Yhtäkkiä ikävä

Kiven päällä istuvat,

kerran toisiinsa ihastuneet,

rakastuneet.

Pesän rakentaneet,

perheen perustaneet.

Lapsensa maailmalle saattaneet,

vanhempansa haudanneet.

Työnsä tehneet,

paljon puurtaneet.

Kerran täältä lähteneet,

taivaassa, tai jossain, toisensa taas tavanneet.

Aina joskus minulle tulee ihan yhtäkkiä kova ikävä omaa äitiä ja isää. Enää he eivät ole päivittäin mielessäni. Äiti kuoli yli 20 vuotta sitten ja isän kuolemasta tulee pian neljä vuotta. Mutta he ovat monin tavoin minussa. Olenhan heistä lähtöisin ja olen heidän kanssaan varttunut. Joskus peilistä hymyilee äiti, joskus näen isäni siniset silmät.

Kun kova ikävä iskee, niinkuin tänäänkin, käyn vanhempieni haudalla, jos se vain on mahdollista. Kuljen tuttua reittiä heidän luokseen, näiden lintusten luokse, jotka ikään kuin kuvaavat vanhempiani. Eivät he siellä ole, mutta tunnen heidän läsnäolonsa. Hautausmaan hiljaisuudessa ja kauneuden keskellä aika ja kaikki maailman kiire pysähtyy. Rauha saavuttaa minut ja ikäväkin hellittää. Joskus puhelen ääneen niitä näitä. Joskus olen hiljaa.

Alfhild

Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta.

Alfhild, hän joka synnytti minut, jo joka yö sinne purjehtinut, missä nyt Eemeli tullen ja mennen murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.

Siellä he kulkevat tähtien rivissä kirkasta vanaa, isä ja äiti, peräkanaa.

Sieltä he katsovat kotoista mäkeä, kissoja, koiria, tuttua väkeä, viittoen, luikaten parhaansa mukaan, ettemme loukkaisi Pispalan kivissä jalkaamme kukaan.

Siellä he jollakin planeetalla puutarhakeinussa pihlajan alla, viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa morsiusparina Tampereen puistoissa - ostaen kahvit ja pullat kai, jos sattuu olemaan perjantai. -

Ja sitten, kun Pispala aamun saa, äitini vuoteen valmistaa ja linnut, linnut helää --. Oi kuinka on ihana elää ja tuutia lastenlapsiaan ja kertoa kauniita uniaan!

Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni, rakastakaa!

- Lauri Viita

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kuoleman monet kasvot

 

Ursula Vala:
Kuoleman monet kasvot
Totuus oikeuslääkärin työstä

Jokainen, joka on syntynyt, tulee ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella kuolemaan. Se on varmaa. Se mitä sattuu ja tapahtuu näiden kahden tapahtuman välillä riippuu olosuhteista, sattumuksista, omista ja joskus muidenkin päätöksistä ja ihmisestä itsestään. Se, miten kuolemme, on myös pitkälti sattumanvaraista, riippuen elintavoistamme, sairauksistamme tai pelkästään sattumasta. Ainoa tapa tietää kuolinhetkensä, on suorittaa kuolemaan johtava teko itse, mutta toivottavasti elämä näissäkin suunnitelmissa kuitenkin lopulta voittaisi.

Koska kuolema tulee vääjäämättä, on kirjan kirjoittajan mielestä hyvä tutustua siihen, mitä tuleman pitää. Mitä tapahtuu kuoltuamme. Lähdemmehän kuoltuamme kohti tuntematonta. 

Mille tahansa muulle matkalle lähtiessämme, tutustumme useimmiten matkakohteeseen etukäteen. Miksei sitten kuolemaankin?

Kirjan on kirjoittanut oikeuslääkäri, joka suorittaa oikeuslääketieteellisiä ruumiinavauksia. Silloin kuolinsyyn selvittäminen on esimerkiksi mahdollisten rikosten selvittämiseksi tai poissulkemiseksi välttämätöntä eivätkä edes omaiset voi tällöin avausta kieltää. Kuvittelisin, että kuolinsyy on omaisille pääsääntöisesti helpottava tieto ja jos aivan yksiselitteistä syytä kuolemaan ei löydy ainakin hyvin todennäköinen syy tai syitä löytyy.

Kuuntelin kirjan BookBeatin valikoimista Krista Putkonen-Örnin lukemana ja kuuntelukokemus oli mitä miellyttävin aiheestaan huolimatta. Ihan oikeita tapauksia

kirjassa ei ollut tietosuojalain eikä tunnistettavuuden vuoksi omaisia ajatellen. Ruumiinavaustarinat olivat kuitenkin niitä tavallisimpia - mystisiä terveen ihmisen äkkikuolemia, joihin syy löytyy ruumiinavauksesta ja esimerkiksi liiallisen päihteidenkäytön aiheuttamia kuolemia.

