Vitun ruma

Kuuntelin Bookbeatista Katri Norrlinin ja Nelli Kentän kirjan Vitun ruma. Lukijana Karoliina Niskanen.

”Nelli Kenttä on valokuvaaja, toimittaja ja sosiaalisen median sisällöntuottaja. Hän työskentelee musiikkimedia YleX:ssä musiikkitoimittajana ja valokuvaajana sekä on intohimoinen visuaalisten kokonaisuuksien, feminismin ja esittävän taiteen ystävä.

Katri Norrlin on toimittaja, juontaja ja someammattilainen. Norrlin työskentelee vuoden musiikkimediaksi useasti valitussa YleX:ssä musiikkitoimittajana eri alustoilla –kuten palkitulla Youtube-kanavalla –ja vaikuttaa muutenkin Suomen musiikkikentällä. Hän on visuaalisuutta rakastava popkulttuuritietäjä ja tanssinohjaaja, jonka tekemistä ohjaa tasa-arvon edistäminen.

Somen takia koen itseni päivittäin iljettäväksi.”

Kuinka paljon sosiaalinen media vaikuttaa ulkonäkösuhteisiimme? Miksi oma keho hävettää? Miltä näyttää uskottava ihminen? Kuka oikeastaan hyötyykään kauneusihanteista?

Sosiaalinen media luo ulkonäköpaineita ja maailma tuntuu usein pyörivän ulkonäön ympärillä. Vitun ruma on visuaalisesti vaikuttava, ajatuksia herättävä, monipuolinen ja tarkkasilmäinen kirja ulkonäöstä sosiaalisen median aikakautena. Samaistuttavia ajatuksiaan kirjassa on jakamassa muun muassa BEHM, Tuure Boelius, Ina Mikkola, Jesse Markin, Kasmir, Maiju Voutilainen ja Sini ”Papananaama” Laitinen. Heidän ajatuksiensa lisäksi kirjassa kuuluu kirjailijoiden, sekä sosiaalisessa mediassa omia mietteitään ja tarinoitaan jakaneiden ihmisten ääni.

Kirjan tarkoituksena on saada lukija pohtimaan, miten keinotekoisia ja epäreiluja kauneusihanteet ovat ja olemaan armeliaampi itseä kohtaan. Luettuasi tämän kirjan, jätät toivottavasti myös kommentoimatta jonkun henkilön ulkonäköä.”

Edellinen teksti ja kirjoittajien esittelyt on kopioitu kirjan kustantajan Into Kustannus Oy:n nettisivuilta.

Tekstissä on kuvattu kirjan sisältö niin osuvasti, että oli pakko kopioida se suoraan tähän. 

Näin mummoikäisenä ja ”täysi-ikäisyyttä” lähentyvänä täytyy vaan huokaista ääneen ja ihmetellä, että hohhoijaa. Ja voivoi meitä naisparkoja. Ainako vaan se ulkonäkö on se asia, joka aiheuttaa traumoista pahimmat varsinkin nuorille naisille. 

No niinpä, kun jatkuvasti tulee uusia naispolvia suremaan samaa asiaa. Ihmiskunta ei koskaan opi. Ja tuntuu, että tämä ulkonäköasia on koko ajan menossa vain pahempaan suuntaan. 

Silloin kun minä olin nuori (heh), oli ulkonäköpaineita varmasti myös, mutta kyllä ei olisi tullut mieleenkään arvottaa kanssaeläjiä noin rankasti, sanomalla jotain toista ”vitun rumaksi”. 

Ylipäätänsäkin kaikenlainen oli vähäisempää, ellei suorastaan olematonta. No, jos ei ollut viimeisimmän muodin mukaisia kamppeita päällä, kuten esimerkiksi itselläni onneksi ei ollut, ei päässyt/joutunut ”piireihin”, enkä mihinkään sellaiseen olisi halunnutkaan. Muut asiat olivat tärkeämpiä. 

Kirjan kirjoittajat ovat kolmekymppisiä naisia joten hekin lienevät jo ohittaneet sen pahimman ulkonäkökeskeisen iän. Toisaalta he ovat kuitenkin sen verran nuoria, että vielä muistavat siihen liittyviä asioita omalta kohdaltaan. 

Kirja oli silti mielenkiintoinen, vaikken itse ehkä kuulukaan varsinaiseen kohderyhmään. Mielenkiinto syntyi ihan muista syistä, jonka jotkut lukijoista varmasti arvaavat, mutta en avaa sitä tähän enempää. 

Eräs Bookbeatissa kirjasta arvionsa esittänyt vei niin sanotusti jalat suustani kirjoittaessaan, että: 

”Todella mielenkiintoinen ja hyvä. Toimisi varmaan paremmin luettuna, välillä itse ainakin menin sekaisin, että ketäs tässä nyt haastateltiinkaan ja oliko tämä nyt kirjoittajan vai haastateltavan mielipide.”

