Wilson

 

Kari Enqvist: Wilson

Latasin BookBeatista kuunneltavaksi suuresti ihailemani emeritusprofessori ja kosmologi Kari Enqvistin esikoisromaani Wilsonin. Lukijakin on sopivasti suosikkini Toni Kamula. Aiemmin olen kuunnellut tai lukenut useita Enqvistin teoksia. Arvostan hänen kykyään tuoda tiedettä tutuksi lukijoille ymmärrettävällä tavalla.

Kirja kertoo Emilian ja Kassandran sekä heidän lähipiiriinsä kuuluvien henkilöiden tarinaa alkaen hetkestä, jolloin pikkuhiljaa kaikkeen ja kaikkiin vaikuttava Wilson asettuu Jupiterin kiertoradalle. 

Kirja kertoo elämän, ihmiselon, tutun ja tuntemattoman maailmankaikkeuden arvaamattomuudesta. Se kertoo myös siitä, kuinka vähän loppujen lopuksi tiedämme, vaikka tämän hetken ymmärryksen mukaan tiedämme jo paljon. Wilsonin aiheuttama epävarmuus ja pelko saa aikaan sekasortoa ja uskomuksia, jopa uusia uskontoja syntyy. Mietin, että näin on tapahtunut kautta ihmisen historian. Ihmisellä on luonnollinen tarve ja halu ymmärtää ja selittää jollakin keinolla tuntematon itselle selväksi.

Kirjan voisi kategorisoida scifiksi, hieman fantasiankin puolelle osuvaksi, mutta ennen kaikkea se on tarina ihmisistä heidän haparoidessaan sekä omassa elämässään mutta myös ympäröivän maailmankaikkeuden pieninä osasina. Olemme osa jotakin suurempaa kokonaisuutta, joka edelleen näyttäytyy meille osittain tuntemattomana ja arvaamattomana. Ihminen ei pysty täydellisesti ennakoimaan eikä hallitsemaan edes oman elämänsä käänteitä saati universumin kätköistä esiin tulevia.

Ei tarvitse olla kiinnostunut astronomiasta tai kosmologiasta, jotta tästä kirjasta voisi nauttia. Nautinto on itse asiassa se, että tarinan rivien välistä nousee esiin tuttuja faktoja, mutta tekstissä ei niillä erityisesti kikkailla.

Jos Kari Enqvist päättää kirjoittaa lisää proosaa, aion niihin tarttua, kuten myös tietokirjoihin, joista osa on jo luettu, mutta onneksi luettavaakin löytyy vielä.

Aiemmat postaukset Kari Enqvistin teoksista löydät tästä:

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Uskomaton matka uskovien maailmaan

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Viides teoria

Tähdet ja Avaruus -lehti 6/2019 esittelee neljä teoriaa maailmankaikkeuden synnystä. Artikkelissa pohditaan lisäksi ajan käsitettä. Se onkin ollut kautta aikojen vaikein asia määriteltäväksi eikä ajan olemukselle ole olemassa yhtä ainutta vedenpitävää teoriaa. Tutkijoilla ei edelleenkään ole yksimielisyyttä ajan alkuperästä. Ilmestyikö aika alkuräjähdyksessä. Vai onko aikajanoja useampi rinnakkaisissa multiversumeissa. Tänään tiedämme, että universumimme syntyi 13,8 miljardia vuotta sitten, Mutta miten siihen alkuun päädyttiin.

Ihmisen ymmärryksessä asioilla on alku ja loppu. Mutta mitä on ennen alkua ja mitä lopun jälkeen. Pohdin tätä maalaisjärjelläni tieteellisestä näkökulmasta. Mutta minun pohdintani ei sulje pois uskonnollistakaan näkökulmaa, koska mielestäni ne voivat olla mahdollisia yhtäaikaa. Se, että Jumala loi ei tarkoita sitä, että alkuräjähdystä ei olisi ollut. Tai toisin päin.

