Vihapuhe on myös uusi muotisana ja sitä korttia käytetään helposti. Jonkun toisen lausunto on hyvin helposti ns. vihapuhetta, vaikkei niin olisikaan.
Aloin oikein varta vasten miettimään, mitä tai ketä mahdollisesti vihaan. Enkä kyllä keksi yhtään mitään enkä ketään. Aihetta kyllä voisi löytyäkin. Aika ahdistavaa olisi kokea jatkuvasti vihan tunnetta jotakin tai jotakuta kohtaan. On toki paljon asioita, joista en vain pidä tai inhoan niitä, syystä tai toisesta. Mutta sellaiset asiat voi karsia ja sulkea pois elämästään, jos mahdollista.
Jos jotakin olen inhonnut, niin joitain asioita aikanaan koulussa. Mutta siinä iässähän monet asiat koetaan ja tunnetaan tarpeettomankin voimakkaasti. Inhosin koululiikuntaa, enkä varmasti ole ainoa. Olen siitä traumasta postannut tänne aikaisemminkin. Olisin toivonut, että koululiikunnassa olisi esimerkiksi opeteltu kunnolla erilaisia hiihtotekniikoita sen sijaan, että hiihdettiin pää märkänä keskellä koulupäivää kilometrikaupalla, eikä jäänyt kunnolla aikaa suihkussa käymiseen. Ruutuvihkoon piti merkitä joka tunnin jälkeen, montako kilometriä oli hiihtänyt. En tiedä, huijasiko siinä kukaan, ehkä ryhmän sisäinen paine ja toinen toisensa vahtiminen esti sen.
Kaikki kilpailullisuus olisi pitänyt olla koululiikunnasta poissa ja mieluummin tutustuttaa ja innostaa oppilaita eri lajeihin. Ja esimerkiksi opettaa, miten lentopallossa syötetään niin, ettei käsi tule ihan pirukseen kipeäksi. Ja erilaisten pallopelien sääntöihin olisi voinut perehtyä paremmin, vaikka ihan luokkahuoneessa oppitunnilla. Sen sijaan opettaja kertoi päällisin puolin säännöt tunnin aluksi ja sitten vaan tekemään ja sähläämään. Mitään lajia ei opittu kunnolla.
Samoin olisi voitu opiskella, miten eri liikuntamuodot vaikuttavat ihmisen kroppaan. Mikä kohottaa hapenottokykyä ja mikä kasvattaa habaa ja muita lihaksia. Kehonhuoltoa olisi voitu myös opetella, mutta ehkä siitä ei vielä silloin noin sata vuotta sitten tiedetty paremmissakaan piireissä. Myös yleistietous urheilusta ja kilpaurheiluun liittyvä historia olisi ollut hyvää tietoa. Missä ja miten mikäkin laji on kehittynyt kilpaurheiluksi ja ketkä missäkin lajissa ovat pärjänneet. Kaikki tällainen olisi hyvää yleissivistystä ja olisi saattanut innostaa erilaisten lajien pariin harrastamaan. Tai edes penkkiurheilemaan. Motivaatiota olisi voinut lisätä, jos olisi järjestetty eri lajeihin kokeilumahdollisuuksia esimerkiksi yhteisenä koko koulun liikuntapäivänä.
Pesäpallonkin sääntöjen kunnollinen tunteminen jäi koulussa melko hataraksi. Nyt kun olen sattuneesta syystä seurannut lajia läheltä kohta 40 vuotta, olen todennut, että ne olivat kaksi ihan eri lajia, koulun pesäpallo ja oikea pesäpallo. Pesäpalloa katson mielelläni katsomossa, mutta en juuri muita lajeja. Nimenomaan siksi, että en tunne niitä tarpeeksi hyvin. Enkä enää jaksa kiinnostua.
