Ratkaisuja läskeille

 

Raisa Omaheimo oli minulle ennen tämän kirjan kuuntelemista tuttu Ylen tv-sarjasta Sohvaperunat, jossa hän oli taannoin mukana. Tästä tuttuudesta johtuen tulin tarttuneeksi tähän Raisan kirjoittamaan teoksen Ratkaisuja läskeille.

Googlettamalla löysin mitä kaikkea Raisa on tehnyt ja tekemisillään ansainnut perunana olemisen ja tämän kirjan kirjoittamisen ja ääneen lukemisen lisäksi. Lista on pitkä ja ansaitsee arvostukseni. Tosin en itse ole mitenkään erityisen feminismin kiihkokannattaja enkä ole äärimmäisen kiinnostunut XL-kokoisena kehopositiivisuudesta. Enkä koskaan kutsuisi itseäni enkä muitakaan mahtavan kokoisia läskiksi. Kuten en naisen sukuelintä v-kirjaimella alkavalla sanalla. On teoria, että kun kutsuu itseään ennen muita halventavasti, muut eivät sitä tee. Lienee toimiva juttu, mutta kannattaako se silti.

Kuuntelin kirjan BookBeatin valikoimista Raisan itsensä ääneen lukemana. Mikä onkin mainio juttu, kun kyseessä on omakohtainen tai omista näkökulmista lähtöisin oleva aihe. Raisan ääntä oli myös miellyttävää kuunnella. Kirjassa Raisa toteaa ääneen monta ennalta tuttua näkemystä, joihin ylipainoiset ihmiset mustavalkoisesti kategorisoidaan. Kuten se ikivanha ajatus siitä, että ylipainoiset ihmiset ovat saamattomia ja laiskoja, kömpelöitä, kankeita, rumia, hieltä haisevia ja niin edelleen. Ylipainoinen ihminen tosin saattaa olla aikaansaamaton, mutta onko se ylipainon syy vai seuraus. Muuten kaikkea edellä mainittua voivat yhtälailla olla kaikenpainoiset ihmiset. 

Kaikenlaista hauskaa voi sattua, kun on ylipainoinen. Mutta onko se hauskaa myös itsensä ylipainoisen näkökulmasta vai vain tilanteita seuraavien silmissä. Jos ei esimerkiksi lentokoneessa saa vyötettyä itseään turvavöihin, tuodaan lisävyö ja olenpa kuullut, että matkustaja on köytetty paikalleen kuljetusliinoilla. Liekö tottakaan.

Kirjan myötä mietin, että ylipainoiset naiset ovat tietysti aivan eri lukunsa kuin ylipainoiset miehet. Mies voi jopa saada arvostusta kroppansa isosta koosta, vaikka näin naisnäkökulmasta voin sanoa, että mikään ei ole ällöttävämpää kuin miehen puolipalloa muistuttava vatsakumpu tai iso takamus - eivätkä nämä näytä yhtään paremmalta naisellakaan.

Tässä iässä mietin jo paljon enemmän ylipainon aiheuttamia terveydellisiä haittoja kuin ulkonäkökysymystä. Ajattelen itse, että ylipaino on omaa syytäni, vaikkakin siihen on myös syitä, jotka ovat johtuneet asioista, jotka eivät ole olleet täysin omassa vallassani. Huomaan myös (ja sain myös kuulla työterveyslääkäriltä), että siinä aivojen osassa joka viestii kylläisyydentunteesta, on ylipainoisilla joskus "vikaa". Viestiä kylläisyydestä ei tule, vaan tarpeeksi syöminen pitää nähdä toisin keinoin, vaikkapa noudattamalla vanhaa tuttua lautasmallia.

Niin, niistä Raisan muista saavutuksista ja tekemisistä. Wikipedia kertoo hänen olevan kirjailija, kolumnisti ja taiteilija, myös stand up -koomikko. Hän on saanut Pro Feminismi -palkinnon näytelmästään Läski vuonna 2016 ja Mieletön teko 2020 -palkinnon mielenterveysongelmien esille tuomisesta monin eri taiteellisin keinoin. Tässä siis vain muutamia nostoja.

Arvostan ihmisiä, jotka ottavat rohkeasti kantaa epäkohtiin ja taistelevat kuka minkin asian puolesta ja uskaltavat puhua ääneen vaikeista ja vaietuista asioista. Minulle välittyy kuva juuri tällaisesta Raisasta. Ja olen monista asioista hänen kanssaan samaa mieltä, vaikken itse mene ajatuksieni kanssa niin äärimmäisyyksiin enkä hajottele ajatuksiani lihavuuden tiimoilta atomeiksi asti.

Sen lisäksi, että kirjassa oli paljon asiaa ja arkielämän totuuksia ylipainosta, se oli myös hyvällä tavalla hauska.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat 

Suomen historian jännät naiset

Taas aion tehdä uhkarohkean teon ja arvioida kirjaa, vaikka en ole sitä vielä kokonaan kuunnellut. Moisesta virheestä tuli taannoin kuraa niskaan Facebook-ryhmässä. Totesin muutaman tunnin kuuntelun perusteella, ettei se kirja ollut minun juttuni, mutta se ei muutamalle postauksen lukijalle sopinut. Makuasioista täytyy aina vaan saada kiistellä. 

Mutta Maria Petterssonin SUOMEN HISTORIAN JÄNNÄT NAISET on kokonaan eri asia. Muutama tunti siitä on vielä jäljellä kuunneltavaa ja kyllä on niin mielenkiintoisia tarinoita, ettei mitään määrää. En muuta tekisikään, kuin kuuntelisin tätä kirjaa Bookbeatista ja samalla kutoisin villasukkia ja pipoja Ukrainaan lähetettäväksi. 

