Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ulla Appelsin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ulla Appelsin. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. toukokuuta 2022

Voi itku


Nyt kohkataan sitten siitä, että päättävässä ja johtavassa asemassa oleva henkilö, kuten esimerkiksi pääministeri, ei saisi itkeä julkisesti. Ilta-Sanomien haastattelussa pääministeri oli kyynelehtinyt puhuessaan Ukrainan sodasta. 

Iltalehden kolumnisti Sanna Ukkola, joka kirjoittaa hyviä kolumneja, kirjoitti tästäkin aiheesta hyvän analyysin. Hän kallistui lopulta sille kannalle, että ..."jos kyse on kansakunnan kannalta kriittisistä asioista, poliitikon täytyy johtaa, ei nyyhkiä eikä päivitellä." "Kriiseissä kansa kerääntyy johtajan ympärille ja odottaa häneltä ratkaisua, tietä ulos pimeydestä. Perinteisesti arvostamme kriisin hetkellä vahvoja johtajia." "Poliittinen johtaja ei voi tuhertaa itkua kriisin keskellä. Mitä isompi ongelma, sitä kylmäpäisempi johtajan on oltava."

Twitterissä poliitikot ovat kertoneet omista itkuistaan ministeri Li Anderssonin aloitteesta. Monikin oli itkenyt jopa Eduskunnan istuntosalissa tai muualla puhetta pitäessään tai muuten julkisesti.

Twitterissä paras kommentti oli mielestäni Kirsi Pihalla: "On aika vanhanaikainen ja yhteisöille vahingollinen ajatus, että tunteet ja päätöksentekokyky olisivat toisensa poissulkevat asiat"...

Tähänkään asiaan ei ole mitään yhtä ratkaisua. Totta kai tunteet sallitaan inhimilliselle ihmiselle. Onhan niitäkin ihmisiä, jotka eivät itke koskaan. Donald Trump on väittänyt itkeneensä viimeksi vauvana. 

Itkeminen ei sinänsä ole mikään heikkouden merkki. Se on vain yksi tunneilmaisun muoto, kuten vaikka naurukin. Varsinkin pojat/miehet on ikävä kyllä, usein kasvatettu niin, ettei itkeä saa.  

Olisin silti Ulla Appelsinin kanssa samoilla linjoilla siinä, että johtajan ei pidä näyttää omaa epätoivoaan varsinkaan vaikean kriisin keskellä. Kyllähän se kansan perusturvaa järkyttäisi, jos vaikka tasavallan presidentti tirauttaisi itkun keskusteltuaan puhelimessa Puten tai jonkun muun hirmuvaltiaan kanssa. Tai mistä sen tietää, vaikka tirauttaakin joka kerta, mutta ei näytä sitä kansalle. Hallitsee ja hillitsee itsensä ja vetää johtajan naamion hetkeksi kasvoilleen. Ja eihän meillä tässä edes mikään kriisi ole verrattuna Ukrainaan. 

Itkuherkkyys on hyvin yksilöllistä ja omien havaintojeni mukaan sekin muuttuu elämän eri vaiheissa. Moni on kertonut kyynelehtineensä jonkun läheisen vihkitilaisuudessa tai konfirmaatiossa. Siunaustilaisuudessa nyt on ihan luonnollista päästää kyynelet tulvimaan. Elämäni aikana olen aika monissa hautajaisissa ollut. Vain yksissä en itkenyt yhtään eikä edes itkettänyt. Omien vanhempien ja erään hyvän ystävän hautajaiset ovat olleet vaikeimmat. 

Nuorempana oli itselläkin itku herkemmässä. Muistan, miten hankalaa oli esimerkiksi omien lasten ja kummilasten kastetilaisuuksissa ja konfirmaatioissa, kun en olisi halunnut liiaksi näyttää liikutustani. Joskus tapahtui niin, että alkoi itkettää jo kirkon rappusilla.

Muistan myös erään sukulaismiehen hautajaiset, joissa olin ihan vesiputouksena, vaikka vainaja ei ollut varsinaisesti kovinkaan läheinen. Ihmettelin samalla, miten hänen saman ikäinen tyttärensä kykeni pitämään isänsä muistotilaisuudessa puheen ihan puhujapöntössä. Tosin muistotilaisuudessahan tunnelma onkin useimmiten jo kevyempi kuin siunaustilaisuudessa.

Omien tytärtemme häissä en morsiamen äitinä itkenyt, vaikka moni äiti siinäkin tilanteessa pyyhkii silmiään, niin omakin äitini teki aikanaan. Itse koin tilanteen pelkästään ilon kautta. Ehkä se johtui hyvin pitkälti siitä, että tilanteeseen ei liittynyt mitään varsinaista luopumista, molemmat tyttäret olivat asuneet jo pitkään poissa kotoa opiskelun ja työn vuoksi eivätkä siis lähteneet parisuhteeseen ja erkanemaan suoraan kotipesästä. Tyhjän pesän syndrooma oli jo käyty läpi.

Kummankin hääjuhlassa pidin puheen eikä itkettänyt silloinkaan. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta varhaisemman iän itkuherkkyys on vanhemmiten vähentynyt selvästi. Läheisensä menettäneen ihmisen kohtaaminen on aina vaikeaa. Ei yksistään se, että on keksittävä jotain fiksua sanottavaa, vaan pitäisi myös pystyä olemaan itse liikaa itkemättä, koska siinä tilanteessahan itkeminen "kuuluu" lohdutettavalle omaiselle.