Olen kuullut sanottavan, että siihen mihin ihmisen ymmärrys loppuu, otetaan Jumala tai tutkimaton tilalle "paikkaamaan" tietämättömyyttämme. Ihan oikein. Kunnes tiedämme enemmän.

Neljä alussa mainittua teoriaa ovat seuraavanlaiset.

1) Supistuva ja laajeneva maailmankaikkeus, jolla ei ole alkua eikä loppua.Erikoisen Asiantuntijan mielessä se on kuin pötkössä olevat pulleat nakit, joissa nakin päät ovat kohtia, joissa maailmankaikkeus supistuu kohti loppuaan ja seuraavassa taas pullahtaa uuteen elämään. Elämän helmi- (nakki-) nauha. Aikakäsitettä ei tarvitse ratkaista ennen ja jälkeen -tilanteessa, koska sitä ei tässä vaihtoehdossa ole. Yksi sykkivä maailmankaikkeus ja aika sen sisällä.

2) Ennen alkuräjähdystä ei ollut mitään. Ja oliko edes alkuräjähdystä. Vuonna 2018 menehtynyt Stephen Hawking tutki vuosikymmenten ajan tätä vaihtoehtoa. Aika ei ulotu alkuräjähdystä kauemmas. Maailmankaikkeudella ja ajalla oli siis tämän teorian mukaan alkunsa, yksi alkupiste - singulariteetti. Hawkingin mukaan, jos lähdettäisiin pikakelauksella takaisinpäin, kohti singulariteettia, maailmankaikkeus kutistuisi kutistumistaan kohti olemattomuutta, mutta ei koskaan häviäisi. Mitään tyhjästä syntymistä ei siis olisikaan tapahtunut, vaikka ihmisen näkökulmasta se niin näyttäytyykin. Kaikki oli jo silloin mitä on nytkin. Huh - vaikea hahmottaa!

3) Universumi universumien joukossa. Joukko tutkijoita uskoo, että oman universumimme ulkopuolella on multiversumi, rinnakkaisten maailmankaikkeuksien joukko. Multiversumi synnyttää uusia universumeja, joiden aika alkaa kulkea oman alkuräjähdyksen hetkellä. Näiden muiden maailmankaikkeuksien luonnonlait ja ulottuvuudet luultavimmin poikkeavat omastamme kaikilla mahdollisilla tavoilla. Aika on kuitenkin olemassa kaikkialla samanlaisena. Aika itsessään ei kulje mihinkään. Tämä hetki jää tähän ja tuossa odottaa jo seuraava. Multiversumissa menneen ja tulevan eroa ei pysty erottamaan. Ajan hahmottaa muiden määreiden avulla, kuten esimerkiksi valon kulkeman matkan avulla. Aika "vain" on. Kun multiversumissa syntyy alkuräjähdyksen kautta uusi universumi, alkaa paikallinen ajan kuluminen tässä uudessa maailmankaikkeudessa. Synnyttäneessä multiversumissa käy kello edelleen omaa aikaansa. Aika on siis eear (ei ennen alkuräjähdystä)  ja jar (jälkeen alkuräjähdyksen). Tämän keksin itse edellisen teorian perusteella,

4) Kaksisuuntaisen ajan teoria. Kuten edellä mainitsin, aika on pohdituttanut ihmiskuntaa kautta aikain. Myös ajan kääntämisen mahdollisuus. Voisi kello käydä taaksepäin? Missä? Ja millä tavalla? Tutkijat ovat tuoneet esille teorian, jossa multiversumi koostuisi kaikkeuksista ja joista osassa aika saattaisi kulkea vastakkaiseen suuntaan kuin meidän universumissamme. Multiversumien alkuräjähdyksestä alkaen ajan nuoli olisikin osoittanut ajallisesti sekä eteen- että taaksepäin. Alkuräjähdyksestä olisi syntynyt universumeja pareittain, joiden aika olisikin alkanut kulkea eri suuntiin ikäänkuin peilikuvina. Oman universumimme peilikuvauniversumi näyttäytyisi meille hyvin kaukaisena menneisyytenä. Luonnonlait olisivat keskenään samanlaiset, mutta muutoin peilikuvauniversumi olisi ominaisuuksiltaan käänteinen omaamme nähden. Peilikuvauniversumin koostumus voisi olla antimateriaa oman materiamme sijaan. Peilikuvauniversumissa elävä "henkilö" ei kuitenkaan eläisi elämäänsä takaperin, syntyisi vanhana ja kuolisi vauvana, vaan henkilön henkilökohtainen ajan kokemus olisi "oikean suuntainen", kehdosta hautaan. Se vain näyttäytyisi vastakkaisen universumin henkilölle tällaisena, peilikuvana, kun erkaudumme toisistamme ikäänkuin historiaamme kohti. Voisiko deja vú -tuntemukset selittyä tämän teorian avulla - tuli vain mieleen? Jos peilikuvauniversumissa eläisikin jokaisen universumimme olennon oma peilikuvahahmo? Huima ajatus!

