Sinun parhaaksesi

 

Pia Johanssonin yhdessä Anna Carsallin kanssa kirjoittama tarina Pian omakohtaisesta parisuhteesta psykopaatin kanssa. Kuuntelin kirjan BookBeatin valikoimista Elina Saarelan lukemana.

Oloni on kauhistunut, pöyristynyt ja epäuskoinen - miten kukaan voi jäädä tällaiseen kirjan esittämään parisuhteeseen ja vieläpä useaksi vuodeksi. Saati, että siihen vielä palaakin takaisin ja useamman kerran. Mutta se on varmaankin niinkuin sairaus, joka hiipii ihmiseen pikkuhiljaa ja siihen tottuu ja kivusta tulee arkipäivää. Ja molemmin puolisesta sairaudesta tässäkin on pakko olla kyse. Toinen osapuoli on psykopaatti ja toinen ainakin läheisriippuvainen. 

Järkyttävää on, miten psykopaatti osaa pelata peliään toisen ihmisen kustannuksella, murtaa tämän itsetunnon ja kehittää suhteen, jossa alistettu on monin tavoin riippuvainen hänestä. Lukijana tai kuuntelijana huomaa kaikki epäkohdat ja vaaranpaikat, viritetyt ansat, joihin hyväuskoinen kumppani on kulloinkin astumassa. Kaikenlainen arvaamattomuus kuuluu kai useimpien psykopaattien toimintapoihin, Äkkipikaisuus, silmitön raivostuminen ja pakeneminen tilanteista kertovat kyvyttömyydestä hallita tunteita ja osaamattomuudesta käsitellä asioita, jotka eivät häntä miellytä.

Välillä kuunnellessani teki niin pahaa, että olisi mieli tehnyt kelata pahimmat kohdat ohitse. Mutta ajattelin sitten, että jokainen sana ansaitsee tulla kuulluksi. Kirjan päähenkilö - ja moni muukin - on kuitenkin käynyt oikeassa elämässä tämän kaiken läpi. Ja selvinnyt elämässä eteenpäin. Voiko tällaisesta koskaan lopullisesti selvitä? Ainakin se vaatii paljon työtä, terapiaa, ehkä lääkitystä, hyviä ystäviä ja uskoa itseensä. Pitää pystyä uudelleenrakentamaan särkynyt itsetunto, jonka psykopaatti on tallannut maan tasalle.

Ihmettelen näissä tarinoissa sitä, miten äidit sallivat psykopaatin kohdella toisen lapsia niin huonosti. Miten psykopaatti ja tämän toiveet menevät lasten tarpeiden ja hyvinvoinnin edelle. Ajatus on niin sietämätön, etten melkein kestä sitä. Mutta ei tällaisia ihmissuhteitakaan pysty oikein ymmärtämään. Se, että kaikki on alussa niin överi-ihanaa soittaisi luultavasti päässäni hälytyskelloja ja kaivelisin äkkiä pikajuoksukenkiä esiin. Mutta ei se taida olla niin yksinkertaista, vaikka näin luulisi.

Olen kuunnellut muutaman muunkin psykopaattiparisuhdekirjan ja ne toistavat hyvin pitkälti samaa kaavaa, mutta silti jokainen tarina on omanlaisensa. On hyvä, että tästäkin asiasta puhutaan ääneen.  Se voi auttaa siinä, että aina vain useampi ihminen pelastuisi nopeammin psykopaatin ja muultakin kaltoinkohtelulta. Vertaistuki ja kokemus siitä, ettei ole ainoa ihminen maailmassa, joka joutui psykopaatin uhriksi auttavat ihan varmasti toipumisessa ja häpeän karkottamisessa.

Tällaiset tavallisten ihmisten omakohtaiset tarinat kiinnostavat minua. Ihmismieli on omanlaisensa mysteeri. Miksi jostain ihmisestä tulee jonkinlainen ja toisesta taas toisenlainen. Mitkä asiat lapsuudessa ja elinympäristössä vaikuttavat, mitä tulee perimästä. Ei kai kukaan voi olla syntyjään paha?

