Sielujen saari

Sielujen saari, kirjoittanut Johanna Holmström, Otava 2017. Ruotsinkielinen käsikirjoitus Själarnas ö, suomentanut Johanna Nikula. Kirjoittaja on hyödyntänyt romaanissaan Jutta Ahläck-Rehnin laatimaa väitöskirjaa.

Erikoinen Asiantuntija on tällä kertaa hurahtanut tarinoihin Seilin saaresta ja sen karusta historiasta. Tämä on toinen lukemani kirja tästä aiheesta peräkkäin, mutta enempää en ainakaan tähän ”putkeen” aio aiheeseen tutustua.

Aihe on hyvin mielenkiintoinen, mutta raskas. Tämäkin kirja, kuten Pullopostia Seilin saarelta, on kirjoitettu hyvin lempeällä otteella ja realistisesti. Ihmisyys, naiseus, inhimillisyys ja äitiys ovat tässä kirjassa keskeisessä roolissa. 

Tässä kirjassa on myös yhtymäkohtia edellä mainittuun kirjaan. Lasipulloja ja peltipurkkeja katoaa ja niihin sullotaan pienille paperilapuille kirjoitettuja tekstejä ja kirjeitä sukulaisille, joiden ei tiedetä jo kuolleen. Niitä sitten piilotellaan kivenkoloihin. Mainitaan tässä kirjassa myös Saima, joka on Pullopostia Seilin saarelta -kirjan päähenkilö. Ainakin joku Saima, lieneekö sitten sama. 

Kaikki saaren ”hospitaalissa” olleet henkilöt eivät suinkaan olleet ”hulluja”. Siellä oltiin muistakin syistä. Paljon oli myös henkilökuntaa. Piti miettiä, että mikä sai osan henkilökunnasta pysymään saarella vuodesta toiseen, tekemään koko elämäntyönsä siellä. Kun taas suuri osa sinne töihin tulleista pakkasi kapsäkkinsä ja lähti sieltä pikaisesti pois. 

Ja kuka loppujen lopuksi oli ja on oikeasti "hullu" ja kuka ei. Kuinka paljon hullummiksi potilaat tulivat hoidon seurauksena tai hoidosta huolimatta. Hoidosta, jota nykyajan mittapuun mukaan pidettäisiin ihan jonain muuna kuin hoitona. 

Olipa ihminen sitten terve tai sairas, elämässä on muutama asia, jotka pysyvät. Yksi on äidin rakkaus. Ja toinen on ihmisen ikävä toisen luo, lauluntekijän sanoin. Kumpikaan ei sammu, vaikka tapahtuisi mitä. 

Kolme naista kirjassa kytkeytyvät kukin tavallaan ja omasta syystään Seilin saareen. Kristina, Elli ja Sigrid. Jokaisella on oma syynsä ja tarinansa, miksi oli saarelle päätynyt ja millä tavalla siellä olo päättyi. 

Puistattavaa on sen aikainen rotubiologian ihannointi ja siihen liittyvät käytännöt. Lieneekö sen kaltaista toimintaa tänäkin päivänä vielä jossain muodossa Suomessakin, mutta siitä ei puhuta samalla nimellä tai ei ollenkaan. En halua tietää. 

Jotenkin tämä kirja oli paikoitellen todella raskas, vaikka olikin hyvä kirja. Ehkä oma pääkoppa ei juuri nyt jaksanut ottaa tällaista vastaan ja jo toisena kirjana peräkanaa. Suosittelen kirjaa silti kaikille Seilin saaresta ja sen historiasta sekä ”houruinhoidon” historiasta kiinnostuneille. 

Kiinnostukseni matkustaa käymään Seilin saarella heräsi jo viime kesänä. Silloin siellä vieraili lähipiiriin kuuluva nuoripari, jonka ottamia alla olevat kuvat ovat. Seilin saaren historiasta voi ja kannattaa enemmän lukea netistä. 

https://www.luontoon.fi/seili/historia

Kuvat:Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Seilin saari on uusi matkailukohde

Seilin saari on uusi matkailukohde. 

https://www.visitseili.fi/fi/

Luin äskettäin ja postasin arvion blogiin kirjasta Pullopostia Seilin saarelta. 

