Kulku laulajan matkassa

Tämä ei ole tarina laulaja Jari Sillanpäästä eikä arvio hänen Ihmisen kulku -konserttikiertueestaan, vaan kuvaus artistin ja ihailijan kohtaamisesta pienen tauon jälkeen.

Jari Sillanpää vetäisi terän kaikilta epäilyksiltäni heti ensimmäisellä laulullaan, kiertueen nimikappaleella. Kulku ihmisen -kappale osui heti suoraan kuulijan sydämeen. Se pursusi kiitollisuutta saada olla taas sillä paikalla, esiintymässä lavalla, antamassa laulun lahjan soida.

Ja se laulu soi, tunteella ja palolla. Jälleen kerran. Jari is back! Valovoimainen ja karismaattinen Jari is back!

Kappaleet oli valittu uran koko aikajanalta ja niistä oli tehty uusia sovituksia. Esimerkiksi Pariisi-Helsinki -kappale soi kauniimmin ja humoristisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Letkeästi löntystelevä savunhuuruinen, jopa edithpiafmainen esitys antoi tilaa Jarin laulutaidoille. Ääni oli lämmennyt sopivasti ja ylsi kaikkiin pitkiin vetoihin, samoin kuin ennen encorea esitetty Granada.

Kuulija iloitsi. Katsoi sitä laulajaa, joka uransa alussa pyrki eteenpäin povitaskussaan lahjana saatu lauluääni, palo ja into, rakkaus musiikkiin. "Älä enää irrota otettasi, hae hyvä olo tästä" – toivoisin pääseväni sanomaan tämän laulajalle itselleen.

Anna Erikssonin Jarille tekemä kappale Oon kuka oon asetti menneet historiaan ja antoi tulevaisuudelle luvan tulla. Toivottavasti Jarin tulevat vuodet ovat täynnä laulun iloa.

Oon kuka oon -kappaleen lyriikat soivat sävelittäkin kauniina. Kaikki on tullut koettua, ihan niinkuin laulussakin.

Laulanut olen kuin viimeistä kertaa ja itkuni sulkenut pois.

Nauranut niinkuin ei riemulla ääriä ois.

Pettänyt olen ja antanut kaiken, saanut ja menettänyt.

Pahankin hyväksi monesti selittänyt.

Ja se kaikki on totta, se kaikki on tässä valona, varjona, jälkenä syvällä mun sydämessä.

Oon kuka oon,teen mitä teen.

Pystyn nii vihaan kuin rakkauteen.

En valmiita reittejä kulje vain koska sen pitäisi olla niin.

Oon kuka oon, teen mitä teen, tyydy en ikinä puolikkaaseen.

En ketään mä syliini sulje vain koska sen pitäisi olla niin, olla niin.

Katsonut olen kun elämännälkä on kasvoilta kuivunut pois.

Jo rajani tunnen kun viisasta lähteä ois.

Tärkeiden kanssa oon viiniä juonut ja turhaksi todennut sen.

He käänsivät selän kun sielua antanut en.

Ja se kaikki on totta, se kaikki on tässä valona, varjona, jälkenä syvällä mun sydämessä.

Oon kuka oon, teen mitä teen

Pystyn niin vihaan kuin rakkauteen 

En valmiita reittejä kulje vain koska sen pitäisi olla niin, olla niin.

Jarin vilpittömyys omaan tekemiseen, itseironia, sympaattisuus, laulutaidot sytyttivät jälleen kerran fanin liekkeihin. Joku saattaisi kysyä, eikö viimeaikaiset hörhöilyt himmentäneet tähden kiiltoa. Näin ei käynyt ainakaan itselleni. Enemmän ne herättivät myötätuntoa selvästikin herkkää ihmistä kohtaan.

Eikö ystävän (ja fanin) tärkein tehtävä ole seistä rinnalla myös vaikeina aikoina.

Jotain samaa näin ilokseni lavalla tänään, kuin tässä vanhassa taltioinnissa Katri-Helenan kanssa. Tuon iloisesti velmuilevan Jarin. Tämä Onni-kappale kuultiin myös konsertissa.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Olen suomalainen

Kari Tapio (1945 - 2010)

Tämä ei ole juttu suomalaisuudesta eikä Suomen toiseksi parhaiten myyneestä sooloartistista. Tämä on kertomus elokuvasta ja sen katsojasta ja näiden kahden kohtaamisesta syntyneistä tunteista.

Ilon tunteita.

Nuori Kari Tapani Jalkanen keikkaili tanssilavoilla. Sydän palaen. Sai kehuja ja kiitosta. Sai joskus ryypyn taskulämmintä ja taisi olla kiiltäväkylkinen omassakin povitaskussa. Tytöt tykkäsivät ja roikkuivat perässä, mutta sitten tuli tyttö, joka vei Karin sydämen – loppuelämäksi. Sen Kari taisi aavistaa ensikohtaamisella. ”Sinä olet minun tuleva vaimoni”, olisi voinut olla elokuvan repliikki. Ei ollut, mutta ei sitä tarvittukaan. Se oli muutenkin selvää.

Pettymyksen tunteita.

Nuori Kari Jalkanen yritti luoda uraa ja tuore vaimo tuki kaikin tavoin. Tuli pettymyksiä yksi toisensa perään. Kun joku ovi näytti avautuvan kohti menestystä, tuli viime hetkillä joku, joka läimäytti oven kiinni naaman edestä. Joku muu etuili ja astui ovesta ensin sisään ja nousi tähtenä estradille. Viihdemaailman karu ja julma arki tuli katsojalle hyvin selväksi. Ei ole reilua, ei.

Surun tunteita.

On kuulunut moitteita, että elokuva olisi yhtä viinan kanssa läträämistä. Olisihan se ihme, jos ei olisi. Oikeassa elämässä se oli varmasti sitä vielä enemmän. Kun on joku, joka juo ja ne toiset, jotka juottavat, niin tiedetäänhän miten siinä käy. Lopulta janottaa aina.

Mutta silti se ääni soi. Ehkä juuri siksi syvemmältä ja tunteellisemmin.

Ähäkutti – siitäs saivat!

Elokuvassa pääsi mestari haudan takaa sivaltamaan niitä, jotka astuivat varpaille ja etuilivat tähtijonossa. Kahdesta Suomen artistitaivaan kiintotähdestä oli tehty niin hauskat karikatyyrit, että voidaanko olla nyt sujut? Naurettiin Karin kanssa yhdessä, siitäs saitte!

Rakkauden tunteita.

Kaiken se kestää ja kärsii. Uskoo kuitenkin. Palaa takaisin. Näin kävi Kari Tapiolle ja Pia-vaimolle. Loppuun asti mentiin yhdessä. Pian luokse kotiin Kari oli matkalla silloinkin, kun tuli kutsu taivaalliseen orkesteriin. Jonkinlainen rakkaustarinakin elokuva oli, alusta loppuun saakka.

Ei tarvitse olla Kari Tapio -fani, mutta on hyvä olla suomalainen tai tuntea sen kulttuuri, jotta perimmiltään ymmärtää, mistä elokuvassa on kyse. Sisusta, suurista sydämistä, sinivalkoisista suomalaisista tunteista – niistä, jotka vain suomalainen tunnistaa omikseen. Tuttujen laulujen siivittämänä katsoja joutui pyyhkimään kyyneleen silmäkulmastaan kerran jos toisenkin. Toisessa kohtaa ilosta ja toisessa surusta.

Kuvat: Iltalehti ja Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä jutussa mainittujen tahojen kanssa / EAt