Talvituuli.
Herään aamulla. Yöllä on satanut lunta ja sitä sataa edelleen. Syön aamupalan reippaasti. Haluan lähteä Nuuskijan kanssa äkkiä lenkille. Ennen muita. Ennen aura-autoa.
Pääsemme tekemään oman polkumme koskemattomaan hankeen. Lenkkipolulla edessämme ei näy yksiäkään jalanjälkiä ja meidän jälkeemme jää vain kahdet - yhdet kolmeseiskat ja yhdet nelivetoiset tassunjäljet.
Pyryttää ja lumi sataa viistosti kohti kasvojani. Tunnen viiman poskillani. Pusken läpi tuulen ja tuiskun Nuuskija uskollisesti vierellä kulkien luppakorvat vaakasuorassa ja silmät viiruina.
En osaa selittää sitä tunnetta, joka valtaa mieleni ja oloni lumisella metsäpolulla, kaksin koiran kanssa, kun puiden latvat taipuvat tuulessa. Ympärillämme on lumikinostumia ja tuulenpyörteitä. Silloin tällöin puun oksilta putoaa lunta maahan.
Tuuli tuivertaa ja pöllyttää pipon ja hupun alta karanneita hiuskiehkuroita. Silmälasien pinta kuorruttuu lumihiutaleista ja huurtuu sisäpuolelta hengityksestä. Poskipäissä nipistelee ja nenässä alkaa tuntua kylmän ilman vaikutus.
Olen niin täynnä tätä lumelta tuoksuvaa ilmaa, jota tuuli lennättää minua kohti yltäkylläisin annoksin. Tekisi mieleni melkein juoda tätä raikasta ja jäänsiniseltä vaikuttavaa vihmaista pakkasilmaa. Pakahdun puhtauden ja raikkauden tunteesta yhtä paljon kuin tuulen voimasta. Antaa tulla vaan, antaa tuulla vaan, ajattelen. Tunnen tuulen voiman luissa ja ytimissä asti ja koen jotakin alkukantaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta luontoon. Luonto ja sen voimat ovat aina meitä ihmisiä vahvempia ja koettelevat meitä joskus, mutta kun myötäilen ja kuljen kumarana kuin kunnioittaen, pääsen eteenpäin ja takaisin kodin lämpöön jälleen kerran kuin puhdistuneena.
 |
| Seuraavana aamuna aura-auton jäljillä. |
