Pieni potenssipuoti

 

Karin Brunk Holmqvist on kirjoittanut vallan hurmaavan romaanin yli seitsemänkymppisistä vanhapiikasiskoksista, Tildasta ja Elidasta. He eivät ole päässeet lapsuudenkodistaan kovin pitkälle - tehneet vain pieniä pyrähdyksiä silloin tällöin välttämättömille ostoksille. Lapsuudenkodin ilmapiiri on vahvasti läsnä - samoin edesmenneet vanhemmat. Varsinkin isän, seppämestari Svenssonin hahmo ja sanat leijuvat usein kuin varjo sisarusten ylle ja mieleen.

Talossa on melkein kaikki ennallaan niinkuin heidän syntyessään vanhempiensa makuuhuoneessa, joka on täysin entisensä -eikä huonetta koskaan käytetä. Mukavuuksista on tingitty, koska niin on aina ollut. Pihaperälle tehdyt yhteiset huussireissut ovat toimittaneet keskusteluhetkien virkaa, kun toinen on pitänyt vahtia toisen hoitaessa asiansa. Puisen oven läpi ovat sisarukset päivittäneet kulloisiakin tapahtumia ja ihmetelleet maailman menoa. 

Säästäväisesti ovat Tilda ja Elida eläneet, mutta kansaeläkkeestä ei ole ollut laittaa rahoja sukanvarteen. Sen sijaan Elida on säästänyt kuparikattilan ja Tilda pesutuvan puutynnyrin muun vanhan tavaran lisäksi.

Sisarusten pikkuveli, Rutger muutti jo varhain lapsuudenkodista kaupunkiin ja meni naimisiin Mariannensa kanssa. Isä seppämestari Svensson kutsui poikaansa jälkiveroksi - tämä kun syntyi iltatähtenä. Sisariinsa veli pitää yhteyttä soittelemalla silloin tällöin ja lähettämällä satunnaisen postikortin jos toisenkin. 

Siinä missä siskokset ovat säilyttäneet viriiliytensä lähes näihin päiviin saakka, on Rutgerille kehittymässä suuri pelko miehisyytensä katoamisesta. Elida ja Tilda, elämänpituisesta impeydestään huolimatta, ovat ymmärtäneet jo varhain sooloseksin salat ja täyttäneet toiveensa ja kaipuunsa illan hämärissä painavan tikkitäkin suojissa. Tosin, aivan viime aikoina on mielikuvien aina niin voimaannuttava ja inspiroiva teho alkanut ehtyä.

Kunnes naapuriin muuttaa kaupunkilainen Alvar Klemens. Elida ja Tilda alkavat saada vanhoihin suoniinsa uutta elämän eliksiiriä ja alkavat käyttäytyä ihan hupsusti. Ostavat uudet, kalliit leningitkin ja hörppivät sherryä. Aina niin tarkat nukkumaanmeno- ja ylösnousuajat (klo 21.10 ja 7.10) unohtuvat, niinkuin tekohampaatkin yöksi suuhun. Alvar on hurmannut sisarukset täydellisesti.

Mitä kaikkea sitten vielä tapahtuukaan?

Vinkiksi kerron, että sisarusten taloon ja toimintatapoihin aletaan saada uudistuksia ja veli Rutger kaipaamaansa puhtia mieskuntoonsa. Tätä ennen syntyy neronleimaus, joka aikaansaa yllättävän tuotekehittelyn ja liiketoimen syntymisen.

                  🖤

Jos kaipaat lämminhenkistä ja lempeällä huumorilla maustettua tarinaa, "tässä olis sulle sellainen". 

                  🖤

Mieleeni tuli kaksi muutakin ikääntyneistä vanhapiikasisaruksista kertovaa tarinaa. Ensiksikin Mika Waltarin näytelmäkirjoitukseen perustuva Gabriel, tule takaisin -televisioelokuva, josta olen nähnyt vuoden 1979 version. Sisaruksia Ulriikaa ja Kristiinaa näyttelivät Ritva Ahonen ja Seela Sella. Niljakkaana Gabrielina esiintyy Antti Litja ja Hannele Lauri sisarusten siskontyttö Railina. Siinä missä tämä elokuva on sydämetön, on Pieni potenssipuoti ehdottomasti sydämellinen tarina.

Toinen mieleeni tullut vanhapiikaromaani on Sisko Istanmäen kirjoittama Viimeiset mitalit, joka kertoo 90-vuotiaista kaksosista, ilkeästä Hettasta ja kiltistä Selmasta sekä miehestä, Punakorvasta. Tämä Istanmäen tarina kertoo siitä, kuinka vaikea on muuksi muuttua kun on jonkinlaiseksi tullut. Elämä kulkee väistämättä kohti loppuaan, vaan voiko rakkaus vielä viime metreillä kasvattaa ihmistä. Tästäkin tarinasta on tehty tv-elokuva, sisaruksia näyttelevät Seela Sella ja Birgitta Ulfsson.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Karu planeetta

 

Outi Mäkinen: Karu Planeetta
Kirja rakkauden kaipuusta

Esikoiskirjailija Outi Mäkinen ei ole koskaan ollut vakavassa parisuhteessa. Hän on 36-vuotias ja kirjassaan hän kertoo parisuhteen ja rakkauden kaipuustaan.