Tämä toi mieleeni muistoja. Ei sillä, että minä tai joku lähipiiristäni olisi ollut asian kanssa tekemisissä. Ja mitä sitten vaikka olisi ollutkin. 

Mielen sairauksiin liittyy yhä vaan häpeällisyyden leima, jota myös stigmaksi sanotaan. Stigma johtunee siitä, ettei psyykkisten sairauksien syitä tai aiheuttajia ole alun perin riittävän hyvin tunnettu. Nykyään tiedetään jo paremmin. Syyt ovat yksinkertaisesti ihan fyysisiä, aivokemiasta johtuvia. Ympäristölläkin on oma vaikutuksensa. Joihinkin vaikuttaa perimä tai sitten kaikki.

Kirjan päähenkilöllä saattoi olla taustalla perinnöllinen alttius skitsofreniaan. Lisäksi hän eli nuoruusvuosinaan viime vuosisadan alussa aikoja, jotka olivat kaikille hyvin vaikeita. Ravinto oli puutteellista. Oraalla ollut skitsofrenia saattoi vaikuttaa niin, että hän päätyi toteuttamaan hirmuteon, jonka oli suunnitellut ja vain päättänyt sen tehdä ennemmin tai myöhemmin.

Äitini lapsuuden lähipiiriin kuului henkilö, joka tunnettiin hiukan erikoisista otteistaan. Nimetään hänet tässä vaikka Hildaksi. Hilda vaikutti joskus 1930-1950 -luvuilla äidin lapsuudenperheessä kotiapulaisena.

Hildan poismenosta on jo pian 35 vuotta. Nyt kun muistelen häntä, niin arvelen myös hänen sairastaneen skitsofreniaa. Ainakin häntä vaivasi kaikki ne harhat, joita mainittiin Seilin saaren Saimallakin olleen. Saiman tilanne oli paljon pahempi, koska hän oli menettänyt vapautensa. Saima oli Hildan kanssa melkein saman ikäinen, Hilda ehkä muutaman vuoden nuorempi. Hildan elämänkaari muotoutui toisenlaiseksi, koska hän ei ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen. Sen vuoksi Hildaa ei voinut sulkea mihinkään tahdonvastaiseen hoitoon, vaikka saattoikin aiheuttaa vakavaakin häiriötä ympäristössään. 

Hilda asui Etelä-Suomessa omassa kauniissa ja siistissä kaupunkiyksiössään, jonka oli ostanut omilla säästöillään. Isännöitsijä ja poliisi saivat toistuvasti olla paikalla Hildan ongelmia ratkomassa. Naapurisopu oli lujilla. Hänellä oli jatkuva pelko siitä, että hänen kotiinsa joku pääsee ja varastaa milloin ranskanleipää ja milloin hilloa. Joskus oli turkinhihasta varas käynyt leikkaamassa palan. 

Myös myrkytetyksi joutuminen ja kaikenlaiset viranomaisten toimet olivat hänellä pelon aiheita. Kun tilanne äityi pahaksi, hän joutui pitkiksi ajoiksi Hattelmalan mielisairaalaan Hämeenlinnaan.

Nykyään mielenterveyspotilaat hoidetaan pääosin keskussairaaloiden yhteydessä olevilla psykiatrian osastoilla sekä avohoidossa. Oikeuspsykiatrisia mielisairaaloita on kolme: Turun vankimielisairaala, Niuvanniemen sairaala Kuopiossa sekä Vanhan Vaasan sairaala Vaasassa. 

Hattelmalan sairaalassa toimii nykyään ammattikorkeakoulu. Lapinlahdessa on taiteilijoiden työtiloja ja kahviloita. Kellokosken sairaalaa ollaan muuttamassa muuhun käyttöön. Alkuperäisessä käytössä ei ole myöskään Uudenkaupungin mielisairaala, josta oli maininta Pullopostia Seilin saarelta -kirjassa.