Kirja oli todellakin mielenkiintoinen eikä ollenkaan ahdistava tai pelottava. Sanojen takaa huokuu kirjoittajan paneutuminen työhönsä koko sydämellään ja välittäminen ihmisistä - vaikka kaikki hänen asiakkaansa ovatkin kuolleita.

Kirjailija myöskin muistuttaa, että niin kauan kuin olemme elossa ja järjissämme, on hyvä laittaa kuntoon omat toiveet liittyen omaan kuolemaamme; tehdä tarvittavat testamentit ja ilmaista toiveet hautajaisten suhteen. Tähän lisäisin vielä hoitotahdon elämän loppumetrejä varten ennen kuolemaa ja mahdollisen elvytyskiellon, niin toivoessaan.

Kirjan lopussa oli malliesimerkkinä kirjailijan omat toiveet hautajaisistaan ja hautaamisestaan. Tämä asia täytyykin laittaa kuntoon. Jokaisen pitäisi - iästä riippumatta. Ja tämä kirja kannattaa myös lukea tai kuunnella. 

Olemme aiemminkin lukeneet / kuunnelleet kirjoja samasta aihepiiristä. Pääset lukemaan postaukset alla olevista linkeistä.

Kuolema - oikeuslääkäri selvittää

Epäluonnolliset syyt

Tahdoit taikka et

Kuolleiden kirja

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Kuollut kulkee

Pohdimme taannoin myös sitä, miksi kuolemasta puhutaan niin usein kiertoilmaisuin:

Kiertoilmaisujen kuningas

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Sanoja syövereistä

"Aamu alkaa aalla, illan päättää aa."

Näin lauloi se kaljupäinen Leskinen.

Säesti sanat neljällä soinnulla ja väleihin soitti Deen. Nyt jo kuollut mies. 

Minä olen elossa ja aamuni alkaa aina samalla toiveella.

Aamun lipuessa kohti päivää tunnustelen sykettäni. Sykkii, vaikkei se vaikuta mihinkään.

Veri virtaa suonissani tahtomattaan, koska sydän on päättänyt pumpata vielä tänäänkin.

Olo ei ole eloinen.

Yhtä tyhjän odotusta.

Ei käy ovi.

Ei soi kello.

Ei summeri.

Ei puhelin.

Tyhjää.

Turhaa.

Torkun päivän vaihtuessa iltaan.

Uni ei vie mennessään, vaan palauttaa liian pian takaisin.

Pieni hetki tiedottomuutta, aina liian lyhyt.

Ajan viisari tuskin nytkähtää. 

Viimeinen portti pysyy näkymättömissä.

Valo ei kajasta manalan avaimen reiästä,

ruosteinen ovi ei rapsahda raolleen. 

Ilta vai yö.

Ei tee eroa.

Puoliunessa matkaan illasta yöhön ja yöstä varhaiseen aamuun.

Samaa pimeää se on.

Yön pimeydessä toive kuolee.

Minä en.

"Aamu alkaa aalla ja illan päättää aa."

Älä nyt saatana aloita taas.

Teksti syntyi aikanaan, kun vierailin isäni luona hänen saattohoitonsa aikana. Osasto täyttyi kuoleman kaipuisista katseista, tyhjän täyttämistä päivistä. Lopullisen eron pelosta ja kaipuusta. Toiveesta, että tämä loppuisi jo eikä sitten kuitenkaan.

Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Mitä enemmän verta

 

Stephen King: Mitä enemmän verta

Kauhun kuninkaaksi tituleerattu Stephen King on edelleen iskussa. Muutamia kymmeniä kirjoja sitten, tuotantonsa nykykirjojen määrällä laskettuna janan 3/4 tietämillä, olisin sanonut "jälleen" iskussa. Oli nimittäin niin, että jossakin kohtaa ajattelin, että tämän yhden lempikirjailijani kauhun hormi on nyt pölläyttänyt ilmoille sakeimmat ja mustimmat tarinansa ja jäljellä on enää savutonta ja haalistuvaa jälkilämpöä. Eikö mitä - kyseessä oli suvantovaihe. Tyyntä myrskyn edellä. Kirjailija oli kuin pöllimetsässä hakemassa uutta pökköä pesään ja sittenhän sitä korpinmustaa tarinaa on taas syntynyt kirja toisensa perään.

Mitä enemmän verta -teos pitää sisällään neljä mainiota tarinaa. Tarinoita yhdistää ainoastaan jonkun henkilön kuolema - muuten ne ovat kaikki aivan omanlaisiaan. Yllättäen, kuolema tai ainakin sen pelko kuuluu melko oleellisesti kelpo kauhutarinaan.

Aloitustarina kertoo Herra Harriganista häneen ystävystyneen nuoren miehenalun, tarinassa miehistyvän henkilön näkökulmasta. Tarinassa yhdistyy mennyt ja nykyisyys matkapuhelinteknologian kautta monellakin tapaa. Mitä oikeastaan onkaan ihmisten välinen yhteys? Kun teknologia kuljettaa äänemme maailman ääriin, voiko se kuljettaa sen myös rajan yli?

Toinen tarina on apokalyptinen, jossa maailma tuhoutuu yhtäaikaa tarinan 39-vuotiaana kuolevan Chuckin elämän kanssa. Tästä tarinasta pidin itse vähiten, en oikein päässyt tarinaan sisään - syystä tai toisesta.

Kolmas tarina antaa Mersumies-trilogiasta tutuksi tulleelle Holly Gibneylle pääroolin selvittää yliluonnollisen rikoksentekijän tapaus ja samalla syventää Hollyn henkilöhahmoa odottamaan uutta ratkottavaa. Petyn, jos Holly ei ilmaannu johonkin tarinaan vielä uudestaan. Hänessä on valoisaa karismaa. Mitä enemmän verta -tarinan pohjana on myös median verenjano aina vain suurempia ja hurjempia juttuja kohtaan. Ei savua ilman tulta, ei juttua ilman verta -tyyliinhän iltapäivälehdet suitsuttavat artikkeleitaan onnettomuuksista tai tragedioista.

Neljäs tarina kertoo kirjailijan tuskasta synnyttää ensimmäinen kokopitkä romaaninsa. Rotan muodossa ilmaantuva ihmisen halu käydä kauppaa menestyksen ja menetyksen välilllä kertoo ihmisen itsekkyydestä ja turhamaisuudesta hyvyyden käärinliinaan verhoiltuna. Ihminen on, kuten rottakin, selviytymisen mestari, mutta mikä on lopulta sen hinta. Ihminen, älykkäänä kai, sen saattaa ymmärtää, että kohti unelmaa kavutessaan aina jotakin muuta särkyy. Tässä tarinassa on vain vähän perinteistä kauhua tai yliluonnollisuutta, ja silti tarinan tunnelma on piinava, kaikessa hidastempoisuudessaan. Kingin lukijana tietää, että "se" on tulossa - tarina on kehittymässä kohti "sitä". Aina ei tarvita verta ja lihankappaleita tai pirullista hahmoa. Ihmisen pään sisällä käydyt keskustelut ja omat harhanäyt ovat tosielämän kauhua ja paljon pahempaa kuin yksikään ulkopuolinen demoni.

Kingin tarinat ovat matkan varrella saaneet enemmän syvyyttä kaivautuessaan juuri ihmismieleen ja sen mahdollisesti käyttämättömiin voimavaroihin ja yli-inhimillisiin tai yliluonnollisiin kykyihin. Ensimmäinen lukemani Kingin kirja oli Christine -  Tappaja-auto ja seuraava Carrie (esikoisromaani, jonka kirjailija meinasi heittää roskakoriin, mutta onneksi vaimo sai sen estettyä), joista ensin mainitussa auto herää henkiin ja toisessa murrosiän saavuttava tyttö omaa telekineettisiä voimia. Molempiin tarinoihin liittyy päähenkilön kiusaamista, joiden avuksi Carrie saa kykynsä hallita tulta ja siirrellä esineitä ja Tappaja-auto alkaa puolustaa omistajaansa, nuorta miehenalkua, mutta myös karkoittaa mustasukkaisesti tyttöystäväehdokkaita tämän ympäriltä. 

Stephen King omaa taidon luoda kiinnostavia henkilöhahmoja kuljettamaan kauhutarinoita. Tarinat ovat paljon enemmän kuin pelkkää pelottelua ja jysäyttelyä. Tarinat kehittyvät henkilöhahmojensa kautta värittyen lopulta leimallisen kauhun elementeillä. Mersu-trilogiassakin luulin alkuun lukevani tavallista dekkaritarinaa, kunnes pieniä merkkejä yliluonnollisesta alkoi ilmaantua mukaan. Tarinoissa on aina mukana huumoria ja älykkäitä oivalluksia. Eipä ole ihmekään että Kingin kauhukirjat kuuluvat maailman ostetuimpiin ja luetuimpiin. Hän taitaakin seistä ykköskorokkeella kultamitali kaulassaan. Edelleen.

                                   ***

Kunniamaininnan ansaitsee myös Ilkka Rekiaro, joka on asiokkaasti ja taidolla kääntänyt Kingin tiiliskiviä alkuperäistä tekstiä kunnioittaen ja kuljettaen kingimäistä tyyliä kirjasta seuraavaan. Suuri osa suomennoksista on Ilkan käsialaa. Edesmennyt kauhukirjailija Kari Nenonen teki myös loistavaa käännöstyötä. Muun muassa hieno Tukikohta on hänen käännöksensä.

 

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kuolleiden kirja

Pappi Kai Sadinmaa on kirjoittanut teoksen, joka on yhtäaikaa henkilökuvaus ja tietokirja, ajankuva sekä tarina elävien ja kuolleiden kohtaamisista kirjoittajan oman työpäivän puitteissa Malmin hautausmaalla. Nämä ainekset on nivottu hienosti yhteen, punaisena lankana kuolema. Ja myös elämän johtolanka ennen viimeistä henkäystä.

Kirjassa kuljetaan hautausmäärillä laskettuna Suomen suurimmalla hautausmaalla, Malmilla. Lähden Kain matkaan kuin henkilökohtaiselle opastetulle hautausmaakierrokselle. Pysähtelemme haudalla jos toisellakin. Ihmettelemme miksi aikanaan kuuluisan henkilön hauta on juuri täällä eikä useiden  muiden taiteilijoiden tapaan Hietaniemen hautausmaalla. Miksi eläessään suuri kansansuosikki on saanut hautakummulleen vain pienen muistokiven. Miksi monen kuuluisan henkilön hauta näyttää unohdetulta.

Seurailen sivusta, kun Kai keskustelee hautausmaan käytävillä kohtaamiensa ihmisten kanssa. Toiset jäävät juttelemaan. Jotkut väistävät eivätkä halua tulla kohdatuiksi. Välillä Kai toimii oppaana, kun vierailija ei löydä etsimäänsä. Niinkuin usein elämässäkin käy. Juoksemme jonkin asian perässä löytämättä koskaan todellista onnea tai rauhaa. Kuolema muistuttaa meitä siitä täällä hautausmaan käytävillä. Täällä ei yksikään nouse toistaan korkeammalle prameasta hautakivestäkään huolimatta. Vaikka eläessään olisi saanut melkein kaiken havittelemansa, lähdemme kaikki paljain jaloin, tyhjin taskuin. Se pistää miettimään, mikä lopulta on tärkeää. Ihmettelen aatteen tai vakaumuksen puolesta kuolemaan antautumista. Tai itsensä loppuun ajamista kirkkaamman kruunun perässäjuoksun takia. Kuilun reunalle voi vielä pysähtyä.

Monia tunnettuja suomalaisia on haudattu Malmille.  Useilla heistä elämän viimeiset ajat tai viimeinen hetki oli traaginen. Kuolema korjasi ihmisen osin jo tämän eläessä, kun sielusta käytiin kauppaa kuuluisuuden vuoksi. Elinpäiviäkään ei elon kirjaan ehtinyt kirjautua lähellekään eliniän odotetta vastaavaa määrää näillä kynttilää molemmista päistä polttaneilla kuuluisilla, mutta haurailla ihmisillä.

Olen hämmästynyt, surullinen ja pahoillani miettiessäni, kuinka vain vajaa sata vuotta sitten suomalainen teloitti maanmiehiään, naisia ja lapsiakin. Kuinka vaunulastillinen sotaa pakoon lähteviä lapsia ammuttiin ilmahyökkäyksen aikana. Tai kuinka itsemurhan tehneet tuli haudata siunaamattomaan maahan, metsään hautausmaan rajojen ulkopuolelle.

Mikä on se unohdettujen lapsien hauta hautausmaan kaukaisimmassa nurkassa. Miksi aseettomuutta kannattanut teloitettiin aatteensa vuoksi. Miksi Kai Sadinmaa suree niin paljon hautausmaan puiden kuolemaa. Miten kukaan voi itse elää tapettuaan toisen. Sota antaa tappamiselle näennäisen oikeutuksen - mutta ei tappamisesta kukaan selviä hengissä, lopulta kuolo korjaa tappajankin.

Viimeisillä kalkkiviivoilla olemme kaikki saman edessä. Suuren armahduksen, lopullisen ja tuntemattoman. Kukaan ei tiedä, mitä sitten, mutta kaikki tietävät, että jokainen vuorollaan.

Eläessään ei kannata tuhlata ajatuksia omalle kuolemalleen. Se tulee varmasti. Voi yrittää elää niin, että kuolema ehkä kohtaa meidät myöhemmin. Ei kannata leikitellä kuoleman kanssa kuin sitä houkutellen. Se kun tulee lopulta pyytämättäkin.

Kirjassa ei mennä kuoleman hetkeä pidemmälle eikä oikeastaan edes siihen asti kovin yksityiskohtaisesti. Loppujen lopuksi Kuolleiden kirja kertoo kaikkein eniten elämästä.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kiertoilmaisujen kuningas

Kun aikani on mennä eli vedän töpselin irti elämän pistorasiasta. Kun heitän lusikan nurkkaan ja lähden menemään jalat edellä, ehkä saappaat jalassa. Kun nukahdan viimeisen kerran ja alan nähdä ikiunta. Kun potkaisen tyhjää ja tieni vie taivaaseen. Kun siirryn rajan toiselle puolelle ja saavun manan maille. Kun maallinen majani hapertuu ja energiani yhtyy universumin energiaan. Kun sieluni vilahtaa taivaaseen. Kun tulen maaksi jälleen, tomuksi tomujen erämaahan. Kun tuuli käy ylitseni, eikä minua enää ole

Kun siis kuolen.

Aikanaan synnyin, elän elämääni, aikanaan kuolen. Luonnollinen kiertokulku, myös sen loppu. Miksi sana kuolema pitää korvata kiertoilmaisuin. Syntymä on yhtä ihmeellinen ja raju kokemus, mutta siitä voidaan puhua suoraan, oikeilla nimillä. Miksi kuolema pitää vaimentaa ja himmentää peitesanoin.

