja vaihtoi suunnitelmaa. "Jos isken kiveen kaikin voimin, siitä saattaa lohjeta palanen", hän unelmoi. Tuumasta toimeen. Siruja lensi ja kiven murusia pölisi, vaan ei lohjennut eikä haljennut.

Lähdettiin sitten takaisin kohti Punaista Tupaa. Kankikävellenkö? Ei, vaan alistuneena kankea kuin kivirekeä perässä vetäen. 

Mutta ei ollut hukkareissu tämäkään. Tuli taas sinikantiseen vihkoon yksi hyvän mielen muisto lisää ja Uko sai uuden, asiasta muistuttavan lempinimen.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.