5) Mitä jos tämä kaikki onkin vain osa jotakin huikeaa ihmiskoetta. Tai universumikoetta. Tai vaikka mitä. Jos oma Maamme, planeettajärjestelmämme, Linnunratamme, universumimme, multiversumi ovatkin jonkin eliölajin pelikenttä. Olisimmekin kuin legopalikat. Koelaboratorio. Jossa oma Maamme olisi yhden pelaajan koemaailma ja hän kisailisi toisia pelaajia vastaan, joilla olisi omat koeplaneettansa. Merkuriuksen ja Venuksen asukit olisivat jo menehtyneet epäonnistuneiden kokeilujen  ja tutkimusten johdosta. Mars olisi autioitunut vastikää ja aurinkokuntamme kaasuplaneetoille elämää vasta kehitettäisiin. Puhumattakaan muiden galaksien pelikentistä. Meille Maan asukeille olisi annettu kokeen edetessä pelimerkkejä, lisää tietoa, valtaa, materiaa kehittymiseen ja vaurastumiseen. Sitten katsottaisiin, miten osaamme käyttää näitä poletteja hyväksemme. Hyväksemme vai tuhoksemme! Kun yksi planeetta tuhoutuu, alkaa uusi koe jollakin toisella "alustalla". Pelaako peliä Jumala joukkoineen vai toinen, meitä viisaampi eliölaji. Ei voi tietää.


Minua kiehtoo ajatus kaiken loputtomasta salaperäisyydestä. Ehkei ole tarkoituskaan saada kaikkea selville. Sitä perimmäistä. Olkoon se tietoon tai uskoon perustuvaa. Kuten Stephen Hawkingkin esitti teoriassaan, vaikka pakittaisimme kohti alkuräjähdystä, emme koskaan pääsisi aikaan ennen sitä, koska sitä ei ole. Tai EAn jatkoteoria: ymmärryksemme ei vielä riitä sen käsittelemiseen. Ihminen ponnistelee kohti kaiken tietämistä. Olemme ikäänkuin saavuttamaillasimme sen, mutta koko ajan se karkaa käsiemme ulottuvilta. Ehkä sen pitää olla niin. Että etsimme loputtomasti. Ei tule valmista. Ja se pitää meidät liikkeessä, kuten universumikin tekee.

Tekstin pohjana on Tähdet ja Avaruus -lehden (06/2019) Laura Koposen artikkeli Ennen alkua.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat ja Pixapay

Ei kaupallista yhteistyötä jutussa mainittujen tahojen kanssa.

Tuuleeko Kuussa?

                       

Tuuleeko Kuussa? Nytte pohtii.

Ei tuule. Se onkin yksi niistä syistä, joka aiheutti epäilyksiä, ettei Kuun pinnalla olisi koskaan käytykään. Kuva Amerikan lipusta liehumassa Kuun kamaralla antaa mielikuvan kohtuullisen navakasta tuulesta. Lippu saatiin liehuvaan asentoon ylälaidan rautalankavirityksellä ja alareunan aaltomaisen pinnan aikaansaavalla toisella virityksellä. Miksi näin? Oliko tuolloin kyse tietämättömyydestä Kuun pinnan tuulitilanteesta vai amerikkalaisten halusta olla kunnolla esillä lippuineen. Hämmennystä se kuitenkin aiheutti ja aiheuttaa edelleen, kun Kuussa käyntiä aina vain epäillään.


