Perheemme ensimmäisen koiran, valkoisen länsiylämaanterrierin, poismenosta tuli äskettäin kuluneeksi viisi vuotta. Lemmikkieläimen kuolema on monelle yhtä iso tai vielä pahempi asia kuin jonkun lähipiiriin kuuluvan ihmisen kuolema. Niin oli itsellenikin. Ne, jotka eivät ole itse koskaan omistaneet lemmikkiä ja kokeneet sen poismenoa, eivät luonnollisesti aina osaa ymmärtää, kuinka suuren aukon lemmikki voi lähtiessään omistajansa sydämeen jättää. Menetettyä lemmikkiä ei voi korvata mikään eikä kukaan, kuten ei ihmistäkään. Meille saatiin uudeksi koiraksi Haukkuli tasan 9 kuukautta Pepin poismenon jälkeen. Samalla päivämäärällä 4.7., kun Peppikin oli aikoinaan meille tullut, 14 vuotta myöhemmin vain. Kennelnimi sillä on aika osuva. Suomennettuna ja vähän muunneltuna: Kaiken rakkautesi voit minulle antaa. Se kuvaa juuri hyvin tätä nyt nelivuotiasta seurakoirarotuista kymmenkiloista otusta, joka pienenä oli melkoinen naskalihammas ja riiviö, mutta aikuistuttuaan alkanut jo oppia tavoille.
Peppi-koira tuli perheeseen tytärten ollessa varhaisteini-ikäisiä ja poistui heidän ollessaan jo aikuisia, kotoa poismuuttaneita opiskelijoita. Koiralla oli tärkeä rooli perheessä ja se olikin täysivaltainen perheenjäsen, jonka tarpeet ja toiveet huomioitiin siinä missä muidenkin. Näin jälkeen päin tulee toki mieleen asioita, joita olisi paremminkin voinut hoitaa, mutta ne menevät suureksi osaksi osaamattomuuden ja tietämättömyyden piikkiin.
Viimeistä yhteistä päiväämme en tässä sen enempää halua avata kuin että se oli kansainvälinen Eläinten päivä silloinkin. Koirallemme päädyttiin tutkimusten jälkeen antamaan vapauttava piikki läheisellä eläinlääkäriasemalla, jossa todettiin hitaasti edennyt piilevä sairaus, joka alkoi hankaloittaa sen elämää ratkaisevasti.
Suhtautumistavat ja eläinten asema ovat muuttuneet. Ne ovat luoneet erilaisia käytäntöjä ja normeja asian ympärille. Nyt on jo sopivampaa kokea erilaisia tunteita eläimen kuolemasta ja näyttää niitä julkisestikin. Seurakunnat ovat perustaneet sururyhmiä lemmikkinsä menettäneille. Somessa, esimerkiksi Facebookissa, on ryhmiä, joissa voi muistella edesmennyttä lemmikkiään.
Pienen lemmikin voi haudata oman talonsa tai mökkinsä pihaan. Lemmikin voi myös tuhkauttaa, jolloin se voidaan lähettää krematorioon suoraan eläinlääkäriasemalta. Tuhkat voi sitten ripotella vaikka koiralle mieluisan lenkkipolun varteen tai omalle pihamaalle. Tai säilyttää tuhkauurnassa omassa kodissaan. Lemmikin tuhkaa ei tietenkään ole pakko ottaa itselleen, vaan lemmikin voi antaa krematoriolle joukkotuhkaukseen, jolloin isompi joukko lemmikkejä tuhkataan kerralla ja tuhka hävitetään asianmukaisin tavoin.