On vaikea kuvitella, että kukaan tai mikään menisi lasteni edelle.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat, kirjan kansikuva BookBeat

Näkymättömät tytöt

 

Lisa Jewell: Näkymätön tyttö
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Torey Hayden: Näkymätön tyttö
Lukija:  Charlotta Hagfors

Ulla Feldscher: Rakas, tiesitkö että olen psykopaatti
Lukija: Usva Kärnä

Fakta vastaan fiktio. Kaksi kolmesta edellä mainituista helmikuussa kuuntelemistani tarinoista on tositapahtumiin perustuvia. Lisa Jewellin tarina on silkkaa satua, vaikka totta sekin olisi voinut olla. Kyseessä on psykologinen jännäri ja henkilöhahmoista löytyykin traumatisoituneita ja jotenkin vinksallaan olevia ihmistyyppejä.

Luin nuorempana enemmänkin Torey Haydenin kirjoja. Mieleen on jäänyt erityisesti Tiikerin lapsi, joka kertoo 6-vuotiaasta Sheilasta, vanhempiensa julmasti kohtelemasta tytöstä, josta kasvoi henkisesti häiriintynyt ja väkivaltainen. Toreyn kirjan Näkymätön tyttö, Eloise on saanut samat eväät lapsuudenkodistaan ja avun piiriin päästyään hänen on vaikeaa luottaa kehenkään. 

Ulla Feldscherin psykopaattitositarina on karmiva. Siinä missä tarkkailija eli kuuntelija huomaa kaikki uhkaavan ja lähestyvän vaaran merkit, psykopaatin uhri vain väistelee niitä ja haluaa uskoa, että asiat ovat paremmin kuin oikeasti ovat. Psykopaatti osaa olla tarvittaessa hurmaava, pystyy valehtelemaan kirkkain silmin, saa kaiken näyttämään totuutta paremmalta ja selviää tilanteista uskomattoman tunteettomuutensa avulla.

Kaikissa kolmessa tarinassa päähenkilönä on jollain lailla muilta tai itseltään näkymättömäksi muuttuva henkilö. Oma olemus ja ääni katoavat toisten tekemisten takia, pelko sävyttää kaikkien elämää.  Kaikki kolme tarinaa ovat onneksi myös selviytymistarinoita. 

Kuuntelin kirjat BookBeatin valikoimista. Lukijoista voiton vei Usva Kärnä, vaikka Krista Putkonen-Örnin lukuääni ja -tyyli ovat kyllä melkein yhtä miellyttävää kuultavaa minun korvilleni. Charlotta Hagforsin lukemista kuuntelin ensimmäistä kertaa ja hänen lukuäänensä jäi selvästi kauas pölypilveen kärkikaksikosta.

Olen lukenut tai kuunnellut Lisa Jewellin kaikki suomennetut jännärit ja Torey Haydenilta useamman, mutta en ihan kaikkia. Ulla Feldscherin toista tositarinaa, Tuontivaimoa, kuuntelen parhaillaan. Lukijana siinä on Vera Kiiskinen. 

Kaikkia kolmea kirjaa voin suositella psykologisista tarinoista kiinnostuneille.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Viimeinen kirja narsisteista

Olen lukenut niin monta kirjaa narsismista, sosiopatiasta ja psykopatiasta, että päätin tämän olevan viimeinen. Ei siksi, etteikö aihe kiinnostaisi, vaan siksi, että tämä on tähänastisista paras. 

Sama kirjailija on kirjoittanut Idiootit ympärilläni, Vastoinkäymiset ympärilläni, Kehnot pomot ympärilläni, Psykopaatit ympärilläni ja monta muuta kirjaa. 