Kiinalaisten luotain laskeutui vastikään Kuun pimeälle puolelle. Sille puolelle, joka ei koska näy Maan kamaralla katsojan silmään. Lippua ei luotaimesta laskettu Kuun kamaralle ja tuuliasiakin on tullut tässä 1960- ja 2010-luvun välillä selväksi. Ei hivelisi tuuli kiinalaisenkaan taikonautin poskea, jos lähtevät joskus Kuuta kohti miehitetylle lennolle.

Kuu kulkee Maan ympärillä hurjaa vauhtia ja pyörii vielä itsensäkin ympäri. Miksei sitten Kuun kuivalla pinnalla pölly käy. Tuuli vaatii ilmakehän ja sitähän ei Kuulla ole. Aurinkotuuli kyllä avaruudessa puhaltelee, muttei se vaikuta Kuun pinnalla niin voimakkaana, että se saisi hiekan nousemaan Kuun maaperästä. Jälkikäteen ajateltuna oli siis ajattelematonta liehuttaa lippua Kuussa.

Kuun pyörimistäkin on epäilty — että pyöriikö se akselinsa ympäri lainkaan, kun aina on sama puoli Maahan päin. Miten se on mahdollista, ettei edes pientä vaihtelua ole Kuu-ukon kasvonpiirteissä. No, Kuu kiertää Maan täsmälleen samassa ajassa kuin itsensä ympäri. Ja se on melkoisen tarkkaa toimintaa se. Aikaa myöten molempien kappaleiden pyörintä tulee hidastumaan, mutta käykö se keskenään samaan tahtiin? Aika näyttää ja tulevat sukupolvet sen sitten näkevät.

Muinoin Kuu oli lähempänä Maata ja pyöri nopeammin ja Kuu näytti Maalle eri puoliaan. Miljardeja vuosia sitten Maan päällä kulkijat ihailivat siis superhypersuurta kuutamoa. Ajan myötä Maan painovoimakenttä on hidastanut pyörimisvauhtia ja hidastaa edelleen. Tulevaisuudessa Maan päällä talsijat, vasta noin miljardin vuoden kuluttua, eivät enää pääse kokemaan täydellistä Auringonpimennystä, kun Kuu myös etääntyy Maasta noin 4 sentin vuosivauhdilla eikä sitten hamassa ajassa enää peitäkään Aurinkoa kokonaan taakseen.

Maakin pyörii itsensä ympäri ja kiertää hurjaa vauhtia Auringon ympäri ja koko aurinkokuntamme matkaa kovaa vauhtia kotigalaksimme Linnunradan kanssa maailmankaikkeudessa. Eikä tunnu missään. Vaikka vauhti on niin kova, että silmissä pitäisi vilistä. Pyörimisliikkeen vaikutus on niin pieni suhteessa meitä maankamaralla pitävään painovoimaan, että pyörimiskokemukset on jätettävä Linnanmäen härpäkkeille.

Maan asukki siis reissuaa, vaikkei ottaisi askeltakaan, välillä tuuli heiluttaa lippua salossa, välillä se roikkuu tankoa pitkin kuin märkä rätti. Maan kamaralla ei tarvitse lippua viritellä vaakatasoon, vaan luonto hoitaa sen silloin, kun parhaaksi katsoo. Kesän matkasuunnitelmat voi jättää väliin ja säästää luontoa, kun tietää, että matkavauhti maailmankaikkeudessa on melkoinen. Takapihalle vaan aurinkoon, UV-suojakertoimet silmille ja iholle. Tuuli hivelee vilvoittavasti ihoa, kiitos ilmakehämme ja jos hyvin käy, aurinkotuuli saattaa puhallella yön pimeydessä taivaalle roihuavat revontulet.

Kuva: Pixabay