 |
| BookBeatin äänikirja, Antti Holma: Kaikki elämästä(ni) |
Tutustuin Antti Holmaan vuosia sitten, kun hän esiintyi Putous-ohjelman Kissi Vähä-Hiilarin hahmossa. Ajattelin silloin, että tähänkin ohjelmaan piti sitten se yksi kiintiöhomo saada tilastoja petraamaan. Mutta moitin itseäni myöhemmin tästä typerästä ajatuksesta. Ihastuin Holmaan melkein välittömästi.
Lähdinkin sitten ilomielin Antin matkaan kulkemaan hänen elämänpolkujaan ja punastellen kuulemaan rohkeaa ja roisia kielenkäyttöä. Aina välillä nivusten ja persvaon tuoksu alkoi olla niin konkreettista, että piti huilata ja lukea muutama dekkari välipaloina. Niin tuhteja ja tukevia ovat Antin tarjoilemat kielikuvat kuin paksut lauantaimakkarasiivut, että meinasi tulla ähky.
Sonkajärvi - Helsinki - Lontoo - Amerikka - akselille mahtuu miehiä ja muistoja. Munankatkuisia ja "läheskaikenkattavia". Iloja ja inhoja. Kaipuuta - mutta katkeruutta, sitä en löydä. Vain suorapuheisuutta. Ja siitä olen iloinen. Kuinka moni muu elämänvuodatus pitääkään sisällään katkeruutta ja sen syövereissä kieriskelyä, muiden syyttelyä, itsensä uhriuttamista.
Ei ole helppoa olla homo ja herkkä. Onko helppoa olla ylipäätään ihminen. Syntyä viidenneksi lapseksi, neljän siskon jälkeen pojaksi - homosellaiseksi. Tai ylipäätään syntyä tähän maailmaan. Antti ei vedä pakasta homokorttia ja etene tai jätä etenemättä sen avulla. Taas tulee mieleen miksi homoutta tai muuta erilaisuutta nostetaan niin paljon esille.
Miksi minä pidän Antti Holmasta? En ole kenenkään älykkyyden tai typeryyden määrittelijä, mutta pidän häntä aitona ja älykkäänä ihmisenä. Itsensä alttiiksi asettavana, rohkeana, oman tiensä kulkijana, sanallisesti lahjakkaana, ilmeikkäänä ja monikasvoisena. Monilahjakkaana.
Meni jonkun aikaa ennenkuin Uko tajusi, että kuuntelen Antti Holmaa. Se ilmitulo tapahtui varmaankin jonkun ääneen luetun takaatulon tai jyhkeän seisonnan maininnan yhteydessä. Sain kuulla puolitotisen paheksuvan tuhahduksen kommenttina, mutta se ei estänyt minun kuunteluni jatkumista.
Uko ei pidä hänestä yksinkertaisesti siitä syystä, että Antti on homo. Ei voi mitään. Voihan se olla, että ei pitäisi vaikkei Antti homo olisikaan. Uko on sitä koulukuntaa, joka pitää homot erillään itsestään, kaikin tavoin. Näin kapealla katsantokannalla voi vain menettää. Mutta hän saa olla sitä mieltä mitä on.
Kirja ei kuitenkaan päällimmäisenä kerro homosekstailusta, ei oikeastaan paljonkaan, vaan on Antin omaa pohdintaa monenlaisten asioiden äärellä. Keskusteluja Jumalan, Saatanan, ystävien ja monenlaisten ihmisten kanssa turuilla ja toreilla. Kohtaamisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Syväluotaavaa ja itselleen selittävää ajatuksen juoksua. Kekseliästä sanoilla ja lauseilla irrottelua. Sanojen solinaa ja verbaalista rokkenrollia.
Mielelläni kuuntelin, kun Antti kertoi elämästä(än) omalla äänellään. Iloitsin, kun hänen elämänsä suuri rakkaus löytyi. Kuulin taivasten harppujen soivan ranskalaisella twistillä ja jäin hyvään fiilikseen kuuntelun loputtua
😊
Kuuntelin kirjan sillä ajatuksella, että se on omaelämäkerta tai otteita omasta elämästä. Kirjan esitetään olevan autofiktio.
Wikipedian mukaan: "Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, osana tapahtumia, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille."