En ole kaikkia lukenut, mutta helposti näissä saman kirjoittajan saman aihepiirin ympärillä pyörivissä kirjoissa teksti alkaa toistaa itseään. Näin tapahtuu mielestäni Tommy Hellstenin kirjoissa, joista ensimmäisenä luin kirjan Virtahepo olohuoneessa. Sen jälkeen riittikin enää yksi Hellstenin kirja.

Tämä Thomas Erikson on luonut sen DISC-järjestelmän, jonka mukaan ihmiset luonteenpiirteiltään luokitellaan punaisiksi, keltaisiksi, vihreiksi tai sinisiksi. Käytetään myös luokittelua D-, I-, S- tai C- tyypeistä. Jokaisella on joitain ominaisuuksia kaikista noista ja harva edustaa ihan puhtaasti jotain tiettyä väriä. Mutta DISC ei ole tämän kirjan pääosassa.

Meilläkin työpaikalla istuttiin tiimeittäin muistaakseni kokonainen työpäivä tämän DISC-höpönlöpön parissa ja luokiteltiin itseämme ja toisiamme. Sitten piti ottaa systeemi käyttöön omassa työssä ja arvioida asiakasta, että onkos tämä nyt keltainen vai kenties punainen ja miten ja millä kysymyksillä häntä pitää lähestyä (jotta saataisiin mahdollisimman paljon kauppaa aikaiseksi).

Sellaista psykoanalyytikkoa ei ole vielä syntynytkään, joka muutaman minuutin keskustelun jälkeen pystyisi päättelemään, mitä edellä mainituista tyypeistä keskustelukumppani edustaa. Puhumattakaan siitä, millaisia kysymyksiä kullekin tyypille pitäisi esittää tai miten muuten häntä tulisi puhutella. 

Melko lailla jäi taskuun kustu olo koko touhusta enkä ole yhdenkään asiakkaan kohdalla tullut pohtineeksi koko värimallia. Ei sellaiseen ole aikaa, vaikka joku jossain ravintoketjun huipulla sellaista kuvittelee. Hyvä, kun osaa itsensä määritellä D:ksi, I:ksi, S:ksi tai C:ksi. Ja onko siitäkään tiedosta lopulta mitään hyötyä. 

Näiden kohdalla tulee mieleen eräs tuttava, joka on ihan selkeästi ja puhtaasti tietyn ”värinen”. Vuosien mittaan olen häntä hyvin vähän tavannut, mutta olen seurannut hänen edesottamuksiaan somessa. Tämä henkilö vie huoneesta kaiken hapen ja ihmisiltä energian. Hänellä on tarve olla seuran keskipisteenä ja päällepäsmärinä. Hengästyttää pelkkä ajatuskin. Yhtä aikaa tyyppi on ikäisekseen tätimäinen ja vähän miesmäinenkin. Ja kokee tarvetta ”esiintymiseen.”  Ehkä vähän jopa narsistisia piirteitä. On hänellä totta kai hyvätkin puolensa, muun muassa aivan loistava huumorintaju. 

DISC -ajattelun tarkoitus on ilmeisesti herättää juuri edellisen kaltaista analysointia, jotta voisimme ymmärtää toisiamme paremmin. Tosin kaiken edellisessä kappaleessa kirjoitetun olen tiennyt mainitusta henkilöstä jo ennen DISCiäkin. Paitsi sen keltaisen värin. 

Mutta palataanpas tähän alkuperäiseen kertomukseen. Erikson kirjoittaa narsismista hyvin ja myös siitä, miten narsistista pääsee parhaiten eroon. Omalle kohdalleni on osunut tähän mennessä ehkä kolme tai neljä selkeää narsistia ja jotenkin tietämättäni olen onnistunut pitämään heidät poissa iholtani lähes tarkasti Eriksonin opeilla. 

Erikson kirjoittaa myös, että narsisti, sosiopaatti ja psykopaatti ovat vaikeasti erotettavissa toisistaan. Hän myös selventää näiden kolmen keskinäisiä eroja. Monilla ihmisillä saattaa olla myös narsistisia piirteitä, olematta silti varsinaisesti narsisteja. 

Eräs tuttavani ajautuu kerta toisensa jälkeen parisuhteeseen narsistin kanssa. Mistä ihmeestä sekin voi johtua? Samoin kuin tuo edellä ensiksi mainitsemani tuttava päätyy parisuhteeseen tietyllä tavalla ”heikkojen” miesten kanssa. En nyt sanoisi nössöjen, mutta aiemmassa elämässään tai lapsuudessaan jostakin hiukan vaille jääneiden. Ehkä tällaiset miehet etsivätkin päällepäsmäriä, joka kertoo, miten toimia missäkin asiassa. 

Noista Eriksonin muista kirjoista lähinnä kiinnostaisi tuo Kehnot pomot ympärilläni. Ehkä vielä varaan sen kirjastosta. Tässä noin 35 vuoden työhistorian aikana olen nähnyt niin monta kehnoa pomoa ympärilläni, että olisi mukava tietää, mitä Erikson asiasta kirjoittaa.

Kuva: Atena-kustannus.

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Sosiopaatti seinän takana

Kuka sinun tuntemistasi ihmisistä on piru?

Onko se valehteleva, petollinen ex-miehesi? Yläasteen sadistinen liikunnanopettajasi? Pomosi, josta on hauskaa nöyryyttää ihmisiä kokouksissa? Kollega, joka varasti ideasi ja esitti sen muille omanaan?

Sosiopaatti seinän takana -kirjaa lukiessasi tajuat, ettei eksäsi ollut väärinymmärretty osapuoli, vaan sosiopaatti. Entäpä sitten pomosi, opettajasi tai työtoverisi? Hekin saattavat olla sosiopaatteja. 

Olemme tottuneet pitämään sosiopaatteja väkivaltaisina rikollisina, mutta Sosiopaatti seinän takana -kirjassa Harvardissa työskennellyt psykologi Martha Stout paljastaa, että neljällä prosentilla tavallisista kansalaisista on huomaamaton persoonallisuushäiriö, jonka määräävänä piirteenä on se, ettei heillä ole omaatuntoa. Tällainen ihminen ei kykene tuntemaan häpeää, syyllisyyttä eikä katumusta.

Martha Stout opettaa lukijaa tunnistamaan sosiopaatit ja suojautumaan sellaisilta, mikäli heitä sattuu omassa elämässä kohdalle - ja jotka saattavat olla jo aiheuttamassa kaaosta elämässäsi.

Tähän takakansitekstiin ei ole paljon lisättävää. Neljä prosenttia kanssaihmisistämme on siis sosiopaatteja, joilta puuttuu kokonaan omatunto ja kyky empatiaan. Sosiopatiassa on kyse siitä, että hyvän ja pahan eron tiedostaminen ei millään tavoin rajoita sosiopaattisen henkilön käyttäytymistä. Yksi ihminen kahdestakymmenestäviidestä kykenee ilman katumuksen tai syyllisyyden häivääkään tekemään aivan mitä tahansa. Oikean ja väärän eron tiedostaminen ei käynnistä heissä tunnepuolella minkäänlaista hälytyssireeniä, hätävaloja tai jumalanpelkoa. Sosiopatia ei ole pelkkää syyllisyyden ja katumuksen puutetta. Se on häiriö ja poikkeama kyvyssä kokea ja arvostaa todellisia tunteita ja kyvyttömyyttä muodostaa aitoja suhteita toisiin ihmisiin. Sosiopaatti ei osaa tuntea empatiaa tai saattaa ”elää” sillä, että muut osoittavat sääliä häntä kohtaan. Sosiopaatti saattaa myös nauttia toisten ihmisten tai luontokappaleiden tuhoamisesta, kuten jäljempänä olevassa esimerkissä kerrotaan. 

Kirjassa kerrotaan esimerkiksi Luke-nimisestä miehestä (nimet muutettu), joka avioitui käytännössä vain sen vuoksi, että tuleva vaimo omisti talon, jossa oli uima-allas. Luke piti kovasti auringonotosta uima-altaan äärellä ja altaassa uimisesta. Hän sanoutui irti työpaikastaan ja jäi kotiin oleilemaan vaimonsa siivellä. Yhteistä lasta hän ei ollut huomaavinaankaan, eikä muodostanut häneen minkäänlaista tunnesidettä. Eikä Luken mielestä tässä ollut mitään outoa. 

Yksi kirjassa kerrottu tapaus oli pikkupoika Skip, joka vietti kesiään vanhempiensa mökillä järven rannassa. Hän käytti päivittäin tuntikausia aikaa järvestä pyydystämiensä sammakoiden kiduttamiseen ja tappamiseen saksilla. Hän jopa hankki ilotulitusraketteja, joiden nokkaan hän ripusti eläviä sammakoita ja ampui niitä taivaan tuuliin. Hän haki pikkusiskonsa katsomaan tätä ”ilotulitusta” nauttien siskon pohjattomasta järkytyksestä. Kun sisko juoksi kauhuissaan kotiin kertomaan vanhemmilleen asiasta, äiti käänsi vain levysoittimen volyymin täysille eikä ollut kuulevinaankaan räjäyttelyn ääniä. Vanhemmat olivat jo aikaa sitten luovuttaneet taistelussa poikansa kasvatuksen kanssa. Skip ei itse huomannut toimissaan mitään väärää. Luken ja Skipin esimerkit ovat varmasti pahimmasta päästä. Mutta näin sosiopaatti toimii.

Jokainen meistä siis ainakin tilastojen valossa tuntee todennäköisesti useampia sosiopaatteja. Toivottavasti ja todennäköisesti ei kuitenkaan yhtä karmivia tapauksia kuin edellä kerrotut. Pulmallista on, että sosiopaattia on vaikea tunnistaa, koska hän voi opetella ja oppia normien mukaista käyttäytymistä, vaikka tunteiden säätelystä ei ole mitään hajua. Sen vuoksi voi vaikuttaa siltä, että joku voi olla  ”lievempi” sosiopaatti kuin joku toinen tai ei vaikuta sosiopaatilta lainkaan.

Mikä sitten aiheuttaa sosiopatian ja miksi ihmislaji on 96 prosenttisesti varustettu omallatunnolla? Kumpi ihmistyyppi selviytyy paremmin autiolla saarella? Rehellinen ja altruistinen henkilö vai sosiopaatti, jolla ei ole omaatuntoa ja joka voisi niissä oloissa viedä viimeisen ruoan rippeen toisen kädestä tuntematta mitään kipua? Kuvittele toisaalta mielessäsi vaikkapa valkohai, jonka toimintaa säätelisi ankara omatunto. Sellainen valaslaji olisi jo kuollut sukupuuttoon, joka alkaisi säälimään kaikkia syömiään pikkukaloja tai vähän isompiakin. 

Myös joissakin kehittyneemmissä eläinlajeissa ilmenee epäitsekkyyttä. Simpanssit jakavat omastaan ruokaa lajitovereilleen, joskus jopa parhaista herkuistaan. Thompsoningaselli ilmoittaa omalla liikehdinnällään muulle laumalle näkemästään saalistajasta samalla vaarantaen oman eloonjäämisensä. Yhteistyötä tekevistä ja toisistaan huolehtivista yksilöistä koostuva ryhmä selviytyy ryhmänä todennäköisemmin hengissä kuin kollektiivi, jossa toisistaan piittaamattomat yksilöt osaavat ainoastaan kilpailla keskenään.

Epäitsekäs käyttäytyminen ja sen kehittyminen ihmislajissa selittyykin paremmin geeneillä. Käyttäydymme epäitsekkäämmin niitä kohtaan, joilla on samoja geenejä kuin itsellämme, kuin täysin tuntemattomia tai kaukaisempia sukuaisiamme kohtaan. Yksilö suojelee omia geenejään ja sukunsa jatkumista parhaiten sillä, että käyttäytyy jalomielisesti ja suojelevasti verisukulaisiaan kohtaan. Eloonjääneiden ja jälkeläisten isompi lukumäärä lisää hänen omien geeniensä määrää tulevissa sukupolvissa. 

On olemassa enemmistö, joka ajattelee ja tuntee pyrkien minimoimaan konflikteja, jakamaan tarpeen vaatiessa omastaan ja elämään rakastavien ihmisten kanssa. Ja sitten on vähemmistö, joka kukoistaa konfliktitilanteissa ja jolle elämä ei ole muuta kuin jatkuvaa kilpailua ja toisten hallitsemista. 

Luonnonvalinta on jostain syystä suosinut altruismia ihmispopulaation keskuudessa. Ainakin se 96 prosenttia meistä on sellaisia, jotka kykenevät rakastamaan ja muodostamaan myönteisiä ihmissuhteita omantunnon kannustamana. Loput neljä prosenttia meistä aiheuttavat selviytymisen kannalta ongelmallisia asioita, joiden ratkaisu on vielä hämärän peitossa.

Tätä kirjaa voi suositella kaikille, jotka elävät missä tahansa ihmisyhteisössä ja/tai toimivat työyhteisössä. Eli siis ihan jokaiselle. Kirja on amerikkalaistyylisen perusteellinen ja vähän toistaa itseään, mutta asia tulee ainakin teoriassa selväksi. Olisi mielenkiintoista päästä päiväksi sosiopaatin pään sisälle tekemään havaintoja mitä siellä liikkuu. 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat /kirjan etukansi

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Älä sano että rakastat

Älä sano että rakastat, Rakel Lignellin kirja Erikoisen Asiantuntijan arvioitavana. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki, Livonia Print, Latvia 2019.

Kirjan kansiteksti esittelee kirjailijan seuraavasti:

RAAKEL LIGNELL (s. 1966) on valmistunut Sibelius-Akatemiasta solistiselta osastolta musiikin maisteriksi. Viulistivuosiensa jälkeen hän on työskennellyt tuottajana, tv-toimittajana ja -juontajana sekä kolumnistina eri medioissa. Hän on aiemmin kirjoittanut kolme tietokirjaa. Lignell on viiden aikuisen lapsen äiti ja kahden lapsenlapsen isoäiti. Hän asuu Sipoossa aviomiehensä ja kahden koiransa kanssa.

Kaikkihan me Raxu tunnetaan monista yhteyksistä televisiossa ja muussa mediassa. Vuonna 2013 Raxu tanssi Jani Rasmuksen kanssa Tanssii tähtien kanssa -kisassa ihan kalkkiviivoille asti. Kuten kirjan kansilehdessäkin kerrotaan, hän on aikaisemmin kirjoittanut kolme tietokirjaa. En ole näitä lukenut, mutta sen verran vakoilin netistä, että kyse on omaan hyvään oloon, kuntoiluun, laihduttamiseen ja muuhun terveydenhoitoon liittyvistä kirjoista, jotka Raxu on kirjoittanut lähinnä omien kokemustensa pohjalta. Mukana on toki ollut kirjoittamassa muitakin asiantuntijoita kuin hän itse kokemusasiantuntijana, esimerkiksi liikuntatieteilijä ja ravitsemusterapeutti, fysioterapeutti, ravitsemuksen asiantuntija sekä kokki ja ruoka-alan yrittäjä.

Älä sano että rakastat on omaelämänkerrallinen teos hänen nuoruusvuosistaan viulunsoiton opiskelijana Berliinissä ja mitä sitten tapahtuikaan. Raxu tuli raskaaksi täysin yllättäen miehelle, joka ei ollut ihan "ensteks" unelmavävy. Väitti itseään Lufthansan lentäjäksi, vaikkei Raxun paikalla ollessa koskaan käynyt töissä, vaan vietti aikansa milloin missäkin katoamisreissuilla. Olihan hänellä lentäjän asu henkarissa, mutta ehkä niitä sai jostain nettikaupasta tai kirpputorilta. Tai pilailupuodista. Perusmuotoinen Auervaara siis. Lisäksi hänellä oli jo ennestään yksi tytär sekä kaksoset tulossa vielä eri naisen kanssa ja Raxun kanssa ollessaankin vähintään yksi suhde toiseen naiseen. Kaksosten synnyttyä Raxukin pakotettiin juhlimaan muiden mukana tapahtumaa, mikä oli ilmeisen normaalia tässä kulttuurissa ja uskonnossa, jossa miehelle sallitaan useita vaimoja. Eikä heidän tarvitse olla edes vihittyjä vaimoja. Siinä ei ollut miehen suvun mielestä mitään outoa, että Raxu pakotettiin mukaan juhliin.

Mies oli täysi narsisti ja jopa psykopaatti, hirviö, elukka, joka pahoinpiteli ja melkein poltti elävältä Raxun ja heidän syntymättömän lapsensa. Miehen oma perhe suojeli häntä kaikelta heidän käydessään miehen kotimaassa Afrikassa. Mutta yrittivät he toisaalta suojella Raxuakin tältä mieheltä. Pisteet siitä. Ehkä kuitenkin suojelivat häntä vain syntymättömän lapsen vuoksi. Kerta toisensa jälkeen mies sai Raxulta anteeksi ja kävi jopa Suomen Mikkelissäkin Raxun vanhempien luona. Mies oli paitsi mustasukkainen, myös kovien huumeiden käyttäjä ja hankki rahansa luultavasti rikollisin keinoin ja hävitti siinä sivussa Raxunkin säästöt ja korut sekä muuta omaisuutta. Salailun ilmapiiriä oli sekä Afrikan Beninissä, että  Mikkelissä. Miehen todellista persoonaa ja edesottamuksia yritettiin Beninissä salata Raxulta, joka yritti salata niitä omalta perheeltään Mikkelissä.

Puistattava tarina. Miksi naiset antavat tällaista tapahtua itselleen? Näin on käynyt useasti ennen Raxua ja hänen jälkeensäkin monet ovat joutuneet näiden sairaiden auervaarojen uhreiksi. Kirjan nimi tulee kirjoittajan sanoista viimeiseksi jääneessä puhelinkeskustelussa miehen kanssa. Mies oli sanonut, että kukaan ei tule koskaan rakastamaan sinua samalla tavalla kuin hän on rakastanut. Niin päätti Raxukin, ettei kukaan todellakaan tule ”rakastamaan” häntä samalla tavalla.

Pian Suomeen paluunsa jälkeen Raxu oli tavannut nykyisen puolisonsa Nicke Lignellin, jonka kanssa perusti perheen ja sai neljä lasta lisää. Positiivista on, että Raxu ei ole jäänyt tuleen makaamaan, uhriutumaan eikä voivottelemaan menneisyyttään, vaan on mennyt eteenpäin ja ilmeisesti nauttinut elämästään, urastaan ja perheestään. Ennen tätä kirjaa hän ei ole julkisuudessa liiemmin avautunut menneisyydestään. Moni muu olisi sillä pistänyt rahoiksi jo paljon aikaisemmin ja moneen kertaan. Ehkä aika oli kypsä asian julkituomiselle vasta nyt, kun kaikki lapsensa ovat jo aikuistuneet.

Raxu kirjoittaa kirjassaan asiat auki niin kuin ne olivat. Ei varmaankaan liioittele mitään. Eikä toisaalta varmaan kerro edes kaikkea. Esikoisensa biologista isää hän kohtelee kirjassa kaikesta huolimatta neutraalisti ja jopa kunnioittavasti. .

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / kirjan etukansi

Kuvien ja tekstin kopioiminen luvattomasti on kielletty.