 

Allekirjoitan edellisen mielipiteen täysin. Kuunnellessa havahduin toisinaan miettimään, että kuka puhuu ja kenestä. Kunnes lopulta päättelin, että jonkun haastateltavan suulla nyt puhutaan. Oma vaikutuksensa on ollut tietysti sillä, että kuuntelen äänikirjaa yleensä juuri ennen nukkumaanmenoa, jolloin siitä muutenkin vähäisestä aivo- ja muistikapasiteetista on enää murto-osa käytössä, suurimman osan ollessa joko päivän askareista ylirasittunut tai peräti menossa kohti höyhensaaria. Eli edellä mainittu ei ole sinänsä kirjan syytä. 

Teksti ja kieli ylipäätään oli hyvää ja mukaansatempaavaa, mutta kaiken kaikkiaan aihe huomioiden mummoikäisen makuun tietenkin liian ”nuorisolaista”. Ja ikävä kyllä, teksti sisälsi sanoja ja asioita, joista en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Mutta sehän kuuluu asiaan. Mies- ja naispolvet vaipuvat unholaan. 

En väitä, että omakaan ulkonäkö olisi täysin merkityksetön asia. Treenaan ja liikun ja rajoitan sitä, mitä suuhuni pistän. Mutta enemmänkin terveyden ja hyvän olon kuin ulkonäön vuoksi. Mutta ehkä siinä vähän ulkonäkökin puolivahingossa kohenee, kun tuntee itsensä pirteämmäksi ja hyväkuntoisemmaksi. Se on pitänyt jo hyväksyä, että laardi ei tietyistä paikoista lähde, vaikka päällään seisoisi. Ja tukka harmaantuu, naama roikkuu ja joku muukin paikka.

Tunnen syvää kunnioitusta niitä ikäihmisiä kohtaan, jotka jaksavat huolehtia itsestään ja liikkumisestaan, kuten esimerkiksi Siiri Rantanen ja monet muut. Tällä viikolla kuntosalilla oman PT:ni ohjauksessa näin itseäni varmaan kymmenen vuotta vanhemman rouvan, joka pisti menemään etunojapunnerruksia kuin tyhjää vaan. 

Kun Katri ja Nelli vähän ikääntyvät, niin huomio siirtyy heilläkin toivottavasti muihin asioihin. Ihminen on kaunis minkä ikäisenä ja -näköisenä vain ja siitähän kirjassakin oli kysymys.

Kuva: suomalainen.com

Tekstilainaukset: intokustannus.fi, Bookbeat

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman tekijän lupaa on kielletty. 

Valinnan paikka

 

Kumpaan suuntaan?

Metsäpolulla kulkiessa tulee pohdittua monenlaista. Tänään keskityin enimmäkseen kuuntelemaan linnunlaulua, ihastelemaan valkovuokkoja ja orvokkeja ja nuuskimaan tuomien tuoksua. Valon ja varjojen leikki saa keväällä uutta voimaa, kun puihin puhkeavat lehdet muotoilevat maisemaan taideteoksia.

Tutulla polulla on helppo kulkea. Nousut ja laskut, mutkat ja kaarteet ovat tuhansien askelten jälkeen tuttujakin tutumpia. Vastaan tulee kerta toisensa jälkeen samat ikivanhat puut, kelot ja kivenjärkäleet. Tutulla reitillä on turvallista.

Usein elämässäkin käy niin, että kuljemme päivät toistensa perään samoja reittejä ja suoritamme elämää rutiinilla. Jossain määrin on pakkokin näin toimia - työssä ja arjessa on vain toimittava samaan tapaan, muuten homma ei toimi. Mutta monessa kohtaa voimme tehdä valintoja.

Metsäpolun loppusuoralla polku haarautuu. On tehtävä valinta, kumpaa reittiä jatkaa. Toinen vie paikallisen kartanon ihanalle puistoalueelle juuri nyt kukkivien koristepuiden ja isojen, upeiden puuvanhusten suojaan. Toinen reitti vie entisen leirintäalueen reunaa pitkin järven rantaan. Tänään valitsin ensimmäisenä mainitun reitin ja pian huumaava tuoksu ympäröi minut ja näkymä kukkivin puin oli huikaisevan kaunis.

Jäin miettimään valintoja. Toinenkaan reitti metsäpolun haarautuessa ei olisi ollut huono, mutta tänään tämä tekemäni valinta tuntui paremmalta. Ja kyseessä oli "vain" metsäpolku. Joudumme tekemään elämässämme paljon isompia ja merkittävämpiäkin valintoja. Silloinkin voimme tehdä valinnan parhaamme mukaan sillä hetkellä olemassa olevin ajatuksin ja tiedoin. Jälkikäteen valinta voi osoittautua aivan oikeaksi tai ihan vääräksi - ei voi mitään, eikä menneitä kannata jäädä murehtimaan. Tilannetta voi yrittää korjata, jos se on mahdollista - tai suunnata katseensa ja askeleensa eteenpäin.

