Katriina Huttusen kirjoittama Mustaa valoa - Muistiinpanoja hautausmaalta kertoo surusta. Se ei kerro rakkaudesta rakkauden kielellä itsemurhan tehneeseen lapseen. Vain surusta, vihasta ehkä syyllisyydestäkin. Kirja ei lohduta eikä tunne tai anna armoa. Mutta se väistää surua kertoessaan väliin muustakin, jotta lukija, ehkä kirjoittaja itsekin, saa tuokion huokaista. Kirja kertoo Hietaniemen hautausmaasta, ennen ja nyt. Kuinka se on muuttunut syrjäisestä ja lohduttomasta paikasta rauhan tyyssijaksi, mutta myös paikaksi, jossa ihmiset voivat käydä liikkumassa kaikessa hiljaisuudessa. Kolumbaariosta, jossa edesmennyt ei muutu jälleen maaksi. Se kertoo hautausmaalla elävistä kasveista ja eläimistä. Luonnon toistuvasta kiertokulusta, joka ei piittaa kuolleista. Ennen meitä, hetken tai pitkään eläneistä.
Ihmiset kokevat hautausmaan ja läheisen hautapaikan kukin omalla tavallaan. Toisille se on tärkeä paikka ikäänkuin tavata edesmennyttä. Se saattaa olla ainoa paikka, jossa voi surra avoimesti. Tai kuolleen läheisen konkreettinen sija, jossa hänen luonaan voi edelleen viivähtää. Jotkut kokevat hautapaikan rasitteeksi. Heidän mielestään kuollutta läheistä voi muistella missä tahansa, milloin tahansa ilman hautakiveä tai -paikkaa. Kaikki tavat ovat oikeita, kunhan ne palvelevat surijaa. Kuollut itse ei enää esitä asian suhteen toivomuksia. Hänen toiveensa on saattanut olla tiedossa ja sitä on varmasti kunnioitettu. Jotenkin toivoisin, että eloonjäävät voisivat tehdä päätöksiä omista näkökulmistaan, jottei haudan hoitamisesta tulisi taakkaa. Kunnioitetaan elävän toiveita yhtä lailla kuin kuolleenkin.
Olen vieraillut omalla paikkakunnallani äidin haudalla kohta 20 vuoden ajan. Kaksi vuotta sitten saattelimme isän äidin viereen. Kun äidin kuolema oli äkillinen ja traaginen, tuli hautausmaasta minulle tärkeä paikka kohdata äiti mielessäni kaikessa rauhassa kiireisen elämän keskellä. Lähtiessäni kotoa kohti hautausmaata olin jo matkalla äidin luo. Astuessani takorautaisista porteista sisään, astuin lähemmäs äitiä. Maailman häly jäi porttien ulkopuolelle ja hautausmaa tarjosi paikan, kuin sylin rauhoittua hetkeksi. Kuljin useimmiten samaa reittiä kuin tuttua polkua, jota reunustivat vuodenajoista riippuen kulloinkin kukassa olevat pensaat ja istutukset. Erilaiset havupuut toivat reitilleni vehreyttä vuoden ympäri ja tarjosivat linnuille pesimäpaikkoja ja suojaa. Keväisin linnunlaulu täytti hautausmaan kuin täydentäen sen rauhaa.
Muistan kuinka alkuun oli omituista nähdä tuttu nimi kultaisin kirjaimin kiveen hakattuna. Sama outo olo tuli, kun isän nimi hakattiin kiveen äidin nimen alle. Tiedänhän minä, että eivät he ole täällä - vai ovatko? Ovathan he tavallaan aina siellä missä minäkin. Muistoina, jotka kulkevat mukanani. Muistoista voin poimia lähemmäs kaikkein kauneimmat ja helliä niitä oman elämäni loppuun saakka. Muisto ei riitä lohduttamaan akuutissa surussa, mutta ajan kuluessa, muistot saavat kultaisen reunuksen ja ne putkahtelevat mieleen enää silloin tällöin. On lohdullista ajatella, että kuollut on edelleen jotenkin olemassa, kun yksikin ihminen muistelee häntä.
Kirjaan oli lainattu monia runoja, jotka täydensivät ja syvensivät kirjoittajan surun kuvailua. Tunnetta, joka on kuin pohjajäätä, Helvi Juvosen samannimistä runoa lainaten. Jäätä, joka on niin syvällä, ettei se koskaan sula. Jäätävää ja ymmärrykseni ulottumattomissa on se suru, joka syntyy, pysyy ja jää, kun joutuu kohtaamaan oman lapsensa kuoleman. Tavoittelen tunnetta, jossa oma elämä tuntuu valuvan ruumiista pois, kaikkien muiden tunteiden katoavan vain surun jäädessä. En pysty siihen. Emme me kukaan siihen pysty. Onneksi, mietin, onneksi emme.
Mietin sitäkin, missä kuolleet ovat, kun ovat kuolleet. Onko jokin olotila, ulottuvuus, taivas, maanpäällinen rinnakkaistodellisuus. Onko aavistus kuolleen läsnäolosta todellinen. Mahtaako pieni rasahdus, kuin askeleet, olla merkki meille eläville. Onko tähdenlento, perhosen viivähdys kämmenselällä, linnunlaulu, valkea höyhen lohduksi lähetettyjä viestejä. Vaiko vain todentuntuisiksi tulleita toiveitamme uskoa, että kaikki on hyvin tuonpuoleisessakin. Ajatukseemme kuolleiden läheistemme uudesta olinpaikasta vaikuttaa oma uskonnollisuutemme tai uskonnottomuutemme. Meillä on jokaisella oikeus omaan näkemykseemme ja se on aina oikein.
Mikä tuo itselle lohtua, ei voi olla väärin. Olipa se hautausmaalla vierailu päivittäin, kuolleen läheisen kuvan katsominen, hänelle juttelu, hänen muistelemisensa. Kunhan muistamme, että olemme itse elossa ja niin kauan kuin elämme, on enimmät voimat käytettävä elämiseen ja elävien parissa olemiseen. Elävät tarvitsevat meitä enemmän kuin kuolleet. Ettemme ripustaudu kuolleisiin tai kuolemaan liian pitkäksi ajaksi. Joskus se voi kuitenkin viedä koko loppuelämän. Suru ei ole prosessi, se on olotila.
Mustaa valoa ei ole. Mutta musta imee kaiken valon. Maailmasta tuntuu katoavan kaikki värit, kun kohtaamme suuren surun. Jää vain musta eikä valoa ollenkaan.
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat (ei kaupallista yhteistyötä), Pixabay
Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
Uurnaholvi eli kolumbaario on tuhkauurnien säilytystila. Nimitys kolumbaario tulee latinan kyyhkyslakkaa tarkoittavasta sanasta. Uurnaholvit voivat sijaita esimerkiksi hautausmaan muurissa, kirkossa tai kappelissa. Yksi Suomen tunnetuimmista uurnaholveista sijaitsee Helsingissä Kallion kirkossa. Wikipedia