Tuttu lasten iltarukous on minusta kammottava. Älköön tästä pahastuko, jotka tätä käyttävät.

"Levolle lasken, luojani,
armias ole suojani.
Aamulla, jos en nousiskaan,
taivaaseen tule noutamaan."

Hirveän pelottavaa lapsena käydä nukkumaan, jos noin vaan yhtäkkiä kävisikin niin, ettei heräisi. Vaipuisi siihen niin sanottuun ikiuneen. Ja joku tyyppi noutaisi matkaansa äidin ja isän luota. Meillä oli kotona käytössä toisenlainen, suojaa tarjoava iltarukous, jonka luimme iltaisin myös omien lasteni kanssa. Oliko se sitten tätä parempi, en tiedä  - mutta siinä ei arvailtu mustahuppuisen yöllisellä mahdollisella vierailulla.

Omat iltarukoukseni ovat tätä nykyä toiveita, että asiat menisivät hyvin. Lapsilla, läheisillä ja itselläkin tietysti. Toivomuksia yläkertaan, maailmankaikkeudelle tai kohtalollemme. Tiedä sitten, kuuleeko kukaan - mutta tuleepahan lausuttua hartaimmat pyynnöt ääneen tai mielessä. Myös se, ettei viikatemies tulisi tänäkään yönä kolkuttelemaan.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Beessit aluspöksyt ja muuta noloa jäämistöä

Nykyisin on trendikästä tehdä oma kuolinsiivouksensa ja jättää vain arvokasta ja julkaisukelpoista tavaraa perillisille. Arvokaskin saattaa olla maku- ja mieltymysasia. Kahviastiat esimerkiksi miltä tahansa vuosikymmeneltä voivat joko olla arvokkaita tai roskiskamaa. Kuvitelkaapa vaikka omaan kahvipöytään juuri nyt Arabian Uhtuaa tai Pirtti-sarjaa. Kuoleman kylmät väreet käyvät pitkin selkäpiitä pelkästä ajatuksesta.

En ole ajatellut tehdä kuolinsiivousta. Kuolla kyllä aion. Se käy väistämättä. Mutta olen jo nyt selväjärkisen kirjoissa ollessani perillisille sanonut, että mitään ei tarvitse säilyttää älkääkä riidelkö.

Rupesin sitten kumminkin miettimään, mitkä löydöt jälkipolville saattaisivat aiheuttaa turhaa mielipahaa, pettymystä, ahdistusta. Se ei haittaa mitään, jos saavat kunnon naurut. Noin niinkuin Viimeisen kerran -hengessä.

Lähdin miettimään huone kerrallaan.

Makuuhuoneesta löytyy läpällä säästetty pitsinen, persikanvärinen bodyasu haarahakasilla ja pienellä pystykauluksella 1990-luvulta. Nehän taitaa olla taas muodissakin. Mutta että lapset joutuisivat miettimään, että äitikin on tuollaiseen asuun kiemurellut ja ollut viehkona.

=> pois!

Makuuhuoneesta löytyy myös ensimmäiset imetysliivit ja raskauden jälkeistä aikaa varten hankittu keskivartaloa kiristävä alusmekko, väri beessi. Myös pulleimmilta vartalonajoilta käytössä mukavat, puuvillaiset, navan yli menevät beessit aluspöksyt, useammat.

=> pois!

Makuuhuoneessa ollaan edelleen. Ukon alusvaatekaapista löytyvät hänelle lahjana antamani satiinibokserit, punaiset sydänkuvioilla ja mustat stringit. Taka-ajatuksena ollut virkistää eloa kyseisessä huoneessa. Molemmat käyttämättöminä alkuperäisissä paketeissaan.

=> pois!

Olohuoneen kirjahyllystä löytyy kirjarivistöjen takaa nuoruudenhankintoja Suuresta Suomalaisesta Kirjakerhosta.

Kaikki mitä olen aina halunnut tietää seksistä, mutta en ole koskaan uskaltanut kysyä -kirja

Herramunjee – meidän äiti :D

=> pois ja äkkiä, ennenkuin unohtuu!

Irti mustasukkaisuudesta – mitä hitsiä, olenko oikeasti ostanut tämän?

=> pois!

Ruotsalainen lastenkasvatusopas – ruåtsalainen, fy fan, helvete och sjutton också

=> pois!

Keittiöstä joutaa lähteä lehdistä repäistyt reseptit, joita ei ole koskaan käytetty. Varsinkin kaikkien lastenkekkereiden tarjoiluehdotukset hienoine kakkuineen ja cocktailtikku-siileineen, joita ei koskaan sitten saatu lastenjuhliin aikaiseksi. Reseptipinkan takaa löytyy myös sinne kätkemäni lehtileikkeet eroottisista aikuisten teemailtamista tarjoiluineen – mitä ihmettä päässäni on pyörinyt?

=> pois mieltä pahoittamasta!

Keittiön kaappeihin on myös varastoitunut kaikki vanhat silmälasini (poislukien kokonaan rikkoontuneet) 12-vuotiaasta saakka. Samoin kuin kaikki käytöstä poistuneet kännykät 1990-luvun lopulta asti. Niiden kuvamateriaalista ei ole mitään muistikuvaa, mutta kauhulla mietin joitakin aamuyön tunteja, jollakin nakkikioskilla sinapit poskella olen suuteloinut nykyistä miestäni ja ottanut senaikaisen selfien. Samassa kaapissa on kipollinen avaimia, joiden lukkopesä on jäänyt entisiin asuntoihin tai minne lie. Ettei vaan perillisille herää ajatuksia salahuoneista päiväkahveja varten.

=> kaikki pois!

Keittiön kaapit tuntuvat muutenkin olevan ihmeellinen romumagneetti. Vanhoja maksettuja laskuja (hyvänen aika), vanhoja verotuspäätöksiä (hyvänen aika) sekä vanhoja, käsinkirjoitettuja reseptejä e-pillereille ja muille ehkäisyvälineille. Ihan luonnollinen asia, mutta kuka sen tiedon haluaa kirjallisena? Ei kukaan.

=> pois ja äkkiä!

Kirjoituspöydän laatikosto, jossa säilytän aarteita. Äitienpäiväkortit, itseaskarrellut tai ostetut. Ne säästetään ja niitä aina katselenkin aika-ajoin. MUTTA laatikoston perällä on päiväkirjoja, kirjeitä nuoruuden ajoilta. Niin noloja ja henkilökohtaisia. Ensirakkaus ja muut ensikokemukset.

=> pois välittömästi, ennenkuin sivulliset uhrit vahingoittuvat lukemastaan!

Kylpyhuone on siitä kätevä ja helppo, että siellä ei ole mitään hävettävää. Onneksi hävitin jo aiemmin peräsuolen tyhjennystarpeiston, joka tuli hankittua paastoinnoissani. Muuta intiimirekvisiittaa ei keski-iän ylittäneellä jemmassa olekaan, kun ei ole vielä tullut tarvetta sorsille eikä Tenoille.

Eteisestä sen sijaan löytyy komeron perukoilta iltalaukkuja, joiden sivutaskuista saattaa löytyä baarikuitteja, pääsylippuja ja taksitositteita. Ne jätetään – on äitikin joskus ELÄNYT! Ja siitä on todistusaineistoakin.

Juttelin taannoin aiheesta erään kaverini kanssa. Hän olikin trendikkäästi suorittanut kuolinsiivousta. Siinä sitten vaihtui puheenaiheet, mutta kuinka ollakaan – kaverini palasi vielä kuolinsiivoukseen ja vannotti, että tätä sitten et kerro kellekään. En tietenkään, mitä nyt vain blogiin kirjoitan kaikelle kansalle luettavaksi. No, juttu meni kertoman mukaan näin ja luvan kanssa tämän nyt kerron.

Kaverini oli etelänmatkallaan innostunut hankkimaan semmoisen aikuisten lelun. Kerrankos sitä tuliaisia tuodaan, joille ei sitten kotimaassa pidemmän päälle käyttöä löydykään. Oli kuitenkin silloista puolisoaan vannottanut: ”Sitten, jos kuolen ennen sinua, niin ensimmäinen hommasi on hankkiutua tästä vehkeestä eroon.” Ei kuitenkaan kaveri kestänyt ajatusta, että puoliso unohtaisi tämän ohjeistuksen ja kapine jäisi perikunnan riesaksi ja ihmeteltäväksi. Tulisi vielä pahimmassa (tai parhaimmassa) tapauksessa riitaa, kuka sen saa tai kelle se jää.

Kierrätysintoisena ihmisenä kaverini päätti sitten lopulta laittaa kalun kiertoon ja vei sen itse paikalliselle hyväntekeväisyyskirpputorille myytäväksi. Härpäke tekee siis nyt hyvää monellakin eri tavalla joillekin toisille ihmisille.

Yhdessä sitten vielä mietittiin, että mitähän ne kirpputorin työntekijät ovat pohtineet lahjoituskapineen saatuaan. Oliko nolostuttanut vai oliko työpäivän jälkeen pistäydytty liikkeen puolella omilla ostoksilla. Tiedä häntä, mutta ihan normaali hyödykehän se on sekin ja oiva apuväline, jos ei ole ”tuoretta” tarjolla ja vaikka olisikin.

Kuolinsiivouksen tärkeys tuli itselle selväksi oman kaappien tonkimisen ja kaverin kokemuksen kautta. Perillisille ei saa paljastaa sitä kaikkein syvintään - seksuaalisuuttaan. Voisivat kovin ahdistua, jos oma äiti haudan takaa näyttäytyisi jonain muuna kuin madonnamaisena äitihahmona.