Pepin poismenoon oli varauduttu sen verran, että oli päädytty tuhkaukseen jo etukäteen. En voisi ajatella vaihtoehtoa, että se olisi haudattuna jossakin pihapiirissämme. Sama koskisi tuhkan ripottelua pihamaalle, joka sekin oli välillä harkinnassa. Sille olisi ollut hyvä paikkakin ruusupensaan kulmauksessa, jossa keväisin valkovuokot kukkivat juuri Pepin syntymäpäivän aikaan. Koirakin oli valkoinen. Joku muuhan tässäkin talossa asuu meidän jälkeemme ja koiran hauta olisi ikuisesti täällä, tosin uusi asukas ei välttämättä olisi siitä lainkaan tietoinen. Myöskään lemmikkien hautausmaa muutaman kilometrin päässä ei tuntunut hyvältä ajatukselta.
Tilasimme Pepin tuhkan krematoriosta pienessä keraamisessa uurnassa, jonka kansi on suljettu "pysyvästi" jo krematoriossa. Tarkoitus ei siis ole ripotella tuhkaa mihinkään. Siihen on kiinnitetty pieni laatta, johon on kaiverrettu koiran nimi sekä syntymä- ja kuolinpäivä. Uurna on ollut siitä lähtien vitriinin ylähyllyllä koiran viimeisen pannan, valokuvan ja lempilelun vieressä. Hyllyllä on myös pieni muovinen kannellinen purkki, jonka sisällä on valkoinen karvakiehkura Pepin turkista. Leikkasin sen mukaani eläinlääkäriasemalla, kun olin antanut koirani jo niin sanotulle sateenkaarisillalle.
Suomen ensimmäinen lemmikkien hautausmaa on perustettu Helsinkiin jo vuonna 1924. Vasta 1970-luvulla ne alkoivat yleistyä muuallakin Suomessa. Eurooppalaissa suurkaupungeissa tapa haudata lemmikki erityiselle lemmikkihautausmaalle on ollut käytössä jo 1800-luvulla. Hautausmaille on haudattu kaikkia pieneläimiä, joskus jopa hevosia. Hevosta ja varsinkaan hevosta ei saa lainsäädännön mukaan haudata ihan mihin ja miten tahansa. Se on niin suuri eläin, että hajotessaan se aiheuttaisi terveydellistä vaaraa pohjavesistölle ja sen kautta ihmisille ja eläimille. Sen voi toimittaa kaatopaikalle, erityiseen käsittelylaitokseen tai haudata omalle maalle tietyin edellytyksin. Kukapa sitä nyt rakkaan lemmikkihevosensa maallisia jäännöksiä haluaisikaan kaatopaikalle rahdata.
Lemmikkien hautausmaalla muistomerkkeinä voi olla hautaustoimistosta hankittu ja kaiverrettu hautakivi tai jokin itse tehty muistomerkki. Lemmikin haudalle tuodaan usein myös sille mieluisia esineitä tai sen panta tai valokuva. Hautausmailla pidetään siivoustalkoita ja koristellaan hautoja pyhäinpäivän ja joulun aikaan. Yhteisöllisyys auttaa selviytymään lemmikin menettämisen aiheuttamasta surusta, jota ei välttämättä ole helppo näyttää tässä ihmiskeskeisessä maailmassa.
Lemmikkien hautausmailla nähdään myös uskonnollisia symboleita. Risti perhekoiran haudalla ei ole mikään harvinaisuus. Tämä viittaisi käsitykseen, että eläimelläkin on sielu. Onko sillä? Ainakin koira oppii erottamaan oikean väärästä, kuten useimmat ihmisetkin oppivat tekemään, eivät tosin kaikki. Pääsevätkö eläimet taivaaseen? Tapaammeko me Pepin kanssa vielä? Eläimethän ovat synnittömiä, mutta niitä ei ole kastettu kristinuskoon, kuten osa ihmisistä. Eläinten taivaaseen pääseminen ei ole siis yksinkertainen kysymys. Enkelipatsaat lemmikkienkin haudoilla edustavat ajatusta kuolleiden ja elävien välisestä yhteydenpidosta. Enkeleiden uskotaan välittävän viestejä taivaan ja maan välillä sekä huolehtimaan elävistä.
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat, Nora Schuurman, Pixabay
Lähde: teologia.fi
Kuvien ja tekstin kopiominen ja käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
