Et sinä vielä kuole

Ensihoitajan tositarinoita ambulanssista. Ja vähän sen ulkopuoleltakin. Kirja on melko uusi, se on ilmestynyt viime vuoden lopulla. Kirjoittaja on Kari Hautamäki, joka on lapsuudessaan asunut Lahdessa, mäkihyppykaupungissa. Karikin harjoitteli mäkihyppyä, mutta se ei enää maistunut jossain nuoruuden vaiheessa ja muutaman kerran mäessä kaatuiltuaan ja ambulanssiin päädyttyään oli miettinyt, että tulisiko tästä (ensihoitoalasta) hänelle ihan ammatti.

Niinpä hän päätyi alalle ja jonkun aikaa kotikaupungissaan työskenneltyään päätyi muuttamaan Ruotsiin ja Tukholmaan huomattavasti paremman palkan perässä. Hän oli kyllästynyt "palkkaan ja itkuvirsiin siitä". Ruotsalainen kollega tienaa pelkästään pohjapalkassa 2000 euroa suomalaista enemmän.

Hautamäen perhe, avopuoliso ja lapsi, asuvat Suomessa ja hän käy heidän luonaan kerran viikossa ja työnantaja maksaa matkat. Hautamäki on nopeasti päätynyt siihen johtopäätökseen, että lapsen on parempi kasvaa Suomessa kuin Ruotsissa. Kun hän laskeutuu Helsinki-Vantaalle, hänestä tuntuu kuin tulisi kesämökille, niin paljon rauhallisempaa täällä on kuin Ruotsissa. 

Ruotsalaisissa lähiöissä meno on villiä ja jengisotien värittämää. Lähiöt ovat ankeita, pimeitä ja likaisia, ei lainkaan niin puunattuja kuin on Tukholman vanha kaupunki turisteja varten. Lisäksi Ruotsin epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka ja vaikenemisen kulttuuri aiheuttavat työhön omat haasteensa. Huonot tilanteet ja rikollisuus korostuvat ja rehottavat erityisesti maahanmuuttajavoittoisissa lähiöissä. Tällaista työtä tekevä jos kuka näkee sen arjessaan ja uskaltaa sen myös sanoa ääneen.

Eniten kirjoittajaa järkyttävät tapahtumat, jotka kirjassa mainitaan, ovat perheenisän sytyttämä murhapoltto, jossa puolet perheestä kuoli sekä jengitappelu, jossa kaksi pientä lasta haavoittui vakavasti omalla kotipihallaan. Näistä ei ole Suomessa paljoa uutisoitu, koska varsinkin murhapoltot ja muut tulipalot ovat Ruotsissa jo niin tavallisia.

Hautamäki on työskennellyt sairaanhoitajana vuoden verran myös risteilylaivalla Suomen ja Ruotsin välillä. Sen hän mainitsee pa*kimmaksi työympäristökseen ikinä. Siellä riehutaan ja tapellaan ja jälki on sen mukaista. "Porauslautalla" viettämiinsä hetkiin liittyy myös yksi ammatillisesti haastavimmista kokemuksista mihin hän oli joutunut. 

Enempää en kerro kirjassa kuvailluista tapahtumista. Säästän ne niille, jotka kirjan aikovat lukea. Kirjoittaja on tietenkin tahallaan muuttanut kertomuksissaan nimiä ja paikkoja, jotta kenenkään yksityisyys ei olisi vaarassa. Yhdestä kertomuksesta hän oli joutunut poistamaan tapahtuman tarkemman kuvauksen asianomaisten yksityisyyden turvaamiseksi. Siinä oli käynyt niin, että ensimmäisenä paikalle tulleena hän oli ensimmäisenä joutunut menemään sivummalle oksentamaan tilanteen nähtyään. 

En silti pidä kirjaa minään onnettomuuksilla ja rikollisuudella mässäilynä, vaan ammattilaisen aitoina kuvauksina työstään, jossa toisinaan omakin henki ja terveys oli vaarassa. Hautamäen teksti on hyvin suorasukaista. Asia kerrotaan niin kuin se on, myös ruma sana.