Suunnistus se koulussa vasta metkaa oli. Mitään hajua ei jäänyt, miten kompassia kunnolla käytetään. Rastit oli lähes poikkeuksetta piilotettu johonkin kivenkoloihin, ettei niitä varmasti kukaan löydä. Vielä kun maasto oli joka paikassa jokseenkin saman näköistä, oli eniten tekemistä siinä, että osasi tuoda edes itsensä ajoissa ennen pimeän tuloa pois metsästä.
Telinevoimistelu oli ehkä kuitenkin se suurin inhokki. Kärsin korkeanpaikan kammosta. Jos pitää kiivetä vaikka tikapuilla parin metrin korkeuteen, pitää todella keskittyä, ettei joudu paniikkiin. Niin ollen puomilla keikkuminen ja köyttä pitkin kiipeäminen olivat minusta aivan hirveää ja turhaa touhua. Vielä kun sai olla ihan satavarma siitä, että tässä ei nyt justiinsa ole mikään seuraava Nadia Comaneci puhkeamassa kukkaan.
Puomilla piti kyykkiä ja koukkia toisella jalalla lattiaa kohti ja köyttä pitkin kiivetä mieluummin kattoon asti, joka oli jossain 3-4 metrin korkeudessa. Ehkä näillä oli tarkoitus harjoittaa tasapainoa ja motoriikkaa, käsivoimia ja rohkeutta.
Paljain jaloin piti olla ja ties mitkä jalkasienet saivat levitä rauhassa. Vuorotellen jokainen joutui jumppasalin lattian ”pesemään” jumalattoman isolla lumikolan kokoisella puisella työkalulla, johon oli kierretty hirveän suuri lattianpesuriepu. Sitä kasteltiin varmaan koko päivän ajan siinä samassa paskaisessa vedessä. Kukaan ei ollut sanonut, että sen veden voisi vaihtaakin välillä. Tai ehkä oli, mutta ei sitä kukaan viitsinyt vaihtaa. Ja tuskinpa siinä mitään pesuainettakaan oli.
Yhtenä kesänä kävin kesälomalla tenniksen alkeiskurssin, jonka vetäjänä sattumalta oli liikunnanopettajamme. Tenniksestä tykkäsin. Seuraavaan todistukseen sain liikunnasta ysin, sen ainoani, jonka sain liikunnasta. Ja kurssilla tuli opittua tenniksen kummallinen pistelasku ynnä muut säännöt. Siitä olin kiitollinen. Mutta nekin ovat jo ehtineet enimmäkseen unohtua.
Aikuisiällä olen vapaaehtoisesti harrastanut sellaisia lajeja, joita ei koulun liikuntatunnilla tehty ollenkaan tai hyvin vähän. Uintia, kuntosalia, step-aerobiciä, spinningiä, joogaa, pyöräilyä ja kävelyä, joskus vuosia sitten vähän juoksuakin. Juoksua sen verran, että yhden kerran innostunut juoksemaan oikein numerolappu rinnassa. Mutta siitä on kohta 20 vuotta. Siitä tuli kyllä ihan urheilijafiiwinki. Sitä eniten ihmettelin, etten ollutkaan sillä kertaa hitain ja joukon viimeinen.
Muu perhe on juoksennellut enemmänkin, molemmat tyttäretkin puolimaratonin ja Isäntä useammankin kokomaratonin. Muutama vuosi sitten hankin kuntopyörän, jolla voi ajaa millä tahansa säällä. Ei haittaa tuuli eikä sade eikä muu liikenne. Ei tarvitse käyttää kypärääkään eikä pelätä kaatumista eikä eksymistä. Pyörän satulaan voi hypätä vaikka kymmeneksi minuutiksi ja olet aina perillä.
Mistähän johtuukin, että muun muassa hiihto ja suunnistus eivät ole tulleet mieleenkään, vaikka kotikaupungissa olisi molempiin loistavat mahdollisuudet. Olisiko koululiikunnan ansiota, etten pidä niistä. Saatan jopa inhota, en kuitenkaan vihata.
Kuvat: Pixabay
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