Samalla saa aimoannoksen Suomen ja lähialueiden historiaa aina 1600-luvulta viime vuosisadalle saakka. Näistä ei kirjoiteta mitään koulun historiankirjoissa, jotka ovatkin melko tylsiä opuksia. Niissä on lähinnä poliittista historiaa, sotia ja kaikenmaailman kambrikausien juttuja. Inhosin koulussa historiaa, mutta taisinpa ylioppilaskirjoituksissa hätäpäissäni vastata johonkin historiankin kysymykseen, kun omat biologian tärpit eivät ihan osuneet. Silloin sata vuotta sittenhän kirjoitettiin kaikki reaaliaineet yhdellä kertaa. 

Tietenkin on ymmärrettävää, ettei yksittäisten ihmisten aikaansaannoksista kerrota koulukirjoissa. Pitää ihmetellä, miten ja mistä tämän kirjan kirjoittaja on tietonsa tonkinut. Niin yksityiskohtaisia jotkut kertomukset ovat. 

Ja täytyy sanoa, että on se tieto kulkenut ja puskaradio pelannut silloin jo satoja vuosiakin sitten, vaikka ei ollut edes puhelimia, mistään internetistä tai whatsapista puhumattakaan. 

Äänikirjoissa on se huono puoli, ettei niitä voi ihan samalla lailla selata kuin paperisia kirjoja. Eikä myöskään sisällysluetteloa voi tutkia. Mutta juuri tällä hetkellä äänikirjojen kuuntelu tuntuu parhaalta vapaa-ajan tekemiseltä. Muualla kuin kotona en niitä juuri kuuntele. Paitsi kuntosalilla. Siellä kuluu aika rattoisammin, kun on kuunneltavana muutakin kuin musiikkia.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat/Bookbeat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen lupaa on kielletty.

Mainio Matti Patronen

Minulla on tapana aamuisin tsempata itseni päivän puuhiin ja rientoihin kuuntelemalla YouTubesta stand uppia. Kaikki stand up -koomikot eivät ole makuuni eikä kaikenlainen huumori uppoa. Vaihdan heti seuraavaan, jos kiroillaan liikaa tai on runsaasti alapäähuumoria. Tai jos ei vain naurata. Eikä se nauraminenkaan yksin ole se juttu. Se on jotain, joka vain kolahtaa.

Yksi lempikoomikoistani on nykyisin oululainen Matti Patronen. Tutustuin häneen aikanaan jonkin stand up -ohjelman kautta, olisiko se ollut joku uusien stand up -koomikkojen tulokasohjelma tai muuta vastaavaa. Yhtä kaikki – ihastuin hänen tapaansa esittää naama peruslukemilla lakoniseen tyyliin huomioita ihan normaalielämästä,  mutta niin, että on kaivauduttu asiaan ytimiä myöten ja katsottu sitä eri vinkkeleistä, kuin tavallisesti on tapana tehdä.

Ai niin, sekään ei pitkään jaksa viihdyttää, jos stand up -koomikko kovin naureskelee omille jutuilleen. Heitäkin on nähty, kerran, korkeintaan kaksi. Jotkut nauravat niin kovasti, ettei esityksestä meinaa tulla mitään. Matti osaa pysyä riittävän vakavana, muttei totisena.

Minulla on toinenkin tapa, johon Matti Patronen tuli nyt avuksi. Kuuntelen ja luen kirjoja. Kun on ollut oikein hyvä teos työn alla, on joskus vaikea siirtyä seuraavaan kirjaan. Usein teenkin niin, että päästyäni jonkun kirjan loppuun, lueskelen ainakin yhtenä iltana ”lukuaikana” jotakin lehteä. Kuunneltavien kirjojen välikuunteluksi ei ollut vielä mitään vastaavaa. Kunnes yhytin BookBeatista huumoriosaston. Sieltä löytyi välikuunneltavaksi ensin teos Valituspalat, jossa useampi suomalainen stand up -koomikko avautuu valitsemastaan asiasta, ts. valittaa tai ihmettelee. Teoksessa kukin koomikko lukee oman juttunsa. Joukossa on myös Matti Patronen.

Ja kun alkuun olin päässyt, löytyi kaksi Matti Patrosen omaa teosta, jotka hän myöskin itse lukee ääneen. Teokset ovat Mr Finlandia -ehdokas ja Pro Patronen. Molemmissa teoksissa on itselleni ennestään tuttujakin juttuja, mutta ei haittaa – Patrosta kuuntelen mielelläni. Osa kirjan tarinoista on esitetty aiemmin stand up -lavoilla ja osa jutuista perustuu Matin elämänvaiheisiin esimerkiksi uraan Rajavartio-laitoksella ja leipomossa.

Matilla on ihan omanlaisensa logiikka pohtia asioita, eikä oikein voi mennä väittämään, etteikö Matin logiikassa olisi vinha perä – niin uskottavasti hän asian esittää. Kun on nähnyt Matin esiintyvän, voi kuunnellessa nähdä hänen hahmonsa ja sen pienen, juuri ja juuri nähtävissä olevan virneen hänen kasvoillaan. Ja hänen jutuissaan ei todellakaan puhuta rumia (ihan vähän joskus), vaikka puhe onkin hyvin suoraa. Jos ja kun Matti tulee paikkakunnalleni esiintymään, ostan lipun stand up -iltaan saman tien.

Ja se, että kuuntelin nämä edellä mainitut teokset muiden kirjojen välipaloina, ei vähennä niiden arvoa yhtään. Ihan yhtä kelpo teoksia, jolleivät ihan erinomaisiakin, ne ovat kaikki.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat 

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Ihanin sinä

 

Erina Stene ja Ebba Mörner: Ihanin sinä 

Kaksi älykästä korkeasti kouluttautunutta ihmistä lyö hynttyyt yhteen ja perustaa uusperheen. Mikäpäs siinä! Kaikki etenee kovin nopeasti toisen osapuolen toimesta toisen kulkiessa mukana kuin räsynukke, tahdottomana ja vastaan panematta.