Oma elämäni on kulkenut sitä vanhanaikaista niin sanottua normireittiä pitkin. On löytynyt puoliso ja olemme saaneet kolme ihanaa lasta. Näitä edellä mainittuja arvokkaita asioita tulee pidettyä melkein itsestään selvyyksinä - niin helposti ja luonnollisesti ovat nämä onnelliset asiat tapahtuneet. Paitsi sitten, kun oikein rupeaa miettimään. Ei totta totisesti ole mikään itsestäänselvyys, että on parisuhteessa ja on saanut lapsia 

En koe syyllisyttä siitä, että toiveeni on toteutunut ja jollain toisella ei. Soisin saman onnen kaikille sitä toivoville. Ja ymmärrän myös sen, että kaikilla ei ole tätä samaa toivetta.  Kirjan luettuani aloin tuntea suurta myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka kokevat arvottomuutta tai ulkopuolisuutta joutuessaan elämään sellaista elämää, jota eivät haluaisi. Sääliä ei kukaan kaipaa, ymmärrystä ja läsnäoloa kyllä ja suurin osa ihmisistä sitä toista ihmistä.

Ihmisen onnellisuus ei synny toisten ihmisten varassa. Mutta jos on yksineläjä ja kokee yksinäisyyttä ja haluaisi parisuhteen, niin onhan se onni silloin ainakin osittain siitä kiinni. 

Kuinka sitkeässä on se ajatus, että ihmisen tulee pariutua niinkuin on aina pariuduttu. Tai että yksineläjä on kranttu tai hänessä on jotain vikaa.

Kirjassaan Outi pohtii omien kokemusten ja yleisten mielipiteiden ja artikkeleiden kautta muun muassa yksinelämistä, toiveita parisuhteesta sekä yksineläjän lapsihaaveiden oikeutta. Miten maailma on mitoitettu parillisille ja perheellisille. Mihin lokeroon kategorisoidaan tahtomattaan yksinelävä. 

Sinkkuuteen liitetään usein itsekkyys ja itsekeskeisyys. Villi bilettäminen, matkustelu ympäri maailmaa tai huikea, kaiken ajan vievä työura. Sinkku on nykypäivän kauniimpi ilmaisu vanhallepiialle, joka onkin halventava ja muottiinpuristava ilmaus naisesta, joka ei muka kelpaa kellekään. Paitsi ehkä kaitsemaan alati kasvavaa kissalaumaa.

Onko niin, että ihminen kaipaa eniten juuri sitä mitä ei ole saanut. Kuvittelee sen onnea tuovaksi ja autuaalliseksi tekeväksi. On tosi vaikea ajatella, olisinko onneton ilman puolisoa ja lapsiani, jos elämäni olisi vienyt minua toiseen suuntaan, toisenlaiseen elämään ja olisin elänyt koko aikuisikäni sinkkuna ja lapsettomana. Ainakin se olisi hyvin erilaista. Tokaisut, joita perheellinen suoltaa perheettömälle voivat tarkoittaa hyvää, mutta voivat myös sivaltaa syvältä. "Saisinpa olla edes hetken yksin" tai "Maksaisin mitä vain viikon omasta lomasta." Merkittävät sanat ovat hetki ja viikko. Parisuhdetta tai lapsia toivova sinkku tuskin unelmoi saavansa suhteen yhdeksi yöksi tai kokonaisen perheen jopa viikoksi. Tuskin osaisin lohduttaa viisain sanoin yksineläjää. Myös toivotus: "Kunpa löytäisit jonkun" tuntuisi vaikealta sanoa. Vaikka sitähän toiselle toivoisi, yhdessä hänen kanssaan.

Kirja sai todellakin pohtimaan maailman karuutta. Miten kokemamme traumat vaikuttavat loppuelämäämme. Ihmisten toteutumattomat toiveet koskien mitä tahansa elämän aluetta. Suru kariutuneista unelmista ja suunnitelmista, jotka oli tehty oman elämän varalle. Kun elämä ei suju niinkuin oli ajatellut, vaan se määrittyy joidenkin muiden toimesta tai vaikka sattumien oikuista ihan toisenlaiseksi. Pitäisikö silloin pitää hautajaisia niille asioille, jotka jäävät toteutumatta ja yrittää synnyttää jotain uusia tilalle, tehdä päätöksiä elämän uudesta suunnasta niin kuin se siitä eteenpäin näyttäisi tulevan todeksi ja olevan mahdollista. Että loppuelämä siitä eteenpäin olisi kuitenkin oman, uuden suunnitelman mukainen.

Vaikka itsellä elämä on mennyt toisin kuin kirjoittajalla, löytyy moniin havaintoihin yhtymäkohtia ja tuttuuden tunteita. Kaatuneita haaveita on kertynyt ja suunnitelmia on kariutunut elämän varrella. Menetyksiä ja pettymyksiä on koettu. Mutta. Vierellä on aina ollut puoliso ja perhe niitä jakamassa. Ja siinä on varmasti se suurin ero. Kirjan luettuani mietin myös, että vaikka välillä puoliso ärsyttää - mikä lienee ihan tavallista - olen kuitenkin hyvin onnellinen siitä, että hän on vierelläni.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.