Ihan sattumalta tämän aamullisen oman pohdiskelun jälkeen silmiini osui uusimmasta Apu-lehdestä Katja Ståhlin kolumni, johon hän oli lainannut kuulemansa sanonnan, jonka lainaan nyt edelleen tähän. "Maailmassa on asioita, ja me suhtaudumme niihin!" Miten mainio sanonta! Asioitahan tapahtuu tahtomattamme, mutta me voimme VALITA miten suhtaudumme niihin. Katjan kolumni keskittyi muuten tunteisiin, tunteenpurkauksiin ja loukkaantumisiin ja tekstissä olikin paljon viisaita sanoja näiden tiimoilta. Mutta jutun punainen lanka oli suhtautuminen ja vapaus valita.

Kun itse seisoin tuon metsäpolun haarassa, mietin myös, haluanko takertua sairauksiini vai yrittää elää mahdollisimman täyttä elämää niistä huolimatta. On luonnollista, että sairastumisen akuuttivaiheessa elämä pyörii sairauksien ympärillä, mutta toipumisvaiheessa ajatus pitää olla tulevassa, terveemmässä elämässä. En aio lähteä sille tielle, että sairaudet määrittelisivät minua tai että ne olisivat päällimmäisinä minussa. 

Ihmistä, joka katsoo kaikkea sairauden näkökulmasta voi läheisten olla vaikea sietää pitemmän päälle. Hänen oma elämänsäkin kapeutuu. Sairaudet tietysti osaltaan rajoittavat elämää, mutta elämänlaatuaan jokainen voi ainakin yrittää parantaa omalla asenteellaan ja sillä, miten tilanteeseensa suhtautuu. Vaikka tällä hetkellä puheissani päällimmäisinä on sairaudet, en anna niiden määritellä ja rajoittaa elämää enempää kuin se on terveyden näkökulmasta tarpeellista. Tähän ainakin pyrin. Ja uskon, että näin tehden koittaa vielä päivä, että tämä vaihe elämässäni, sairauksien kevät, on vain etäinen, suunnan muuttanut ajanjakso.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Keittiöpsykologia ja ystävän olkapää

Kyllä ihminen on onnekas, kun hänellä on lähellään ihmisiä, joita voi kutsua ystävikseen. Tunnen itse suurta kiitollisuutta kaikista ystävistäni. Osa on kulkenut mukana vain kappaleen matkaa - eikä se vähennä ystävyyden arvoa tai merkitystä. Kaikki ystävyydet eivät syystä tai toisesta ole ikuisia.

Parhaita asioita ystävyydessä on keskinäinen luottamus ja asioiden jakaminen, aito läsnäolo ja välittäminen. Joskus, kun on vaikeaa, ajatuskin ystävästä helpottaa.

Ystävien kesken jaetaan ilot ja surut, lähes koko elämäntarina on ystävän tiedossa. On helppo palata asioihin, kun toinen tietää itsestä oikeastaan ihan kaiken. Ystävän kanssa iloitaan onnistumisista, itketään murheita yhdessä ja joskus jauhetaan samoja asioita, kunnes ne on loppuun märehditty.

Ystävä tukee toista tämän valinnoissa ja päätöksissä, vaikka itse voisi toimia toisin. Yhdessä mietitään mikä olisi parasta vallitsevassa tilanteessa, mutta jokainen tekee itse omat päätöksensä ja myös omat virheensä. Ystävä ei tuomitse.

Ystävä ei pidä itseään toista parempana  mistään näkökulmasta katsottuna. Ystävät eivät arvota ystävyyttä toisen varallisuuden, koulutuksen, ammatin perusteella. Ystävä on se, joka ihminen on riisuttuna kaikesta ulkoisesta statuksesta ja juuri sellaisena arvokas ja hyväksytty.

Ystävien välinen keittiöpsykologia perustuu kokemuksiin, tuntumaan, uskomuksiin ja oletuksiin. Se ei koskaan voi korvata ammattilaisten tarjoamaa terapiaa, jos sellaiselle on tarvetta, mutta pitää meitä järjissämme ja tolkun ihmisinä elämän polkua kulkiessamme.

Kun puhuu ääneen, asiat järjestyvät omassa päässäkin. Samalla, kun puhuu ystävälle, puhuu myös itselleen ääneen asioita. Jolloin ne myös kuulee itse ja puheääni resonoi puhujan kehossa. 

Jörn Donner lausui aikanaan legendaariset sanat "Lukeminen kannattaa aina" ja tämäkin on totta, mutta  saman voi sanoa puhumisesta. Turvallisen ihmisen kanssa puhuminen kannattaa aina. Asiat eivät patoudu omaan mieleen ja kasva järjestäytymättömäksi möykyksi.

Viime viikkoina, kun olen sairastellut ja ollut peloissani, ystävät ovat olleet suurena tukena oman perheen lisäksi. Yksin olisi ollut paljon, paljon raskaampaa. Tämä tuki on ollut kultaakin arvokkaampaa. "Mitä kuuluu?" "Miten voit?" Jaksatko lähteä kahville?" tai ❤-viesti ovat lohduttaneet ja auttaneet jaksamaan. Ne kertovat, etten ole yksin ja joku välittää.

Ystävät eivät nimittäin unohda silloin, kun toisella on vaikeaa!

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat