Aleksi Suomesta

Kaksi kirjaa olen lukenut tai kuunnellut tieto-Finlandian ehdokkaista. Tästä tuli heti tähänastinen suosikkini. Tuomas Kyrön kirjoittama Aleksi Suomesta. Lukijat: Tuomas Kyrö, Arttu Kurttila ja Ella Pyhältö.  

Kirja on monella tavalla ajankohtainen. Pääaiheena on suomalaisen Aleksin osallistuminen vapaaehtoisena Ukrainan sotaan. Sen lisäksi hän kertoo eri lukijoiden äänillä elämästään ja lapsuudestaan muutenkin. Kuinka häntä on kohdeltu tummaihoisena ja kiusattu koulussa sekä harrastuspiireissä.

Aleksi on ollut ammattisotilas jo 15 vuoden ajan. Hän värväytyi aikoinaan Ranskan muukalaislegioonaan, joka on todella rankka ja armoton koulu. Heti aluksi siellä karsitaan ihmisestä pois hänen oma persoonansa ja luodaan tilalle sotilaan persoona. Nimi muutetaan tietysti toiseksi. Moni pakeneekin legioonan riveistä heti alkumetreillä. 

Voisi luulla, että ammattisotilaana tienaa suuria summia, mutta näin ei ole. Palkka on suomalaisen keskipalkkaa selvästi pienempi. Kaikki kuitenkin menee mikä tulee. Mitään ei jää säästöön. Miehet viettävät vapaa-aikaansa viikonloppuisin melko railakkaasti. Työnantaja ei rajoita vapaa-ajan viettoa, kunhan ollaan maanantaiaamuisin kello 6.45 seisomassa asennossa pihalla tunnin ajan säässä kuin säässä odottamassa lähtöä helvetilliselle juoksulenkille. Jos ei silloin ole paikalla, on parempi että ei tule enää ollenkaan. Niin kovaa on kuri muukalaislegioonassa.

Aleksin vei Ukrainaan voimakas auttamisen halu. Ammattilaisena hän on pysytellyt hengissä ja vähin vammoin toistaiseksi. Kuolema voi osua kohdalle minä päivänä vain. Viidentoista vuoden kokemuksesta on paljon hyötyä. Varusmiespalvelus ei tee ihmisestä vielä sotilasta. Vasta kokemus tekee sen. 

Aleksi kertoo kirjassa myös tilanteen, jossa noin kymmenen metrin päästä hänestä marssi viisi vihollisen sotilasta ja hänen olisi ollut helppo ampua heidät kaikki. Mutta hänen ei tehnyt sitä arvioituaan tilanteen tarkemmin. Heidän perässään marssineet neljä oman puolen kaveria sekä hän itse olisivat tulleet tapetuiksi saman tien.

Kirja sisältää paikoitellen tosi raakaa tarinaa. Voisi melkein sanoa, että K-18 -tasoista. Mutta se ei ole mikään peli, vaan täyttä totta. Kirjassa haastatellaan muiden muassa Aleksin äitiä, joka tietysti on peloissaan poikansa puolesta, joka ei juurikaan voi olinpaikkaansa ja kuulumisiaan kertoa, vaikka äidin puhelinnumero on Aleksin puhelimen muistissa ja äiti käy välillä mielessäkin.

Ilman henkisiä traumoja ei Aleksikaan kokemuksistaan ole selvinnyt, kuten ei varmasti moni muukaan sodan kokenut. 

Sonja Saarikosken Naisvangit olen jo lukenut/kuunnellut ja yhden tietokirjallisuuden Finlandia -ehdokkaan ehdin vielä lukea ennen palkinnon julkistusta. 

Tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman kirjoittajan lupaa on kielletty. Ei kaupallista yhteistyötä. 

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä

Päädyin sattuneista syistä katsomaan elokuvan Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä, joka perustuu Tuomas Kyrön kirjoittamaan samannimiseen romaaniin Luin tuon teoksen aikanaan, enkä siitä liiemmin pitänyt. Kirjan lukeminen kuitenkin palautti mieleeni lukuisia kivoja muistoja kaukaisilta ajoilta nuoruudestani. Tällöin kirjan aiheuttama mielipaha muuttuikin mielihyväksi.