Tilanne oli päällä esimerkiksi silloin, kun bloggaajaystäväni Nytte oli menettänyt isänsä ja menin käymään hänen luonaan kukkapaketin kanssa. Itse olin vesiputouksena, kun taas Nytteä ei juuri itkettänyt. Hän sanoikin, ettei ole kovin itkuherkkä sellaisissa tilanteissa. Tilanne vaan oli jokseenkin outo, kun lohduttamaan tullut kyynelehti enemmän kuin lohdutettava.

Kuva: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.



torstai 4. helmikuuta 2021

Luokkavallan vahtikoirat



Eli miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä. Vai sittenkin sylikoirat? 

Kerran jo aloitin tätä kirjaa käsittelevän postauksen ja poistin sen. Kirjoitin Nyttelle whatsapissa, etten pysty. Kirja oli ja on edelleenkin mielestäni poliittisesti liikaa värittynyt ja olen sitä mieltä vieläkin, kun sain kirjan nyt luettua loppuun. Mehän emme tietyistä aihealueista kirjoita blogiin, se on sovittu "peruskirjassa". Yksi niistä aiheista on politiikka. Sen vuoksi tämän kirja-arvion ja sen herättämien ajatusten kanssa pitää olla "sordiino" päällä. 

Kirjan on kirjoittanut kaksi toimittajaa, Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru. Kirjaa varten on nimettömästi haastateltu pariakymmentä toimittajaa. 

Todellinen valta tässä yhteiskunnassa on valtamedialla. Tai medialla yleensä, myös niillä heppoisemmilla julkaisuilla. Se käsitys vahvistui entisestään tämän kirjan luettuani. Toimittajia on väitetty vallan vahtikoiriksi, mutta enemmänkin he lienevät sen sylikoiria. Heidänkin on säilytettävä työpaikkansa ja maksettava asuntolainansa. 

Niinpä ei ole heidän kannaltaan yhtään hassumpi ajatus kirjoittaa juttuja siten, että jättää jotakin sanomatta tai valitsee miten sanottavansa sanoo, jotta se miellyttää niitä piirejä, jotka ovat hyvissä väleissä päätoimittajan tai muiden toimituksen päälliköiden kanssa. Sanokoon journalistin etiikka ja säännöt sitten mitä tahansa. Suoraan ei puhuta korruptoituneisuudesta. 

Mikä on sitten ”oikeaa” journalismia ja mikä on ”öyhötystä”? Miten rivikansalainen pystyy erottamaan ne toisistaan? Voi kun olisikin joku uutislähde ihan tavallisen kansalaisen käytettävissä, jonka sisältöön voisi luottaa eikä jatkuvasti tarvitsisi epäillä, kuinka paljon toimittaja on vaikuttanut omilla muokkauksillaan siihen, minkä käsityksen lukija saa. Sellaista ei ole eikä tule. Paitsi jos joku robotti laatii uutiset pelkästään faktoihin perustuen.

Ylen uutisointi on mielestäni tiettyyn ideologiaan kallellaan. Yle on yleensä melko maltillinen sanavalinnoissaan. Kirjassa kuitenkin väitetään ihan päinvastaista. 

Median toiminta ja varsinkin journalismi on varsin vaikeaselkoista ja ei-puolueetonta. Toimittajan työssä faktantarkistus on/olisi olennaista. Kukaan toimittaja ei silti kirjoita pelkkiä faktoja, vaan jokainen kirjoittaa jutun aina omasta näkökulmastaan käsin tai jostain tietystä näkökulmasta, oli asia mikä hyvänsä. 

Sanavalinnoilla ja lauseenmuodostuksella voi vaikuttaa siihen, miltä asian saa näyttämään. Jotain voi jättää kokonaan sanomatta tai kirjoittamatta ja se vaikuttaa lopputulokseen ja siihen käsitykseen, mikä viestistä saadaan. Moni lukija ottaa liiankin kirjaimellisesti sen, mitä sanomalehdessä lukee. Ja niin sitä todellista valtaa käytetään. Vaivihkaa vaikutetaan, niin ettei lukija huomaakaan. 

Tässä linkissä on hyvä esimerkki edelliseen liittyen. Ilmeisen rokotusvastainen julkaisu tai toimittaja otsikoi juttunsa niin, että lukija käsittää koronarokotteiden aiheuttaneen kuolemantapaukset. Pikainen otsikon silmäilijä saattaa tehdä väärän johtopäätöksen:

https://www.uusisuomi.fi/uutiset/suomessa-3-kuollut-pian-saatuaan-koronarokotteen/0e03810f-d56d-4d3c-ac65-ce9da5b48824

Tämä median toimintaa kyseenalaistava kirja on välillä melkein yhtä vaikeaselkoinen kuin itse media. Ja tämänkin kirjan sisältö täytyy lukijan kyseenalaistaa, koska kaksi toimittajaa kirjoittavat sen omasta näkökulmastaan. Siinä on analyysiä esimerkiksi siitä, miten media esittää köyhyyden, siirtolaisuuden / pakolaisuuden / maahanmuuton sekä eri vähemmistöjä edustavat ihmiset.

Eniten kirjasta saavat irti alan toimijat, mutta on se tavallisellekin tallaajalle silmiä avaava lukukokemus. Kieli ja oikeinkirjoitus on korkeatasoista ja virheetöntä.



Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.