Lapsikin syntyy tähän lukijan näkökulmasta jo alusta pitäen tuhoon tuomittuun suhteeseen ja toinenkin lapsi olisi tullut - mitä ihmettelin suuresti, ihan kuin naisosapuoli olisi ollut täydellisen ymmärtämätön ehkäisystä, nelikymppisenä! Toista lasta kun ei käsittääkseni toivottu eikä yritetty. 

Käsittämätön tarina, joka kuitenkin ilmeisesti on aivan tyypillinen, kun suhteen toinen osapuoli on psykopaatti, joka taiturimaisesti ensin liehikoi, kietoo toisen pauloihinsa ja sitten alkaa kaikenlainen väkivalta ja manipulointi. Ihan hirveää ajatella, että tämä tarina oli tosi ja samanlaisia "rakkaustarinoita" on lukematon määrä.

Kuuntelin kirjan BookBeatin valikoimista Tositarinoita elämästä -sarjasta. Kirjan lukee Anna Saksaman, jonka vaikeroivalta ja uhriutuvalta kuulostava ääni sopi juuri tähän kirjaan mainiosti.

Kirjasta jäi mieleeni jälkikaiku. Mieleeni nousi myös eräs perhe, jossa ilmeisesti tapahtui jotakin vastaavaa. Nainen puhkesi kuin kukkaan muutamia vuosia avioeron jälkeen, kun ex-puoliso menehtyi. Vasta silloin hän taisi päästä lopullisesti irti kahleistaan. Mietin myös, kuinka moni tuntemistamme ihmisistä kärsii perheväkivallasta, kun kulisseja pyritään pitämään yllä kaikin keinoin. 

Jos epäilee perheväkivaltaa, miten siihen voisi puuttua? Sillekin on omat kynnyksensä. Valitettavasti.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopiointi on kielletty.

Virtahevot

Emmi-Liia Sjöholm: Virtahevot

Oli suuri ilo ja nautinto kuunnella tämä Emmi-Liia Sjöholmin ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoittama ja Kosmoksen kustantama dialogiromaani Virtahevot.

Kaksi erilaisessa elämäntilanteessa, mutta toisaalta samantapaisessa vaiheessa olevaa keski-ikää lähestyvää aikuista, Eevis ja Touko kohtaavat ja keskustelevat kesäyössä.

He puhuvat muun muassa ihmis- ja parisuhteista, lapsiperheen ja sinkun arjesta, monogamiasta ja avoimista suhteista. Siitä miten vaikeaa ihmisen on parisuhteessa hyväksyä toisen muuttuminen. Ja siitä mihin kaikkeen ihmisen on oltava valmis ihmissuhteissa, mitä haluaa ja toivoo, mistä on valmis luopumaan. Odotuksista, oletuksista, onnistumisista ja pettymyksistä. 

Keskustelu on niin luontevaa, että voisi kuvitella kuuntelevansa autenttista, ei käsikirjoitettua tekstiä. Päähenkilöiden ääninä toimivien Pihla Viitalan ja Samuli Niittymäen tarinaan rakennettu keskinäinen kemia toimii ja sen aistii kaikesta; äänensävyistä, äänenpainoista, naurahduksista, huokaisuista ja hymähdyksistä.

Ihmettelen miten pelkkään vuoropuheluun perustuva tarina kulkee näin sujuvasti ja vaivattomasti. Kuinka tuon kohtaamisen tunnelma välittyy ja jossa tavallaan tapahtuu paljon vaikkei loppujen lopuksi tapahdu juuri mitään. Mielikuvat päähenkilöiden elämästä vilistävät kuitenkin kuin kuvina kuuntelijan mielessä.

Olen melkein kuin tarinan kolmas, äänetön osapuoli, joka kuuntelee vuorovaikutteista ja toista osapuolta aidosti kunnioittavaa keskustelua.

On nimittäin niin, että missä tahansa ihmissuhteessa keskustelu toimii, kun kumpikaan osapuoli ei tarjoile omia näkemyksiään ainoina oikeina, vaan toisen mielipiteet siivittävät osapuolet omiin oivalluksiin kummankin tullessa kuulluksi ja hyväksytyksi.

Yksi iso oivallus itselleni oli se, että ihmisen tulee ensin löytää itsensä, ymmärtää toiveensa, hyväksyä, että jostakin voi joutua luopumaan ennenkuin voi löytää perille toisen ihmisen luokse ja asettua tämän rinnalle. Ja siltikin, voi käydä niin, että toiveet eivät kohtaa ja lähdetään kulkemaan omiin suuntiin.

Pidin tästä tarinasta niin paljon, että latasin samantien BookBeatista kuunneltavaksi Sjöholmin esikoisteoksen Paperilla toinen, jonka lukee Usva Kärnä. Odotukset ovat korkealla.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Timantti ja ruoste

 

Gabriel Korpi: Timantti ja ruoste

Tiedättehän sen tunteen, kun palaa pitkän matkan jälkeen ystävien luo. Tai takaisin lapsuuden maisemiin. Ja yhtäkkiä, tuttuakin tutumpia kasvoja on kaikkialla. Voi sitä ilon päivää, kun muistoja alkaa virrata mieleen ja jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin - ikäänkuin eilen vasta olisi erottu.

Näin kävi, kun lähdin taas Valo Kurjen matkaan. Minä avasin kirjan kannen ja Valo ensimmäisellä sivulla sälekaihtimet. Valolle avautui helmikuinen maisema, minulle polku tarinan uumeniin. 