Kyllä ei aina kannata tuomita ennenkuin antaa uuden mahdollisuuden. Elokuva oli "ihan hauska". Hyvän tuulen elokuva, kuten leffaseuralaisenikin totesi. Harmiton ja valmiiksi pureskeltu, kuin mättölautanen hetkelliseen herkutteluun. Juoni oli melko lapsellinen ja vähän kaukaa haettu, mutta Heikki Kinnunen pelasti pisteet kotiin. Hän on niin lutunen ja tässäkin roolissa aito, kuin olisi ollut oma itsensä. Helppoa kuin heinänteko, siltä se hänen näyttelemisensä vaikuttaa, vaikkei kumpikaan ole helppoa - ei heinänteko eikä näytteleminen, varsinkaan komedian.

Vain muutama irtonauru irtosi itseltäni eikä elokuvasalissa varsinaisesti nauru raikunut, vaikka sali täynnä olikin. Mutta viihdyimme ja jäi hyvä mieli, se oli kaiketi elokuvan tarkoitus. Tuumasimme nimittäin sitä, että pääosin elokuvan tehtävä on viihdyttää, ei itkettää.

Jos haluat lukea lapsuusmuistojani perheemme Escortin ajoilta, voi tehdä hypyn 1970-luvulle tästä linkistä: Kun mielipaha muuttui mielihyväksi

Kirjoittelin ajatuksiani myös toisen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjan tiimoilta: Onko aihetta juhlaan?  

Kuva: Pixabay

Vasara ja käytettyjä nauloja

Sain lainaksi Tuomas Kyrön uusimman kirjan Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja. WSOY 2021.

Tämä on jo kolmaskymmeneskolmas kirja häneltä. Kyröhän alkaa hätistellä jo Kalle Päätaloa teosten kokonaismäärässä.  Päätalon tuotanto sisältää 39 romaania, kolme näytelmää ja kertomuskokoelmaa. (Wikipedia)

Tämän romaanin kertomus, kuten luultavasti aikaisemmatkin, ovat lähteneet alkuun sinänsä pienestä asiasta ja laajentuneet ja paisuneet kuin vesi paisuntasäiliössä. 

Tässä kirjassa Mielensäpahoittajan talossa rikkoutui lämminvesivaraaja ja kun sitä alettiin korjaamaan, siitä seurasi joukko kaikenlaisia asioita. 

Jossakin vaiheessa tarina meni minun mielestäni vähän sekavaksi, siitä ikään kuin katosi punainen lanka ja tarinan loppuun vieminen vaikutti olevan vaivalloista. 

Mutta silti hauskaa ja oivaltavaa sekä humoristista Kyrön tekstiä alusta loppuun. Joitakin hyviä elämänviisauksia oli joukossa ja joitakin itsestäänselvyyksiä, jotka tarjoiltiin elämänviisauksina. 

Viihdyttävää ja kevyttä kerrontaa. Aikaisemmin olen yhden Tuomas Kyrön kirjan lukenut ja ainakin yhden elokuvan nähnyt, mutta en muista kummankaan nimeä enää. 

Antti Litja oli mielestäni parempi Mielensäpahoittajana kuin Heikki Kinnunen, jolla tuppaa välillä tulemaan mukaan niitä ”onks Viljoo näkyny” -ilmeitä ja eleitä. 

Kuva: Adlibris

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Onko aihetta juhlaan?

 

Kyllä minä aiemmin niin mieleni pahoitin, kun luin Tuomas Kyrön kirjoittaman Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä -kirjan, joka oli jo ties monesko Mielensäpahoittaja-tarina. Ukkoraasusta tuntui olevan revitty irti viimeinenkin huumorin pisara ja enemmänkin. Alati pulppuava huumorin lähde oli tyrehtynyt.

Mielensäpahoittajan ensiesiintyminen ilahdutti minua aikanaan kovasti ja Heikki Kinnusen hypätessä Mielensäpahoittajan nahkavartisiin olin vakuuttunut. Mutta liika on liikaa ja joskus ideat vain loppuvat. 

Hypistelin muutama päivä sitten uusinta Mielensäpahoittaja-kirjaa lähimarketissa. Kirja jäi kauppaan, mutta sitten huomasin, että Storytel tyrkytti samaa teosta. Ei muuta kuin kuuntelemaan.