Mummo lapsuudenkodin naapurista (Mummotrilogia, osa 2)

Nymma kertoo:
Varhaislapsuudessani en juurikaan saanut nauttia isovanhempieni läsnäolosta. Melkein kaikki ehtivät kuolla ennen syntymääni. Naapurissa vietti kesiään kuitenkin parikin ”varamummoa”, joista vakituisempi asukas kuoli, kun olin kuusivuotias. Pelastin hänet yksinäiseltä, tylyltä ja kylmältä kuolemalta omaan sänkyynsä. Yhtenä lumisateisena alkutalven päivänä nimittäin aavistin, että jotain oli vinossa. Kaivoin väylän korkeiden nietosten läpi ja kun ei koputuksiini vastattu, juoksin hakemaan äidin apuun. Äidin kanssa sitten saimme oven auki ja hankittua hänelle apua. Mummo sitten menehtyi sairaalassa parin päivän kuluttua aivoinfarktiin.

Sen sijaan siskonsa eli huomattavasti pidempään ja vietti kesät tuolla mökillä. Elettiin 1960-1980 -luvuilla. Hän oli monessa asiassa aikaansa edellä ja hänen elämäntyylinsä olisi nykypäivän mittapuun mukaan erittäin ”cool”. Siihen aikaan häntä pidettiin, jos ei nyt ihan kylähulluna, niin ei se kauaskaan jäänyt. Mökissä oli sähkö, mutta sitä käytettiin teeveden keittämisen lisäksi vain valaistukseen. Ja kesällähän ei valaistustakaan juuri tarvita. Hella ja sauna lämpenivät puilla. Jääkaappia ei ollut ja ruoka säilyi toimivassa maakellarissa. Ruokavalion nimi olisi nykypäivän termeillä lakto-ovo-pecto-vegetarismi. Maitotuotteet, kananmuna ja kala siis sopivat ruokavalioon kasvisruoan lisäksi. Kun satunnaisesti teki mieli herkutella, hän saattoi lipsua vähän ja osti grillatun kanan, jota säästeliäästi söi monta päivää. Punaista lihaa ei pöydässä tietenkään ollut koskaan. Sianliha oli kamalinta mitä olisi voinut kuvitella. ”Sika on saastainen elukka.”

Tuoretta kalaa hän osti samalta maanviljelijä-kalastajalta, joka meilläkin kävi saalistaan myymässä. Ruokakaupassa hän kävi hyvin harvoin. Sieltä ostoskoriin tarttui lähinnä vain ruisleipää. Jauhot ja ryynit hän kävi ostamassa paikallisen myllyn myymälästä. Sokeria ei juuri käytetty ja teen ainekset löytyivät terveyskaupasta tai omasta pihasta nokkospuskasta. Lypsylämmintä maitoa ja vastamunitut kananmunat hän osti meiltä, maalaistalosta. Itse asiassa vaihdoimme ne hänen kanssaan mansikoihin, sillä hän viljeli ihania luomumansikoita. Silloin ei koko luomu-sanaa ollutkaan, mutta sen kriteerit täyttyvät kirkkaasti. Niitä tultiin ostamaan kauempaakin.

Omalta tontilta päätyi lautaselle suunnilleen kaikki mahdollinen syötäväksi kelpaava voikukanlehtiä, nokkosia ja pihlajanmarjoja myöten. Hänellä oli kasvamassa tietysti kaikkia mahdollisia juureksia, perunaa, tilliä, salaattia, omenoita, puutarhavadelmia, karviaisia, herukoita, parsaa… Kaikki mahdollinen ylijäämä päätyi kompostiin ja mukavuuslaitoksena toimi tietenkin puucee. Näin hän sai viljelyksilleen tuotettua omat mullat. Meiltä hän kävi hakemassa maanparannusaineiksi kanankakkaa, hevosenkakkaa ja hyvin palanutta karjanlantaa. Viljelysten kalkitsemiseen hän käytti saunan pesästä ja keittiön puuhellasta sekä leivinuunista tulevat tuhkat.  Mitään hyönteis- tai rikkaruohomyrkkyjä ei tietenkään ollut käytössä. Toisen naapurin kanssa hän vaihtoi keskenään mansikat ja rahkasammalet. Rahkasammalta hän kävi keräämässä naapurin metsästä kuivikkeeksi mansikoiden alle. Suurviljelijäthän käyttävät mustaa muovia siihen tarkoitukseen. Rahkasammalen tuotantoa ja käyttöä kasvihuonekasvien kasvualustana on tutkittu vasta 2010-luvulla (Näkkilä, Silvan, Jokinen, Särkkä ja Tahvonen / MTT, Metla ja Vapo 2015).