Tyyli on tuttua aiemmista kirjoista. Lyhyitä lauseita. Hieman kuvailua, hieman huumoria, todentuntuista vuoropuhelua, kaikkea sopivasti. Alan lukiessani nähdä tarinan kuvina. Valollakin on mielessäni oma tuttu hahmonsa, samoin miesystävä Janilla kuten myös Helenalla.

Tässä, kuten sarjan aiemmissakin kirjoissa pidin erityisen paljon mutkattomasta, paikoin lakonisesta, silti rikkaasta kielenkäytöstä. Luvut on lyhyehköjä, mutta ne ovat täysiä eikä turhaa maalailua löydy. Lukujen lopetuksessa on jotain taikaa. Ne loppuvat usein, ehkä hieman miehiseen, tyhjentävään toteamukseen, vähän kuin aamenen lausuisi päivän päätteeksi. Pidän tästä tavasta tosi paljon. Vähän kuin joku itseäni viisaampi sanoisi, että "Näin se on" ja minä uskon. Ja sitten lähdetään katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Valo on siis entinen poliisi ja nykyinen vanhan tavaran kauppias. Molemmissa ammateissa kaivellaan välillä menneitä ja kuten monissa muissakin hommissa, entinen ammattiminä nousee pintaan, kun tarvetta ja aihetta löytyy. Ja näinhän siinä nytkin käy, että Valo joutuu tai pääsee jännän äärelle pikkuhiljaa repeilevässä kesäidyllissä Silverforsin ruukkikylässä. Kirjassa tapahtuvat rikokset, niitä edeltävät ja seuraavat tapahtumat nivoutuvat lopulta yhdeksi kokonaisuudeksi, jolloin lukijankin päässä viimein syttyy oivalluksen valo. Miten asiat lopulta ratkesivat, ei ollut etukäteen arvattavissa, mutta lopuksi ihan selvää, että juuri näin se tietenkin meni.

Jotta kirjasta saa irti parhaan mahdollisen lukukokemuksen, kannattaa lukeminen ja Valoon sekä kumppaneihin tutustuminen aloittaa sarjan ensimmäisestä osasta, West Endin tytöt, ja jatkaa sitten toiseen osaan, Täydellinen päivä. Kirjoittelin näistä teoksista jo aiemmin postauksen Valon matkassa.

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen dekkarisarja, jolle toivon jatkoa. Kirjasta välittyy omanlaisensa hyväntahtoinen tunnelma ja menneiden aikojen nostalginen fiilis. Kauheuksia tapahtuu, kuten dekkareissa kuuluukin, mutta ne eivät nouse silmien eteen kammottavina, verisinä raakuuksina. 

Kaikki kolme kirjaa löytyvät myös äänikirjoina, ainakin BookBeatin valikoimista. Lukijana on Petri Hanttu, joka on loistava valinta tähän tehtävään. Kuuntelin nimittäin tätä uusinta kirjaa, kun olin ensin sen lukenut - ihan uteliaisuuttani ensin, mutta lopulta tulin kuunnelleeksi kirjan loppuun asti. Hantun eloisa ääni toi tarinaan oman mukavan lisänsä, kun päähenkilöt "puhuivat"  omilla äänenpainoillaan.

Toivon totisesti, ettei Valon kirjan viimeisellä sivulla lausuma toive toteudu, vaan kuulemme hänestä pian uudestaan.

Hei, me päästiin kirjan takakanteen. Ylpeinä ja iloisina, me Erikoiset Asiantuntijat!

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat/BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Äänellä on väliä

Ensimmäinen kuuntelemani äänikirja oli Olga Kokon Munametsä lukijanaan Usva Kärnä. Tarina oli vauhdikas ja sen lukija hyvä valinta tehtäväänsä. En tuolloin vielä syttynyt äänikirjoille, vaan jatkoin kirjojen lukemista. Selailin äänikirjavalikoimia aika ajoin ja ihastuin kovasti Eijan Ahvon ääneen ja tapaan lukea kuunnellessani hänen lukeminaan Eevan Kilven kirjoittamia teoksia Punaista muistikirjaa ja Laulua rakkaudesta. 

Toni Kamula on lukenut kuunneltavaksi useimmat kauhun kuninkaaksikin tituleeratun ja lempparini Stephen Kingin kirjat, kuten tiiliskiviromaanin Mitä enemmän verta. Kamulan lukemana on tullut kuunneltua myös ihailemani Kari Enqvistin teoksia, kuten esimerkiksi kirja Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Jani Karvinen on lukenut äänikirjoiksi suosikkikirjailijani Päivi Alasalmen kirjoittaman Hallavainen-dekkarisarjan kolme ensimmäistä kirjaa, viimeksi hyytävän hyvän Kyy povellani -teoksen. Toivottavasti sarja saa jatkoa ja Jani olisi edelleen lukijana.

On kirjoja, jotka olisivat jääneet kirjana lukematta, kuten Terhi Kokkosen kirjoittama sekä ääneen lukema Rajamaa. Tarina oli erikoisen outo ja Kokkosen ääni oli täydellisen erikoinen sen lukijaksi. Hänen tylsyyteen asti lakoninen äänensä sävytti tarinan melkein kauhutarinaksi ja tulin kuunnelleeksi sen loppuun asti, osin vain Terhin omituista ääntä kuunnellen. Toinen, mutta kammottavampi kuuntelukokemus osui kohdalle Susanne Schemperin kirjoittaman Solinge-sarjan aloittaman Sikolätin kohdalla. Kirjan lukijalla, Jonna Järnefeltillä on niin mielenkiintoinen intonaatio, että meinasi hyvä tarina jäädä kokonaan kuuntelematta. Toisenkin osan, Ota sieluni mun -kirjan lukee Jonna, mutta ns. normaalimmin. Kolmanteen osaan, Aistiharhan lukijaksi oli valittu Hannamaija Nikander ja hyvä niin. 

