Näinä päivinä tulee kuluneeksi 36 vuotta siitä, kun tapasimme Ukon kanssa. Olimme juuri aikuisuuden kynnyksellä, kun aloimme seurustella. Kumpikin asui lapsuudenkodissaan ja tapasimme alkuun kaupungilla ja sitten vuoroin toistemme kotona yökyläillen. Oi, niitä suloisia aikoja!
Kolme vuotta seurusteltuamme muutimme yksiin. Tuolloin ei mielestäni ollut termiä "avopari", susipari kylläkin. 🤣 Emme me ajatelleet miksi olisimme yhteiseloamme ja itseämme tituleeranneet. Ei sillä ollut mitään merkitystä, meille. Ai niin, olimme kyllä kihloissa.
Meille tuli alkuun perheenlisäystä koirien muodossa. Ne ovat olleet kaikki rakkaita, nykyinen Nuuskija mukaan luettuna. Ensimmäinen koira on tietysti jäänyt mieleen erityisesti siksi, kun kaikki oli meille uutta ja ihmeellistä.
Esikoinen syntyi, kun olimme olleet yhdessä 10 vuotta. Olemme onnekkaasti säästyneet epähienoilta vauvauteluilta, vaikka jälkikäteen saimme kuulla, että siihen menikin kuulemma luvattoman pitkä aika. Lapsia olemme saaneet kolme, kaikki jo aikuisia. Kuopus on juuri nyt sen ikäinen, kun olimme Ukon kanssa tavatessamne toisemme. Noinko lapsosia olimmekin, vaikka tunsimme itsemme niin aikuisiksi.
Ylä- ja alamäkiä on ollut. Iloja ja suruja. Sairastumisia ja niistä tervehtymisiä. On kehittynyt tapa olla yhdessä, ensin kaksin, sitten perheen kesken. On sisäpiirin sanontoja ja yhteisiä oivalluksia. Mustaa huumoria. Välittämistä. Rakkautta. On ollut toisenlaisiakin tunteita, mutta niistäkin on selvitty. Toisen suku on ottanut hermoon ja omakin joskus. Toisen ystävistä on tullut itselle läheisiä ja jotkut kaverit ovat jääneet etäisiksi.
Omia juttuja pitää olla. Mutta myös yhteisiä. Meillä yhteisiä ovat olleet kotimaan matkailu perheen kanssa, koiriin liittyvät puuhat ja harrastukset, luontoon liittyvät asiat, mökkeily ja lukeminen ja luetuista kirjoista keskustelu, musiikin kuuntelu ja yhteislaulu automatkoilla. Tätä autossa laulamista harrastettiin myös lasten kanssa. On niitä ollut muitakin, kuten lavatanssi ja pilkkiminen. Ja ihan normaali arki, jota on yhdessä eletty.
On niin helppoa olla yhdessä, kun ei tarvitse pusertaa ja tiristää. Toisen huomioon ottamista ei saa unohtaa eikä kunnioittavaa käytöstä. Mutta omaa rauhaa tarvitsee jokainen joskus ja sitä on suotava. Aina ei osu yksiin tuo oman olon toive.
Ajattelen, että vastaantulo ja joustavuus on pitkän yhdessäolon edellytyksiä. Vaikka kaipa sitä moni elää yhdessä jatkuvasti yhteentörmätenkin. Aina ei mene oman toiveen ja maun mukaan eikä pidäkään. On hyvä, että ollaan vähän erilaisia ja kliseisesti sanottuna täydennetään toisiamme. Toiselta voi oppia ja yhdessä ollessa myös kasvaa ihmisenä, johonkin suuntaan pakostikin.
Naurattaa keskinäinen vitsi avioliittomme ulkopuolisesta aineksesta. Naimisiin mennessämme olin kymmenisen kiloa hoikempi ja Uko välillä vitsailee, ettei vihkipäivänä tahtonut kaikkea tänä päivänä kehosta löytyvää. 🤣 Toinen molempia huvittava juttu on se, kun huomaamme toistemme alkavan muistuttaa itseämme. Esimerkiksi tietyt äänenpainot ja eleet. Yhdessä samoille asioille nauraminen on hyvä juttu. Myös toiselle yhdessä nauraminen, kun kumpikin tietää mistä on kyse. Voin myöntää, että parhaat naurut syntyvät omista hölmöilyistä, jotka toinen hoksaa.
Mökki on meille rakas paikka. Istuttiin kahvilla keittiön pöydän ääressä. Tuli mieleen kysyä viettäisikö Uko aikaa mökillä, jos minua ei yhtäkkiä olisikaan.
"En. Tämä paikka ei olisi mitään ilman sinua." hän totesi välittömästi.
"Eikä mitään ilman sinua." minä vastasin samantien.
Kuva: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