Talvet hän vietti kaupungissa erään itseään hieman vanhemman herrahenkilön taloudenhoitajana. Tai ehkä siis kuitenkin ”taloudenhoitajana”. Tämä tarina nimittäin meni minulle läpi pitkään. Vasta nyt aikuisella iällä olen miettinyt, että ehkä he sittenkin olivat pariskunta. Ehkä ei. Jos tämä herrahenkilö tarvitsi kodin hengetärtä huushollinsa ylläpidossa ympäri vuorokauden talviaikaan, niin miten hän sitten yhtäkkiä pärjäsi kesät yksinään? Tyttäret olivat kuulemma opettajia ja veivät isänsä mökille kanssaan kesäksi. Kuitenkin mummeli ilmestyi mökilleen jo toukokuun alussa ja viipyi niin pitkälle syksyyn, että lumentulo oli jo lähellä. Koskaan en tätä herrahenkilöä tavannut, mutta muistan vieläkin hänen nimensä ja osoitteensa, sillä olin talven ajan mummon kanssa kirjeenvaihdossa.

Mummelilla oli iso liuta naispuolisia ystäviä, jotka olivat samalla uskonsisaria. Heitä oli kesäisin mökillä aikaansa kuluttamassa useampiakin yhtä aikaa. Ja kaikki olivat neiti-ihmisiä. Joskus kysyin syytä tähän, niin minulle vastattiin, että ”me (kyseisen kirkkokunnan naispuoliset jäsenet) emme mene ollenkaan naimisiin”. Lapsikin osasi järkeillä, että no helkkari, sukupuuttoonhan te kuolette. Ehkä tähänkin oli olemassa ihan muu selitys, jota en silloin tajunnut ja josta ei siihen aikaan voinut lapselle puhua. Eräs hänen perheellinen ystävättärensä leskeytyi myöhemmin ja avioitui pian uudelleen. Tähän mummeli totesi ymmärtäväisesti, että ”Näin käy, kun on siihen MIEHEEN tottunut…”, mikä huvitti äitiäni suuresti, koska lausunnon antaja oli lähes 70v vanhapiika. Asiantuntijalausunto siis tämäkin.

Hän oli hyvin vakaumuksellinen kristitty ja kuului eri kirkkokuntaan kuin me ”tavalliset” luterilaiset. Lepopäivä oli hänellä eri päivä kuin meillä muilla ja sen hän todella ja kirjaimellisesti pyhitti. Eniten juuri hänen vaikutuksestaan tutustuin varhaislapsuudessani kaikkeen, mikä liittyi uskontoon, musiikkiin ja luontoon. Mökissä oli vanha harmoni, jolla sain soitella ja sain samalla maksutonta soitonopetusta. Muistan soittaneeni lasten hengellistä laulua, jonka sanat menivät näin: ”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat. Kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput joilla he soitella saa.” Tämä hengellinen laulu on edelleen käytössä seurakunnissa.

Melodia oli hyvin kaunis, mutta lapsen mielestä sanat olivat tosi ahdistavat. Tuntui siltä, että kuolema vaanii heti nurkan takana. Kuolleethan ne taivaaseen menevät ja jos lapsille on siellä jotain tarjolla, niin se tarkoittaa sitä, että lapsikin voi kuolla. Piti valita tarkasti hetki, milloin uskalsin kipittää kotiin niin kovaa kuin kintuista lähti, ettei vaan kuolema korjaisi matkalla. Ettei näkynyt esimerkiksi autoja tiellä tai kovin tummia pilviä taivaalla. Kuolemahan muutenkin suorastaan roikkui ilmassa. Harmoni oli nimittäin samassa huoneessa, josta olin pari vuotta aiemmin pelastanut sen viimeisillään elossa olevan toisen mummelin. Saman sängyn vieressä.

Kultakruunut ja valkeat vaattehet kuulosti jo paljon paremmalta. En lainkaan tiennyt, mikä esine on harppu. Joku soitinhan se joka tapauksessa oli, kun sillä ”soitella saa”. Luulin sitä lähinnä nokkahuilun tyyppiseksi kapistukseksi. Olin kuullut nokkahuilusta ja sen soittamisesta isommilta lapsilta (kouluikäisiltä) sen verran juttuja, että oli kyllä syytä olla huolissaan. Päättelin, että eipä ole kovin kummoiset olot siellä taivaassa. Laulun sanat muuten kannattaisi jo muuttaa nykypäivän vaatimuksia vastaaviksi ja nykynuorisoa houkuttelevammiksi: ”Huaweit joilla he vloggailla saa.”

Mummelilla oli ikäisilleen suhteellisen tavanomainen etunimi ja siihen hyvin ”natsaava” sukunimi. Vähän kuin Maija Meikäläinen. Ajattelin silloin, että tuollaista etunimeä en ainakaan antaisi omalle lapselleni. Vanhat nimet tulevat aina uudelleen muotiin ja nyt esikoistyttären ja -vävyn toisella kummilapsella on tämä sama etunimi. Ja nyt se kuulostaakin taas tosi kauniilta. Jos omaan perheeseen olisi vielä tullut yksi tyttölapsi n. 25 vuotta sitten, hänen toiseksi nimekseen olisi tullut tämä sama nimi kahta kirjainta pitempänä versiona oman ”oikean” mummoni mukaan.