Minun suosikkilukijoitani ovat edellä mainitun Toni Kamulan lisäksi Krista Putkonen-Örn ja Sanna Majuri, jonka lukemana kuuntelin esimerkiksi Susan Heikkisen kirjoittaman kirjan Pullopostia Seilin saarelta

Sitä vastoin monien kehumat lukijat kuten Jukka Pitkänen, Ville Tiihonen, Krista Kosonen ja Eija Manto eivät sovi minun kuuloluilleni. Onneksi kirjan voi aina myös lukea 😉

Kuunteletko sinä äänikirjoja ja ketkä ovat suosikkilukijoitasi?

Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kyy povellani

 

Päivi Alasalmen dekkari Kyy povellani jatkaa Hallavainen-sarjaa

Tiedättehän sen tunteen, kun toivotte tarinan etenevän ja arvoituksen ratkeavan, mutta samalla, että yhteistä aikaa kirjan kanssa olisi vielä paljon jäljellä. Siksipä ahmin tätä tarinaa ja samalla himmailin kuunteluvauhtia. Olin odottanut sopivaa ajankohtaa aloittaa kuunnella tätä Päivi Alasalmen kirjoittamaa Hallavainen-dekkarisarjan kolmatta osaa Kyy povellani. Kun aika koitti, se oli sitten menoa.

Kahden aiemman kirjan, Alamaailman kuningatar ja Häkkilinnut, jäljiltä tiesin odottaa kuuntelunautintoa, mutta ainahan se jännittää lähteä kuuntelemaan, kun odotukset ovat aiemman kokemuksen jäljiltä korkealla. Odotukset täyttyivät ja ylittyivät. Kirjan ikäänkuin kehyskertomuksena kulkee kaksossisarusten Anun ja Karlan - hyvän ja pahan, enkelin ja demonin loputon kilpajuoksu, jonka lisäksi kirjassa tapahtuu murha, kaksikin. Sisarukset linkittyvät murhiin niitä tutkivan Hallavaisen kautta ja jälleen kerran kirjailija kutoo sellaisen juoniverkoston, johon lukija jää samantien vangiksi kuin kärpänen verkkoon odottamaan hämähäkkiä vapauttamaan piinasta.

Sisarusten elämät risteilevät toiveineen ja pelkoineen, kuten myös murhatuksi tulleen ja tämän lähipiirissä elävien elämässä. Kuka ei toivoisi itselleen rakkautta, hyväksyntää, maallista mammonaa, lasta - joskus keinoja kaihtamatta.

Ennemmin tai myöhemmin povella lämmitellyt kyy puree. Ei se osaa tuntea kiitollisuutta tai empaattisuutta. Se vain käyttää hyväkseen. Maailma on ihmisen hahmoon piiloutuneita kyykäärmeitä pullollaan. Näinkin julmia, joita tästäkin tarinasta löytyy. 

Kolmatta osaa kuunnellessa mieleen palasi helposti aiempien kirjojen käänteet päähenkilöiden elämässä. Kannattaakin kuunnella ensin aiemmat osat, jotta tarina pääsee täyteen voimaansa. Minua miellytti tässäkin osassa se, että vauhtiin päästiin heti alkumetreillä ja se pysyi yllä kertaakaan herpaantumatta. Koko ajan sattui ja tapahtui ja vaikka syke nousi ja henki salpautui, kuulija pysyi vaivatta matkassa loppuun asti. En arvannut loppuratkaisua, vaan kuljin sillä väärän aavistuksen tiellä, jonne kirjailija halusikin minun suuntaavan. Lopputuleman syyt ja seuraukset ovat täysin uskottavat, kuten koko tarinakin. Kerronta on riittävän kuvailevaa, muttei turhan maalailevaa. Henkilöhahmot ovat aidon oloisia, vuoropuhelut luontevia ja kielenkäyttö enemmän kuin sujuvaa. Kuuntelukokemuksen kruunaa lukija Jani Karvinen, joka on täydellinen valinta tämän kirjan hengästyttävään tempoon.

Anun ja Karlan elämäntilanteet jäivät kirjan lopulla niin mehukkaaseen vaiheeseen, että jatkoa on pakko olla tulossa. Jään sitä innolla odottamaan.

Tämänkin kirjan kuuntelin Storytelin valikoimista. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Päivi Alasalmen muuhunkin tuotantoon, kuten esimerkiksi Joenjoen laulu - kirjasta alkavaan saamelaistrilogiaan tai tummasävyisiin naisnäkökulmiin kirjoissa Ystävä sä naisien, Tuo tumma nainen ja Valkoinen nainen. Tositapahtumiin pohjautuvat loistavat romaanit Riivatut sekä Sudenraudat. Romanttisen kartanokauhun ystäville suosittelen Finlandia-ehdokkaanakin ollutta Vainolaa. Päivi Alasalmella on kirjailijana aivan omanlaisensa ääni. Sanojen alta ja takaa löytyy paljon syvempiä merkityksiä kuin ensialkuun tuntuu kirjoittipa hän sitten mistä tahansa aiheesta. Kun kirjailijan kynän terävin kärki osuu ja uppoaa lukijan lukuhermoon, on tämä ystävyys sinetöity koko loppuelämäksi.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / Storytel

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty

Rakkauden ja tulehduksen oireita

 

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita. Atena (äänikirja, julkaistu 18.2.2021, lukijana Anna-Riikka Rajanen).

