Jäniskerroin

Jäniskerroin, Antti Tuomainen. Otava 2020. 

Kirjan takakannessa sanotaan, että: "Sysimustan humoristinen romaani rakkaudesta, kuolemasta ja vakuutusmatematiikasta".

Muita arvioita: "Tuomainen on 2000-luvun ilmiömäinen tähti", "Puhutteleva, mukaansatempaava, riemastuttava", "Tyrmäävän toimivaa mustaa huumoria", " Runollinen ja uskomattoman jännittävä. Tarina kiitää vastustamattomalla voimalla".

Tämä oli ensimmäinen Antti Tuomaisen kirjoittama kirja, jonka luin ja omista syistäni johtuen sen lukeminen oli vähän katkonaista. Siksi en välttämättä päässyt kaikkeen ihan kunnolla sisälle. Sen allekirjoitan, että kirjassa on toimivaa mustaa huumoria. Se on huumorin laji, josta pidän ja viljelen sitä usein itsekin. Kaikki eivät sellaista(kaan) ymmärrä.

Kirjassa seikkailee vakuutusmatemaatikko Henri, joka yllättäen perii seikkailupuiston kuolleelta veljeltään. Nimenomaan seikkailupuiston, ei huvipuistoa. Huvipuiston ja seikkailupuiston ero tehdään kirjassa erittäin selväksi. Itse en ole tullut koko asiaa (mitä eroa niillä on) edes miettineeksi. 

Perijän asema uutena seikkailupuistonvetäjänä ei ole helppo. Työntekijöiden joukossa on varsin persoonallista väkeä. Yhtenä päivänä toimistolle ilmestyy kaksi alamaailman henkilöä perimään suurta velkaa, jonka edellinen omistaja on tehnyt heidän kanssaan. 

Tämän asian ympärillä juoni enimmäkseen pyörii ja mustaa huumoria todellakin käytetään. Ilman sitä kirja olisi melko kuiva tarina loppujen lopuksi. Sekaan mahtuu vähän rakkauttakin ja pari uuttakin ruumista. Kaikesta ei kuitenkaan selviä pelkällä vakuutusmatematiikalla. Itselleni ei ihan täysin selvinnyt, millä keinoin Henri maksoi sen alamaailman velkansa. 

Lisäksi odotin tarinalle jonkinlaista huipennusta tai edes loppua, mutta sellaista ei tullut. Olenko ehkä liikaa lukenut dekkareita ja katsonut rikossarjoja?

Kuten sanottua, kirja tuli luettua muutaman sivun pätkissä, kun aina oli jotain, mikä keskeytti lukemisen.  Toisaalta, jos kirja on riittävän mukaansatempaava, niin eihän sitä voi laskea käsistään edes vessassa käydessään.

The Times on arvioinut Tuomaisen Euroopan hauskimmaksi kirjoittajaksi. En ole lukenut kaikkia muita potentiaalisesti Euroopan hauskoja kirjoittajia. Mutta oli tämä viihdyttävyydessään ja jännittävyydessään kuitenkin omaa luokkaansa verrattuna moniin muihin kirjoihin, joita on pitänyt lukea vähän väkisin tai lopettaa kesken. Niitäkin on ollut tässä välillä jokunen, koska edellisestä kirjapostaukseni julkaisusta on vierähtänyt jo yli viikko.

Voin kyllä suositella tätä luettavaksi. Varasin heti kirjastosta Tuomaisen pari muutakin kirjaa, mutta en nyt enää muista niiden nimiä. Tällaisen kirjan luettuaan täytyy joka kerta ihmetellä, että mistä aivolohkosta kirjailijat raapaisevat tällaisia tarinoita. On siinä oltava ainutlaatuinen mielikuvitus. Arvostan.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Rakkauden ja tulehduksen oireita

 

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita. Atena (äänikirja, julkaistu 18.2.2021, lukijana Anna-Riikka Rajanen).