Heikki Kinnusen ääntä kuuntelisi mielellään muutenkin, mutta Mielensäpahoittajan roolissa hän todellakin antaa hengen tälle hahmolle. Punainen ruutupaita, lököttävät pussihousut, ruskeat nahkasaappaat ja karvareuhka ilmestyvät mielen kuvaruutuun. Jokainen äänenpaino, narahdus ja hienoinen huokaisu elävöittävät tekstistä kuuntelunautinnon. 

Tuomas Kyrö - senkin kettu! Keksit itse tarjoilla tekstin lomassa Mielensäpahoittajan loppuun pumppaamisen, jotta pääsit sen itse sanomaan, ennen kuin muut ehtivät. Tai Mielensäpahoittajahan sen tokaisee, mutta kukas sen lauseen kirjoittikaan hän suuhunsa. Hyvä taktikointi - eikä turha huomio ollenkaan, viimeisiä kirjoja ajatellen. Mutta nyt on palattu juurille ja oikein hyvä niin.

Mielensäpahoittajan ura on kestänyt 10 vuotta ja se on hieno saavutus. Kymmenvuotissynttäreitä ei voisi paremmin juhlia, kuin palaamalla siihen mistä lähdettiin liikkeelle. Ihmisen pitää uudistua, keksiä erilaisia ilmaantumis- ja ajatustapoja. Mutta kyllä ei Mielensäpahoittajan. Ei kannata lähteä vaihtamaan ruutupaitaa mihinkään taikka Eskorttia etsimään maailman ääristä, kun kaikki hyvä on jo tässä, käden ulottuvilla.

Kirjassa Mielensäpahoittaja vastailee mielensä pahoittaneiden kysymyksiin ja kommentteihin ja pohtii väliin omiaan, tuttuun oivaltavaan ja niin perussuomalaiseen tyyliinsä. Vastauksiin sisältyy totuuden siemeniä tai ne ovat totuuksia, ainakin huomasin nyökytteleväni samaan tahtiin, kun Kinnusheikki jyrähteli Mielensäpahoittajan näkemyksiä. Vastaukset laajenivat koskemaan asiaan liittyviä tai liittymättömiä seikkoja, mieleen putkahtelevia näkökulmia, joista ainakin ikäiseni (50+) napsi tuttuja nimiä ja kansanliikkeitä muistin perukoilta. Kyllä ei nuorempi polvi välttämättä saa ihan kaikkea huvitusta irti kirjasta, jollei heillä ole tarkasti miltei kaikki itsenäisen Suomen tapahtumat ja henkilöt tiedossa. 

Kymmenettä vuotta kannatti juhlia tällä kirjalla - se on melkein täyskymppi,  4,75 / 5 tai ⭐⭐⭐⭐⭐-.

Kyllä en nyt pahoittanut mieltäni ja kyllä minä pikkuisen juhlinkin, pullakahvit keitin.

P.S. Mielensäpahoittajan vinkki: Paaviuskonnon rippituoli itsensä armahtamiseen. Tuoli toimii itselle sekä syntien tunnustamiseen että niistä vapauttamiseen. Istut siis vuoroin syntisen ja tuomarin paikalla. Kaikkien aikojen DIY. Kiitos tästä, Mielensäpahoittaja.

Tämä idea ja muita mielenkiintoisia jälkiajatuksia löytyy jokaisen mielensä pahoittaneen mielenpahoitukseen vastatun jutun lopusta.

P.S. Lue tai kuuntele tämä kirja! 😉

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat/Storytel (ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kun mielipaha muuttui mielihyväksi

Tämä ei ole varsinaisesti arviointi ylläolevasta Tuomas Kyrön syksyn 2019 uutuuskirjasta, vaan tarina siitä, mitä ajatuksia ja muistoja kirjan lukeminen nostatti mieleen ja miten mielipaha kääntyi mielihyväksi.

Kyllä ei nyt osunut nauruhermoon. Missä vika, mikä tilanne, Tuomas Kyrö.
Olisiko aika etsiä uusia ideoita ja jättää Mielensäpahoittaja jäähylle.
Nuukan Mielensäpahoittajan tarinareppu on jo imetty kuiviin.

Aika kovia sanoja, mutta lukijalla kai on oikeus mielipiteeseen.