 

Kirjassa äiti kysyy, miten isä pääsee puuhun. Miksi isä haluaisi puuhun?  tytär Anni vastaa kysymyksellä. Äiti vastaa, että isä pääsee puuhun, kun istuu siemenen päälle ja odottaa, että puu kasvaa. Sitten äiti nauraa. Vetkuliin asti. Tässä vaiheessa minun vetkulini alkaa. Kirjan sivulta kolme. Eikä se lopu ennen kirjan viimeistä sivua. Väliin vetkulin aiheuttaa suru, mutta useimmiten surkuhupailu. Huumori, joka osuu ja upottaa kuulijansa naurun vetelään suohon ja saa kyyneleet silmiin. Niin tunnistettavaa ja tarkkaan sanailevaa, sarkastistakin ja mustaa on Pöyliön sanoitus kirjan päähenkilöiden suihin ja kerronta, joka viiltää kuin veitsi, mutta tarjoaa laastarin päälle - aina välillä.

Perheen tarina alkaa vuodesta 1972 ja käy läpi perheenjäsenten vaiheita viideltä vuosikymmeneltä päättyen vuoteen 2019. Perhepiiristä katoaa ihmisiä ja heitä tulee lisää, luonnollisin ja erikoisin tavoin. Kirja saa äänen, joka puhuu minulle omista muistoistani, muistuttaa ja havainnoi äänimaailmasta, aikalaistavoista, tietyntyyppisistä ihmisistä. Kirja on kielellisesti rikas ja jopa visuaalinen ilman ainuttakaan kuvaa, kun se kuvittaa henkilöhahmot ja heidän maailmansa kuulijan mieleen.

Sanailu ja tapahtumien kuvailu oli välillä roisia, mutta yhtäaikaa lempeää. Todentuntuista, mutta silti uskomattoman kiemuraista. Hapuilevaa, mutta päämäärätietoista, kuin nuorten lempiväisten ensiyritykset tietyissä toimissa. Kirjassa ei pelätä ladella faktoja pöytään kipeistäkään kokemuksista, kun tarinaa vie eteenpäin tavalliset ihmiset ja heidän tuikitavalliset tarinansa. Kompuroinnit rakkaudessa ja rakkaudettomassa elämässä. Tuleeko lopulta oivalluksia ja onko silloin jo liian myöhäistä.

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti. Sen tummasta huumorista ja tavasta tarkastella ihmisiä, meitä matti- ja maijameikäläisiä, joita kotoinen Suomen maa on pullollaan. Kirjassa sattuu ja tapahtuu, ihan niitä ihmiselämän tuttuja juttuja. Syntymiä, kuolemia, pettymyksiä, pettämisiä, epä- ja melkein onnistumisia, muistoja, muistikuvia ja dementiaa. Kirjan sanomana, jos sellaista tarvitaan, voisi pitää hyväksyntää itseä ja muita kohtaan. Täydellisyyteen ei voi päästä ja keskeneräinen, nuhruinen, tunkkainen, naurettavakin voi olla aivan hyvä. Ja se, että yrittää parhaansa. Ja senkin voi myöntää, että joskus on myöhäistä yrittää parantaa suoritustaan. Ja että aina voi nauraa päälle, melkein mille tahansa asialle.

Kirjassa on monia mainioita sutkautuksia, jotka pitävät sisällään huumorin kääreeseen kätkettynä niin paljon elämänviisautta, että ennemmin riemastun ja riehaannun tämän kirjan parissa kuin yhdenkään itseään ylevänä pitävän elämänviisausopuksen äärellä.

Yhtä mainio oli aiemmin lukemani Sari Pöyliön novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, josta kerroin postauksessa Ärsyttävä, rakas - oma äiti

 

Suosittelen lämpimästi molempia kirjoja iloisiin ja oivaltaviin lukuhetkiin.

Tiedätkö muuten mitä tarkoittaa vetkuli?

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Toka kerta

Päätän, etten anna periksi. Annan äänikirjalle uuden mahdollisuuden. Selatessani lataamaani BookBeatin valikoimaa, mietin mikä tyylilaji sopisi minun kuultavakseni parhaiten. Jotta saisin tekstistä kuunnellen irti mahdollisimman paljon.

Haa, pysähdyn tutun kansikuvan ääreen. Runoja! Antti Holman Kauheimmat runot. Runokirja, jonka olen kirjana lukenut. Se on valintani. Lataan kirjan, myös kuunneltavaksi offlinessa ja myhäilen huvittuneena jo valmiiksi. Tutut runot ääneen luettuina suoraan korviini. Tämä toimii varmasti!

Alkulätinöinden jälkeen siirrytään esipuheeseen, jossa esitellään kirjan tunnistettavat, esikuviaan parodisoivat runoilijat ja sitten kuullaan runot, kuuteen eri kategoriaan ryhmiteltyinä.

Reino Leino kirjoittaa loppusoinnullisia, kansallisromanttisia runoja. Reino esitellään ahdistuneeksi, alkoholisoituneeksi, itsekkääksi ja väkivaltaiseksi. Ironisen kansallisrunoilijan ainekset ovat siis koossa. Leino on elänyt vuosia huuruisessa suhteessa seuraavaksi esiteltävän lastenrunoilija Sirsi Sunnaksen kanssa. Näitä kahta runoilijaa yhdistää sammumaton jano, väkivalta, uskottomuus – he juoksevat elämänsä perässä ja toisiaan karkuun, kuin virvatulten johdattamina. Omistiko Reino mielitietylleen yhtään runoa. Voisiko se siinä tapauksessa olla tämä:

Cerberus

Tyrmään pahain unieni Kerberoon

piiloon laulut rakkauteni pannut oon.

Näin lauloin, saapui syksy, satoi lunta.

Kunnes tulit, totta olit, etkä unta.

Sinä katsoit! Sinä näit! Aloin palaa.

Sinun tulellasi sydäntäni salaa

vierelläsi illoin liekitin

ja kyynelin sen sammutin.

Nyt rinnassani hiili ontto lyö,

en nuku, vaikka aamuinkin on yö.

Kun lähdit, tuli talvi vaikk´on lämmin.

Tyrmässäni kuumehenget hirveämmin

mua vie kuin kukaan koskaan, paitsi sinä,

ken minut veit kuin unikuvain satyyrinä.

Olet luukku, jota kielletty on avaamasta,

olet kakku, jonka huomenna saa syödä vasta,

olet meri, jonka pää on alku uuden meren,

olet myrkky, joka suunnan kääntää veren.

Silti pyydän: ota sydämeni jäinen,

tapa paha, musta koira, kolmipäinen.

Poista sisuksiini lyöty kylmä puukko,

jos et pysty, anna perkele ees suukko.

Reino jankuttaa runoissaan v-sanaa, josta voisi saada johtopäätöksiä jonkinlaisesta puutostilasta lemmenasioissa, mutta tämä nyt on vain tämmöistä ääneen miettimistä.

Sirsi Sunnas on lastenrunoilija, negatiivinen ja inhottava. Katkera ja kiukkuinen sanoilla seivästäjä. Runojen tunnelma on kuin suoraan pakastearkun uumenista. Runot ovat umpijäässä ja tarjoillaan jääkylmän kastikkeen kera. Rakkauden vihaisena vellova valtameri synnyttää Leino-Sunnas pariskunnalle kaksi lastakin, mutta he ovat ajelehtineet teille tietymättömille, turvaan, päättelen.Ehkä he pakenivat äitinsä kammottavia tuutulauluja. Sirsi Sunnaksen iltarunon jälkeen ei nimittäin uni tule silmään varmasti moneen viikkoon.

Uni tulee purkista

ja paholaiset nurkista.

Sängyn alle kurkista!

Onko siellä kyy?

Väärän oven narina

on pimeälle parina

ja verettömän tarina,

se pelkojen on syy.

Karin Toisiks-Paraske, johon Sirsi Sunnas tutustuu Hämeenlinnan vankilassa, eheytyy Sirsin tarjoaman ystävyyden ja seksisuhteen myötä ja löytää runoillensa uuden kanavan, murteet. Hän valitsee runokielekseen lounais-suomalaisen murremaailman, joka ei ole hänelle millään muotoa tuttu. Täten syntyy uusia runoja aivan uudella suomalaisella murteella. On kuin Karin tekisi aikahypyn tähän päivään ja vakoilisi ääninauhurin kanssa erästä laitialaista murrerunoilijaa, mutta varmaksi en tiedä. Taiteilijan nimi johdattaa ensialkuun toisenlaiseen runomaailmaan, karjalan kunnaille. Mutta murteiden äärelle saavumme kuitenkin. Karinin runoissa ei ole päätä eikä häntää. Ne ovat ylistyslaulu älyttömyydelle ja jonninjoutavuudelle. Laitetaanko tämä kaikki elämänpituisen lääketokkuran piikkiin. Päätelkää itse. Onko seuraavassa runossa muka jokin johtolanka:

heksakoni

mää näkisi kolm jannu kaupungil

yhre pää oli golmio muatone

yhre neliö

ja yhre ymprä

mää miäti että

onkoha nee löytäne

oikia muatose reiät

mihi työntä ne pääns

ei – mää ajattelisisi-

nee o kaiki

ihastunnu

siihe reikkä

joho mene

kuuskulmio

Karinin runoissa on hauska sanojen liioiteltu turkulais-isisisi-loppu, joka ääneen luettuna kuulostaa naurettavalta. Ja naurankin ääneen.

Edith Södermalm on herkkä ja hieno ja kuitenkin hirveän rivo runoilija. Ihanan ilmeetön ja lopuksi - pam – hän lyö lattian säleiksi lukijan alta ja pudottaa tämän karmeaan, irstaaseen kellarikerrokseen. Onko Edithillä kaksi mieltä, kiiltokuvamainen ja toinen, se todellinen – salainen, saastainen. Edithin elämä ajelehtii amfetamiinihuuruissa, kunnes hän kohtaa Reino Leinon tämän järjestämällä kurssilla ja Edith löytää vihaisen runoilijanäänensä ja vapauttaa uinuneen raivokkuutensa moderneissa runoissaan.

Twitter

Sinun ajatuksesi pituus

on 140 merkkiä, rakkautesi määrä

tuskin syvempi.

Muita mittojasi en osaisi

arvioida, paitsi tätä: sinulla on liian p

Kaikkia kirjan kauheita, eri tyylilajin runoilijoita yhdistää alkoholi-ja/tai huume-ja/tai lääkeriippuuvuus, joko nykyinen tai entinen. Ajelehtiva elämäntyyli, agressiivisuus, vahva itsekkyys, sukupuolitaudit, epäsovinnaisuus ja kaikkea muuta kuin perinteinen runoilijakuva. Vai onko kaikki tämä edellä mainittu juuri sitä, pohjimmiltaan.

Antti Holma osoittaa runokirjallaan älykkyytensä ja myöskin kunnioituksensa runoilijoita kohtaan.

Parodioinnin päätähdeksi kun ei ole kellä tahansa runoniekalla aineksia edes päästä. Runonlausuntaa oli miellyttävä kuunnella ja tämä juttu nyt toimii tällä kertaa. Ehkäpä siinä auttaa hieman se, että runoteos oli aiemmin luettu kirjana.