Hattelmalasta päästyään Hilda oli taas pitkään elämänsä kunnossa, kunhan muisti syödä lääkkeensä. Hän kävi välillä meilläkin ja viipyi aina muutaman päivän. Hilda oli oikein hyväsydäminen ihminen ja piti kovasti lapsista. Hän toi meille aina tuliaisia kaupungista ja alennusmyynneistä ostamiaan vaatteita. Ehkä hän piti meitä omana perheenään ainakin jossain määrin. 

Kerran hän oli saanut kaukana asuvilta kummeiltani rahaa ja tehtävän hankkia minulle jotain syntymäpäivälahjaksi. Hänen ratkaisunsa oli sellainen, että hän osti niillä rahoilla omaan kotiinsa uuden maton ja lähetti vanhan, kuluneen, ehkä likaisenkin mattonsa minulle linja-autorahtina. Ei vaivautunut edes itse tuomaan sitä. Lahja kummeiltani, joita en koskaan tavannut. Eikä hän nähnyt toiminnassaan mitään kummallista. Olin silloin ehkä 12-vuotias ja olisin toki ilahtunut upouudesta matosta huoneessani. 

Toinen mielenkiintoinen lahjaratkaisu tapahtui, kun menimme Isännän kanssa naimisiin ja Hilda toimitti meille häälahjan postitse, kun ei itse päässyt paikalle. Se oli nilkkoihin asti ulottuva flanellinen naisten yöpaita. Ei ihan tyypillisin häälahja, mutta lämmin ajatus häneltä. Sulhaselle siitä ei juurikaan tainnut olla iloa. Hän silti aina välillä muistelee asiaa lämmöllä.

Vaikka Hilda pelkäsi joutuvansa varkauden kohteeksi, hänellä taisi olla samoja taipumuksia itselläänkin. Äiti ainakin piilotti kaikki lääkkeensä ja vähänkin arvokkaammat esineet lukkojen taakse, kun Hilda oli tulossa. Hildalla olikin tapana kurkkia kaappeihin ja laatikoihin. Välillä hän oli aamuhämärissä nähnyt ”valkotakkisia” kävelemässä pihapiirissä. Tämä oli lapsen mielestä varsin pelottavaa. 

Tähän ikään mennessä kertyneellä viisaudella en itse olisi uskaltanut jättää kolmea pientä lastani nukkumaan Hildan kanssa keskenään, kun vanhemmat lähtivät töihin. Näin he joutuivat tekemään, pakon sanelemana. Asenne Hildaa kohtaan oli kuitenkin hyväksyvä ja häntä kunnioitettiin, vaikka hän ei ihan täydellistä luottamusta nauttinut. Ehkä äiti kuitenkin tunsi ja tiesi Hildan mielenliikkeet paremmin ja arvioi hänet silloin vaarattomaksi muille ihmisille. Lapsen mieli vaan ei oikein voinut täysin käsittää sitä häneen liittyvää erilaisuutta.

Myöhempinä aikoina Hilda tietääkseni syyllistyi tekoon, joka ei täysin kestä päivän valoa. Siihen liittyy muita ihmisiä, joten tässä ei voi siitä enempää kertoa.

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Pullopostia Seilin saarelta

Pullopostia Seilin saarelta, Potilas numero 43. Kirjoittaja Susan Heikkinen, 2020. Copyright: Susan Heikkinen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS.

Nytte luki tämän kirjan jo joulukuussa ja oli kirjoittanut siitä tänne blogiin. Sen kokonaan unohtaneena luin kirjan ja kirjoitin tämän postauksen. 

Kirja on enimmäkseen faktoihin perustuvaa kertomus Seilin saarella sijainneessa mielisairaalassa kahteen eri otteeseen hoidettavana olleesta Saima Rahkosesta, joka syntyi vuonna 1903 Viipurissa ja kuoli vuonna 1959 Seilissä. Välillä hän oli hoidettavana myös Tampereella Pitkäniemen sairaalassa sekä Helsingissä Lapinlahden sairaalassa.