Hautamäki ei juurikaan arvosta esimerkiksi Greyn Anatomian kaltaisia televisiosarjoja sairaalaelämästä. Ne antavat hoitoalasta aivan väärän kuvan ja niissä keskitytään keksittyihin asioihin. Kuten esimerkiksi liinavaatevarastossa harrastettavaan toisenlaiseen ”hoitoon”, jonka Hautamäki ilmaisee paljon suorasukaisemmin. Sellaiseen ei ole todellisuudessa aikaa. Muista ”resursseista” ei kirjassa mainita tarkemmin. Minä olen seurannut vain kotimaista Syke-sarjaa ja eiköhän se noudattele aika lailla samaa linjaa Greyn Anatomian kanssa. (Viimeksi mainittua en ole katsonut yhtään jaksoa.)

Tämä kirja ei ole heikkohermoisten luettavaa. Täytyy kyllä sanoa, että kirjoittajalla on työnsä suhteen lehmän hermot ja mietin, kuinka kauan monikaan muu meistä jaksaisi tehdä tuollaista työtä. Hautamäkikin monesti puhuu tunteistaan, joita työssä herää ja hän kertoo siirtävänsä ne taustalle. Onko parempi palkka ja vaativat työolot ja jatkuva hengenvaarassa oleminen kuitenkaan sen arvoista? Jossain vaiheessa taustalle siirretyt kokemukset ja tunteet voivat palata takaisin ja nousta pintaan. 

Kuva: Adlibris

Ei kaupallista yhteistyötä

Lähteenä on käytetty myös Ilta-Sanomissa julkaistua haastattelua 29.1.12021

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

En ole koskaan...

 

 

...käynyt Amerikassa, sukeltanut happilaitteilla, kiipeillyt vuoristossa, matkustanut luotijunalla, lukenut ainuttakaan Kalle Päätalon romaania enkä Koraania, käyttänyt solmiota tai aitoa turkkia, tanssinut kansantansseja enkä myöskään ajanut päältä ajettavaa ruohonleikkuria tai traktoria saatikka päristellyt mopolla. En ole myöskään koskaan syönyt sammakoita, etanoita, pässin kiveksiä tai kalan silmiä, juonut sahtia tai pontikkaa. Enkä ole tehnyt monia muitakaan asioita. Eiliseen mennessä en ollut koskaan ollut ambulanssin kyydissä - en huvimatkalla enkä potilaana. Mutta nyt on sekin koettu. Potilaana.

Edeltävä päivä sujui ihan normaalisti kaikin puolin. Olin töissä. Kävin Nuuskijan kanssa lenkillä ja Kuopuksen kanssa ruokakaupassa. Illalla tein seuraavan päivän ruuat ja iltamyöhällä ennen nukkumaan menoa luin kirjaa, niinkuin aina. Nukahdin kirja kädessäni, josta Uko siirsi sen yöpöydälle ja sammutti valot. Jokailtainen rutiini sekin. Vaivuin uneen.

Heräsin nukuttuani noin puolitoista tuntia. Yhtäkkiä ja ilman ulkoisia ärsykkeitä. Ei ollut kylmä tai kuuma, kukaan ei metelöinyt eikä kuorsannut, Uko ei tönäissyt unissaan eikä Nuuskija ollut tullut kainaloon. Sisäinen polte herätti. Tuska, joka kuristi ja puristi - ei mistään ja silti kaikkialta 

"Tähänkö minä nyt kuolen?" oli ensimmäinen ja ainut ajatukseni vähään aikaan. Nousin istumaan sängyn laidalle. Katsoin kelloa ja ulos ikkunasta. Yö ja pimeys. Pelko.

Vaihdoin asentoa. Nousin ylös. Pahoinvointi pakotti takaisin istumaan. Suuta kuivasi ja kurkussa tuntui nousevan vatsahapon kärvennys. Ajatukset sinkoilivat ees taas pään sisällä löytämättä tietä ulos. Aika pysähtyi ja silti juoksi eteenpäin.