Luin kirjan kuitenkin loppuun. Arvasin, että se päättyy onnellisesti - tavalla tai toisella.
Mielensäpahoittajan reissulta löytyi veli ja Mielensäpahoittajan pojat, veljekset löysivät toisistaan ja isästään jotain silmiä avaavaa kotimaassa isän reissatessa Eskortin perässä maailmalla. Reissun varrelta löytyi paljon muutakin. Hyvä lähtökohta jakaa etsintätoimenpiteet yhtäaikaa kahtaalle. Mutta jotenkin tuli väkisin tehdyn maku suuhun. Niinkuin voileipä, joka on tehty kovimpaan nälkään, mutta leikkeleet ovat päässeet loppumaan ja levite härskiintymään. Nälkä laantui, mutta suuhun jäi eltaantunut maku.

Lukiessa ärsytti se, kun kertojaminä vaihtui joka kappaleessa. Jouduin vähän väliä kurkkimaan kappaleen alkuun otsikointia, että kuka on äänessä. Muutamia hauskoja oivalluksia kirjasta löytyi, ne lähtivät Mielensäpahoittajan palkeista. Mutta seuraavaa Mielensäpahoittajaa en ihan mahdottomasti (yhtään) jäänyt tämän luettuani odottamaan.

Ehkäpä tämä oli tekijänsä niin sanottu välityö. Suurempia ideoita odotellessa tehty.

Mutta se, mikä kirjaa lukiessa oli hauskaa, oli muistot, jotka tulvivat mieleeni Mielensäpahoittajan vuoden 1972 Eskortista. Muistoja värimaailmaltaan tunkkaiselta 1970-luvulta. Kun kaikki oli ruskeaa, oranssia, hernekeitonvihreää. Vaatteet, tapetit, keittönkaapistojen ovet, luokkahuoneen tuolit. Pienellä Nyttellä oli ruskeat, keveälahkeiset vakosamettihousut, polyesterinen okrankeltainen poolopaita ja ruskeat Retu-tennarit. Ja meidän perheellä Ford Escort, turkoosi, rekisterinumero IFK-26.

Sillä huristeltiin mummolaan ja Linnanmäelle. Käytiin telttaretkellä ainakin Savonlinnassa, Turussa, Tammisaaressa, Kuopiossa, Hangossa, Kajaanissa ja Kalajoella. Isä ajoi, äiti istui kartturina ja takapenkillä kävi ainainen nahina. Oltiin lehmäbingoa ja lehmiähän riitti tienvarsilla niin, että vaihdettiin hevosiin. Kun tuli kuuma, veivattiin hetkeksi ikkunaa auki. Kun alkoi matkanteko pitkästyttää niin keksittiin muita ajanvietteitä. Arvoituksia tai bongattiin vaihteeksi erivärisiä autoja. Kyllä ei viihdykkeistä ollut puutetta, vain mielikuvitus oli rajana.

Hangossa kävi niin, että saapuessamme leirintäalueelle, satoi kaatamalla ja telttaa ei voinut pystyttää. Nukuttiin koko yö autossa, nelihenkinen perhe ja kattotelineeltä oli tavaratkin otettu auton sisään.

Eskortillä mennä posoteltiin serkkujen luokse pyhäisin kyläilemään ja Riihimäelle hautajaisiin. Auton sisutus oli ajanmukainen, mutta meillä on luksuksena kiharakarvaiset, harmaat, lampaanvillaiset istuinsuojat. Talvella lämpöiset ja kesällä vilpoiset, ei kutittavaiset. Kerran toheloin jäätelön kanssa ja istuinsuoja tuhriintui. Kyllä ei sen jälkeen saatu takapenkillä enää syödä jäätelöä, josta en syyttänyt itseäni, vaan mökötin isälleni. Se oli kuitenkin vahinko, joka sattui, kun yritin imeä jäätelötötterön puoliksisulaneita sisuksia sieltä tuutin kärjestä siinä onnistumatta. Sulanut suklaajäätelö läiskähti syliin ja siitä polvien välistä istuimelle.

Pikku-Nytte ja Ford Escort 1970-luvun alussa

Kyllä muistan senkin, kuinka pahoitin mieleni, kun Eskortti, jota kutsuimme Eskoksi, sitten vaihdettiin uudempaan autoon. Esko lähti ja tilalle tuli oranssi Ooppeli.

Kyllä ei mennyt kirjan lukeminen kuitenkaan hukkaan.

Tekstin ja kuvien luvaton kopioiminen on kielletty.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat