Kun läheisemme kuolee, odotamme osanottoa, lohdutusta ja myötäelämistä. Myötäeläminen on kaikkein vaikeinta, jos ei ole vielä omaa kokemusta läheisen menettämisestä. Näin itse koen ja olen oppinut omien menetysteni myötä.
Menetyksen aiheuttamaa surua ei voi mitata millään määreillä. Eikä sitä pidä vertailla. Menetyksen aiheuttaman surun kanssa ei saa pitää mitään kilpailua. Kenenkään surua riippuen siitä kenet ja milloin on läheisensä menettänyt ei pidä arvottaa tai määrittää millään tavoin.
Suru on henkilökohtainen kokemus. Sen suuruus riippuu menetetyn henkilön tärkeydestä ja läheisyydestä itselle. Myös omilla elämänkokemuksilla -ja -tapahtumilla surijan elämänhistoriassa on vaikutuksensa asiaan. Surun suuruuteen ei välttämättä liity lainkaan sukulaisuussuhteet eikä yhdessä eletyn ajan pituus. Suru ei saapuessaan ota huomioon näitä lähtökohtia. Suru on kokijan oma tunne. Sen suuruinen ja pituinen, kuin miksi sen kokee. Älä loukkaa toista ja tämän surun kokemusta kertomalla omasta surustasi suurempana, oikeutetumpana tai tärkeämpänä.
Menetyksen aiheuttama suru voi olla niin suuri, että sitä ei edes voi käsitellä kuin palasen kerrallaan ja suru voi jäädä pysyväksi olotilaksi oman elämän loppuun saakka, ehkä ajan kanssa hieman lievittyen.
Suurimpiin menetyksiin saattaa liittyä epätoivon tunteita. Silloin koko maailma näyttäytyy valottomana, kuin umpikujalta, josta ei ole poispääsyä. Jos läheisen menetykseen liittyy rikos, on käsiteltävänä surun lisäksi vihaa, jolloin syvä epätoivo voi vallata mielen.
Miksi aihe tuli mieleeni? Isäni syntymäpäivä lähestyy. Hän täyttäisi tänä vuonna 89 vuotta, mutta menehtyi 87-vuotiaana. Hän eli siis hyvinkin iäkkääksi ja aivan viimeisiä aikoja lukuunottamatta hän oli elämäniloinen, piti itsestään huolta ja uhosi elävänsä 100-vuotiaaksi.
Kun hän kuoli, lohduttavaksi tarkoitetut sanat satuttivat. "Hänhän oli jo 87-vuotias!" - siis joutikin jo kuolla! Tai "Nyt hänen on hyvä olla!" - mistäs sinä sen tiedät, ei hänen ollut paha täälläkään!
Vaikka isä kuoli vanhana ja sai elää pitkän elämän, ei se vähennä minun suruani hänen menettämisestään yhtään. Surun hälventämiseen auttaa, ettei elämän pituus jäänyt kauas hänen omasta tavoitteesta, 100-vuotissynttäreistä! Isäni eli pidempään kuin suomalaiset miehet keskimäärin.
Äitini kuoli isääni paljon nuorempana. Suunnilleen sen ikäisenä kuin itse olen nyt. Äidin menettämisen suru on minussa vieläkin. Se on asettunut olemaan hiljakseen, mutta joskus se puristaa kovasti. Kun olisi asioita, joihin äiti tietäisi vastauksen. Kun hänen olemuksensa tasoittaisi minun väpättävän sieluni ja tykyttävän sydämeni.
Äidin kuollessa äkillisesti ja yllättäin, oli suru todellakin niin suuri, ettei se mahtunut tajuntaani kerralla. Se kasvoi kokonaiseksi vasta aikaa myöten ja vaikka äidin kuolemasta on kohta 20 vuotta, on äidittömyyden suru edelleen läsnä. Kun äiti kuoli, pahimpia lohduttavaksi tarkoitettuja toteamuksia olivat: "Sellaista se elämä on!" tai "Sait sentään pitää äitisi 35 vuotta, minä menetin omani 5-vuotiaana" - kuin minun olisi pitänyt tuntea häpeää surustani.
Pahinta saattaa olla tulla ohitetuksi asian kanssa. Että suru ja sen aiheuttama asia väistetään kokonaan. Jos sanoja ei löydy, pelkkä läsnäolo riittää. Älä koskaan lähde karkuun surevaa.
Kuvat: Pixabay
Tekstin ja kuvien luvaton kopioiminen on kielletty.