Sitä jäin vain miettimään, että miten valinta osuu jo toistamiseen tähän sienimetsämäiseen maisemankuvaukseen. Mitä se kertoo lukijasta? Hah, älkää uskokokaan, että tämä valinta kumpuaisi jostakin syvästä intohimosta tai himosta aihepiiriin liittyen. Se nyt vaan on niin, että BookBeat tyrkyttää aiemmin kuunnellun Munametsän jatkoksi tätä samantapaiseen aihepiirin liittyvää kirjaa. Näin se on. Jää nähtäväksi mitä kuuntelen ensi kerralla.

Eka kerrasta kerrotaan postauksessa:
Eka kerta

Nymman kanssa kävimme joulun alla kuuntelemassa Antti Holman Kauheimpia joululauluja:
Kauheimmat joululaulut

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä BookBeatin kanssa / EAt

Tekstin ja kuvien luvaton kopioiminen on kielletty.

Eka kerta

Päätän lähteä kokeilemaan itselleni uutta juttua. Äänikirjaa. Valitsen kuuntelukumppaniksi BookBeatin, ihan sattumanvaraisesti. Palvelun lataaminen on helppoa. Kuukauden maksuton kokeiluaikakin keltanokalle. Reilua!

Facebook on jo pidempään tyrkyttänyt mainoksissaan Olga Kokon esikoisteosta, Munametsää. Kansikin näyttää sienestäjälle jotenkin tutulta, joten poimin kirjan ensimmäisenä kuuntelukoriini. Lataan sen kuunneltavaksi myös offlinessa, koska se tuntuu jotenkin järkevältä. No niin!

Ensimmäinen kuuntelu käynnistyy aamutuimaan koiralenkillä. Vähän jännittääkin, niinkuin eka kerta missä tahansa asiassa. Eikö mitä, pyöräytetään homma käyntiin. Painan Play-nappia. Nyt se alkaa.

Miellyttävä nuorehko naisääni aloittaa. Nyt pitää keskittyä. Valitsen lenkilleni sellaisen reitin, jossa harvoin tulee ketään koirakavereita vastaan. No, niin. Kuuntele nyt.

Kuuntelen. Mutten osaa keskittyä. Aamulenkit ovat aina olleet pohtimispaikkoja. Kävellessä tulee käytyä läpi yhtä sun toista. Mitenkäs tämä nyt näin on vaikeata.

Keskittymisyritykseni palkitaan pikkuhiljaa ja alan päästä jyvälle kirjan päähenkilön Linnean elämänkatsomuksesta ja seikkailuista munametsässä korinsa kanssa. Suorasukainen sinkkunainen puhuu roisisti, mutta hauskasti. Sutkautukset pyörivät vain yhden asian ympärillä. Tai no, kahden. Pistorasian ja töpselin, jos sallitte kiertoilmauksen.

Oivia oivalluksia ja uusia sanoituksia tutuille jutuille. Melkoista tykitystä juuri sieltä ja syvältä.

Sigmund Freud psykoanalysoisi todennäköisesti, että Linnealla on peniskateus. Joko niin, että hän tahtoisi sen itselleen tai että tahtoisi sitä itselleen. Jälkimmäinen lienee totuus.

Kliseisesti totean, että jos Linnea olisi mies, nämä tarinat olisivat ”hyvän jätkän juttuja”, mutta en sano. Sanon vain, että kun maailma on vapautunut monenlaisen häpeän taakasta, tästäkin aiheesta voi kirjoittaa hauskasti. Revitellä siis ihan kunnolla.

Linnea hoitaa tarinassa työnsä miten kuten, rimaa hipoen, mutta mitä tapahtuu, kun hän saa kaikkien aikojen ideansa. Saako se niin sanotusta munaa alleen. Jää kuultavaksi.

Metsäretkistään ja niiden munatarjonnasta hän kirjoittaa tarinoita Toosaproosaa-nimiseen blogiin. Juttuja kirjoittaessaan Linnea on selkeästi omalla alueellaan. Sitoumista ja urautumista perhe-elämään pelkäävä Linnea ei todellakaan seurustele, tai no – kerran, melkein.

Tiesittekö muuten, että naisella on kolme silmää? Tuttu silmäpari päässä ja sitten se kolmas, jota naiset ovat alkaneet esitellä istuessaan jalat harallaan miesten tapaan. Tästäkö on kehkeytynyt sanonta, että hän katsoi pahalla silmällä – tiedä häntä.

En tiedä, johtuuko kirjan kuuntelemisen hankaluus siitä, että se on melkoista tykitystä, täynnä kielikuvia ja kielellistä jytinää. Sananväänteitä ja -käänteitä. Tahti on suorastaan hengästyttävä. Olisi ehkä pitänyt istua keinutuoliin ja tehdä vaikka käsitöitä samaan aikaan, jotta olisi voinut keskittyä tekstiin paremmin. Vai johtuuko hankaluus siitä, että omat ajatukset pyrkivät rutiininomaisesti pintaan lenkkeillessä, kuten aina on ollut tapana. Aukeaisiko kirja itselleni paremmin luettuna, kun voisi pakittaa taaksepäin sivun alkuun ja yrittää tulkita Linnean sutkautuksia omaan ymmärrykseen sopiviksi lukemalla tekstiä uudestaan riittävän monta kertaa.

Tämän kuuntelukokemuksen myötä en ole ihan heti lataamassa uutta kuuntelukirjaa. Se ei johdu kirjavalinnasta, vaan johtopäätöksestäni: kun luen, niin luen ja uppoudun kirjaan kunnolla. Silloin kun ei voi muuta tehdä. Ja ajatukset pidän pyörimässä lenkkeillessäni edelleen. Se tuntuu omimmalta.

Olga Kokon seuraavaa kirjaa ja sen aihevalintaa jää odottamaan avoimin korein. Vai miten sen nyt sanoisi :D

Kuva: BookBeat
Kuvien ja tekstin luvaton kopiointi on kielletty.