Pakotin itseni ylös ja nappasin kännykän yöpöydältä mukaani. Paniikinomainen kuolemanpelko löi palkeilla pahaa oloa sisuksiin ja syvyyksiin. Sydän sykki korvissa ja huulissa pisteli, suun yläpuolella kihelmöi kylmä hiki.

Katsoin puhelimen pimeää näyttöä. Painoin siihen eloa virtakytkimestä ja valitsin 1-1-2. Puheluun vastattiin saman tien. Takeltelin oudosti sanoissani ja kuulin kuin putken päästä: "Apua on tulossa!" Uko oli herännyt ja tuli viereeni: "Miksi ihmeessä et herättänyt?" Niin, miksi ihmeessä en herättänyt häntä. Yritin vain olla hissunkissun, etten häiritse muita. Outoja mieleen johtumia. 

Ei mennyt kuin tovi, joka tuntui pitkältä, kun kännykkä soi ja reipas naisääni pyysi jotakuta tulla avaamaan alaovi noin minuutin kuluttua, kun ambulanssi saapuisi pihaan. Uko lähti hissillä kohti alakerroksia ja jäätyäni yksin, pelko ja huono olo palasivat kavereikseni. Saavuttuaan ensihoitajat ottivat homman haltuunsa, ammattitaitoisesti ja ystävällisesti. Katsoivat verenpaineen, sydänkäyrää ja sormen päästä happisaturaatiota. Syke pompotti hurjissa lukemissa ja huonon yleisvointini mukaisesti he halusivat minut matkaansa. Juuri ennen lähtöä tuli kiire - vatsan sisältö tahtoi ylös ja ulos. Sitten matkaan, köröttelin pyörätuolin kyydissä hissillä alas ja siirryin siitä ambulanssin lavitsalle. Isompia kysymättä ensihoitaja löi kanyylin kämmenselkään ja antoi pahoinvointiin lääkettä. Onneksi niin, koska autossa matkan teko maaten ja pää menosuuntaan alkoi pyörittää sisuskaluja oikein kunnolla. 

Yhtäkkiä näin kaiken kuin filmiltä. Epätodellinen ja epäuskoinen olo. Ei sentään ollut pillit päällä eikä ajettu kurveja suoraksi, mutta olo oli kuin elokuvissa tai sairaalasarja Sykkeessä. Pian saavuimme perille ensiapuun ja siellä pääsin sairaanhoitajien hellään huomaan. Ottivat verikokeita ja sydänfilmiä. Kehottivat lepäämään - lääkäri tulee kohta sitten katsomaan. 

Ensin palelin kovasti ja ajattelin, että tulee pitkä yö. Pahoinvointi velloi ja rinnassa oli outo tuntemus. Mutta kuinka ollakaan, seuraava havaintoni oli, kun kuulen vierestäni äänen: "Hyvää huomenta, kuinkas täällä voidaan?" Mitä ihmettä - olin nukahtanut ja nukkunut neljä tuntia heräämättä kertaakaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuinkahan kovasti olin mahtanut kuorsata, kun suu tuntui niin kuivalta.

"Onko kipua", kysyi lääkäri. 

"Tässä rinnan kohdalla on outo tuntemus", vastasin ja näytin kädellä paikkaa.

Lääkäri meni hassun näköiseksi ja sanoi: "Se on kuulkaas vatsanne, onko kipu siellä?" 

Katsoin alaspäin ja totta tosiaan, käteni lepäsi vatsalla. Mäntti mikä mäntti, ajattelin lääkärin minusta ajattelevan. Sitten hän vielä kyseli ja kuunteli ja paineli, ja sanoi, että voin lähteä kotiin.

"Tällaisia selvittämättömiä pahoinvointikohtauksia voi joskus tulla ilman sen kummenpaa vakavaa syytä", totesi tohtori lopuksi, mutta kehotti oireiden palatessa ja toistuessa hakeutumaan tarkempiin tutkimuksiin.

Kummallinen juttu.

En ole koskaan -listani kuitenkin lyheni yhdellä asialla.

Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.