Kirjassa on käytetty tietolähteinä pääasiassa Seilin sairaalan arkistoja. Siellä on säilynyt paitsi potilaskertomuksia myös kirjeitä, joita Saiman on ollut tarkoitus lähettää, mutta sairaalan sensuuri on huolehtinut siitä, etteivät ne lähteneet koskaan saarelta eteenpäin. Myös useimmat Saimalle saapumassa olleet kirjeet päätyivät arkistoon ilman, että Saima koskaan näki niitä. Niinpä hän yritti 1950-luvulla kirjoittaa kirjeitä isälleen, joka oli kuollut jo vuonna 1918. Isä oli kuollut nälkään vankileirillä, mutta nähtävästi Saima ei saanut tästä koskaan tietää tai ei halunnut käsittää asiaa.

Monissa kirjeistä ei lukija pääse oikein käsitykseen, mistä Saima kirjoittaa. Mielikuvituselämä ja ehkä jonkinlaiset harhat sekoittuvat tosiasioihin, joita lienee kirjeissä vähemmän. Ilmeisesti itseään terapoidakseen hän kirjoitti myös kuvitellulle sulhaselleen. Nämäkin kirjeet päätyivät sairaalan arkistoon. Saima kirjoitti naimisiinmenoon liittyviä pyyntöjä kuvittelemalleen sulhaselle sanakäänteillä, jotka eivät aina olleet kovin romanttisia: "Joko minä alan kelvata Rouvaksi. Perkele."

Perhe oli kotoisin Viipurin läheltä Säiniöstä. Sisarensa Lempin kertoman mukaan Saima oli ”18 vuoden ikäänsä terve iloinen tyttö”. Voihan olla, että siskon näkemys oli vähän subjektiivinen. Sitten tapahtui jotain, minkä seurauksena Saima joutui vankilaan ja ehkä sen seurauksena paranoidinen skitsofrenia puhkesi. 

Osan puuttuvista faktoista kirjoittaja on kirjassa korvannut omilla sanoillaan. Hän myös kivalla tavalla ikään kuin puhuu välillä Saimalle Karjalan kannaksen murteella. Samaa murretta Saima itsekin todennäköisesti puhui. 

Kaikki on lähtenyt liikkeelle siitä, kun Seilin saarella olevasta kivenkolosta on löytynyt peltinen rasia täynnä lasipurkkeja, joissa on pieneksi paketeiksi taiteltuja kirjoitelmia. Kirjoittaja on ne hyvin huolellisesti pakannut ja ilmeisesti tarkoittanutkin jälkipolvien löydettäviksi ja käynyt piilottamassa paikkaan, jossa ne ovat hyvin säilyneet näihin päiviin asti. Oliko kirjoittaja Saima vai joku muu?

Kirjassa on paljon tietoa Suomen lähihistoriasta ja varsinkin psykiatristen potilaiden hoidon historiasta ja psykiatrisen hoidon kehityksestä. Ja epäinhimillisestä kohtelusta ja hoitomenetelmistä, esimerkiksi pakkosteriloinneista ja lobotomiasta rotuhygienian nimissä sekä hoidossa käytetyistä aineista. Kirja on toteutettu kuitenkin tietynlaisella ”lempeällä” tavalla. Kamalien totuuksien lukeminen ei ahdistanut, järkytti kylläkin. 

Ajan käytäntöjen ja asenteiden mukaisesti Saiman koko olemassaolo haluttiin kieltää ja hänen sukunsa hävitti hänet tietoisuudestaan, varsinkin jälkipolvilleen. Saiman veljien ja sisarten jälkipolvet eivät näihin päiviin asti olleet lainkaan tietoisia tällaisen tädin ja isotädin olemassaolosta. 

Tällä vuosikymmenellä Saiman kohtalo olisi toisenlainen. Rikoksen tehtyään hänet vietäisiin oikeuspsykiatriseen hoitoon, jossa hän terapian ja lääkityksen avulla oppisi ymmärtämään omaa sairauttaan ja saisi ehkä palata itsenäiseen elämään, jossa saisi tarvitessaan yhteiskunnan tukea.

Jokaisena aikakautena toimitaan sen hetkisen parhaan tiedon mukaisesti. Sadan vuoden päästä mahdollisesti kauhistellaan niitä menetelmiä, millä psykiatrian alan potilaita tänä päivänä hoidetaan. Tai sitten jotain muuta. Säilyvätkö arkistot kenties paremmin tai huonommin kuin Seilin sairaalan arkistot, sen saavat tulevat polvet nähdä. 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.