 

Kirjassa äiti kysyy, miten isä pääsee puuhun. Miksi isä haluaisi puuhun?  tytär Anni vastaa kysymyksellä. Äiti vastaa, että isä pääsee puuhun, kun istuu siemenen päälle ja odottaa, että puu kasvaa. Sitten äiti nauraa. Vetkuliin asti. Tässä vaiheessa minun vetkulini alkaa. Kirjan sivulta kolme. Eikä se lopu ennen kirjan viimeistä sivua. Väliin vetkulin aiheuttaa suru, mutta useimmiten surkuhupailu. Huumori, joka osuu ja upottaa kuulijansa naurun vetelään suohon ja saa kyyneleet silmiin. Niin tunnistettavaa ja tarkkaan sanailevaa, sarkastistakin ja mustaa on Pöyliön sanoitus kirjan päähenkilöiden suihin ja kerronta, joka viiltää kuin veitsi, mutta tarjoaa laastarin päälle - aina välillä.

Perheen tarina alkaa vuodesta 1972 ja käy läpi perheenjäsenten vaiheita viideltä vuosikymmeneltä päättyen vuoteen 2019. Perhepiiristä katoaa ihmisiä ja heitä tulee lisää, luonnollisin ja erikoisin tavoin. Kirja saa äänen, joka puhuu minulle omista muistoistani, muistuttaa ja havainnoi äänimaailmasta, aikalaistavoista, tietyntyyppisistä ihmisistä. Kirja on kielellisesti rikas ja jopa visuaalinen ilman ainuttakaan kuvaa, kun se kuvittaa henkilöhahmot ja heidän maailmansa kuulijan mieleen.

Sanailu ja tapahtumien kuvailu oli välillä roisia, mutta yhtäaikaa lempeää. Todentuntuista, mutta silti uskomattoman kiemuraista. Hapuilevaa, mutta päämäärätietoista, kuin nuorten lempiväisten ensiyritykset tietyissä toimissa. Kirjassa ei pelätä ladella faktoja pöytään kipeistäkään kokemuksista, kun tarinaa vie eteenpäin tavalliset ihmiset ja heidän tuikitavalliset tarinansa. Kompuroinnit rakkaudessa ja rakkaudettomassa elämässä. Tuleeko lopulta oivalluksia ja onko silloin jo liian myöhäistä.

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti. Sen tummasta huumorista ja tavasta tarkastella ihmisiä, meitä matti- ja maijameikäläisiä, joita kotoinen Suomen maa on pullollaan. Kirjassa sattuu ja tapahtuu, ihan niitä ihmiselämän tuttuja juttuja. Syntymiä, kuolemia, pettymyksiä, pettämisiä, epä- ja melkein onnistumisia, muistoja, muistikuvia ja dementiaa. Kirjan sanomana, jos sellaista tarvitaan, voisi pitää hyväksyntää itseä ja muita kohtaan. Täydellisyyteen ei voi päästä ja keskeneräinen, nuhruinen, tunkkainen, naurettavakin voi olla aivan hyvä. Ja se, että yrittää parhaansa. Ja senkin voi myöntää, että joskus on myöhäistä yrittää parantaa suoritustaan. Ja että aina voi nauraa päälle, melkein mille tahansa asialle.

Kirjassa on monia mainioita sutkautuksia, jotka pitävät sisällään huumorin kääreeseen kätkettynä niin paljon elämänviisautta, että ennemmin riemastun ja riehaannun tämän kirjan parissa kuin yhdenkään itseään ylevänä pitävän elämänviisausopuksen äärellä.

Yhtä mainio oli aiemmin lukemani Sari Pöyliön novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, josta kerroin postauksessa Ärsyttävä, rakas - oma äiti

 

Suosittelen lämpimästi molempia kirjoja iloisiin ja oivaltaviin lukuhetkiin.

Tiedätkö muuten mitä tarkoittaa vetkuli?

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Kauemmin yhdessä kuin ilman

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 36 vuotta siitä, kun tapasimme Ukon kanssa. Olimme juuri aikuisuuden kynnyksellä, kun aloimme seurustella. Kumpikin asui lapsuudenkodissaan ja tapasimme alkuun kaupungilla ja sitten vuoroin toistemme kotona yökyläillen. Oi, niitä suloisia aikoja!

Kolme vuotta seurusteltuamme muutimme yksiin. Tuolloin ei mielestäni ollut termiä "avopari", susipari kylläkin. 🤣 Emme me ajatelleet miksi olisimme yhteiseloamme ja itseämme tituleeranneet. Ei sillä ollut mitään merkitystä, meille. Ai niin, olimme kyllä kihloissa.

Meille tuli alkuun perheenlisäystä koirien muodossa. Ne ovat olleet kaikki rakkaita, nykyinen Nuuskija mukaan luettuna. Ensimmäinen koira on tietysti jäänyt mieleen erityisesti siksi, kun kaikki oli meille uutta ja ihmeellistä.

Esikoinen syntyi, kun olimme olleet yhdessä 10 vuotta. Olemme onnekkaasti säästyneet epähienoilta vauvauteluilta, vaikka jälkikäteen saimme kuulla, että siihen menikin kuulemma luvattoman pitkä aika. Lapsia olemme saaneet kolme, kaikki jo aikuisia. Kuopus on juuri nyt sen ikäinen, kun olimme Ukon kanssa tavatessamne toisemme. Noinko lapsosia olimmekin, vaikka tunsimme itsemme niin aikuisiksi.

Ylä- ja alamäkiä on ollut. Iloja ja suruja. Sairastumisia ja niistä tervehtymisiä. On kehittynyt tapa olla yhdessä, ensin kaksin, sitten perheen kesken. On sisäpiirin sanontoja ja yhteisiä oivalluksia. Mustaa huumoria. Välittämistä. Rakkautta. On ollut toisenlaisiakin tunteita, mutta niistäkin on selvitty. Toisen suku on ottanut hermoon ja omakin joskus. Toisen ystävistä on tullut itselle läheisiä ja jotkut kaverit ovat jääneet etäisiksi.

Omia juttuja pitää olla. Mutta myös yhteisiä. Meillä yhteisiä ovat olleet kotimaan matkailu perheen kanssa, koiriin liittyvät puuhat ja harrastukset, luontoon liittyvät asiat, mökkeily ja lukeminen ja luetuista kirjoista keskustelu, musiikin kuuntelu ja yhteislaulu automatkoilla. Tätä autossa laulamista harrastettiin myös lasten kanssa. On niitä ollut muitakin, kuten lavatanssi ja pilkkiminen. Ja ihan normaali arki, jota on yhdessä eletty.

On niin helppoa olla yhdessä, kun ei tarvitse pusertaa ja tiristää. Toisen huomioon ottamista ei saa unohtaa eikä kunnioittavaa käytöstä. Mutta omaa rauhaa tarvitsee jokainen joskus ja sitä on suotava. Aina ei osu yksiin tuo oman olon toive.

Ajattelen, että vastaantulo ja joustavuus on pitkän yhdessäolon edellytyksiä. Vaikka kaipa sitä moni elää yhdessä jatkuvasti yhteentörmätenkin. Aina ei mene oman toiveen ja maun mukaan eikä pidäkään. On hyvä, että ollaan vähän erilaisia ja kliseisesti sanottuna täydennetään toisiamme. Toiselta voi oppia ja yhdessä ollessa myös kasvaa ihmisenä, johonkin suuntaan pakostikin.

Naurattaa keskinäinen vitsi avioliittomme ulkopuolisesta aineksesta. Naimisiin mennessämme  olin kymmenisen kiloa hoikempi ja Uko välillä vitsailee, ettei vihkipäivänä tahtonut kaikkea tänä päivänä kehosta löytyvää. 🤣 Toinen molempia huvittava juttu on se, kun huomaamme toistemme alkavan muistuttaa itseämme. Esimerkiksi tietyt äänenpainot ja eleet. Yhdessä samoille asioille nauraminen on hyvä juttu. Myös toiselle yhdessä nauraminen, kun kumpikin tietää mistä on kyse. Voin myöntää, että parhaat naurut syntyvät omista hölmöilyistä, jotka toinen hoksaa.

Mökki on meille rakas paikka. Istuttiin kahvilla keittiön pöydän ääressä. Tuli mieleen kysyä viettäisikö Uko aikaa mökillä, jos minua ei yhtäkkiä olisikaan.

"En. Tämä paikka ei olisi mitään ilman sinua."  hän totesi välittömästi.

"Eikä mitään ilman sinua." minä vastasin samantien.


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.