Harriet Tyson: Veriappelsiini

Moni teistä on varmaan jo lukenutkin lontoolaisen asianajajan Harriet Tysonin psykologisen trillerin tai ehkä ennemminkin romaanin Veriappelsiini. Kirjahan ei ole ihan uusi, se on suomeksi ilmestynyt viime vuonna. Tätä kirjaa sai melko kauan jonottaa kirjastosta. Siitäkin päättelin, että ei sitä monikaan lainaaja ole kesken jättänyt, vaan on lukenut loppuun, niin kuin minäkin.

Olen aikaisemmin yrittänyt lukea Veriappelsiinia, mutta silloin se ei saanut kiinnostustani heräämään. Sen sijaan luin sillä kertaa toisen teoksen samalta kirjailijalta; Kaikki valheesi. Ohessa linkki postaukseen, jonka kirjoitin siitä kirjasta. Veriappelsiinikin mainitaan. 

Harriet Tyson: Kaikki valheesi

Lyhykäisyydessään kerrottuna Veriappelsiinin juoni on siinä, että jo viisitoista vuotta asianajajana toiminut Alison saa hoitaakseen ensimmäisen murhajuttunsa. Murhajuttu on tässä kirjassa toinen pääjuoni ja oikeastaan tärkeämpi juoni liittyy Alisonin yksityiselämän kiemuroihin, johon keskitytään enemmän kuin itse murhajuttuun.

Alison on paitsi perheenäiti ja vaimo, myös alkoholisoitunut työnarkomaani ja seksiaddikti. Jälkimmäiseen vaivaan hän saa käytännön "vertaistukea" työkaveriltaan, jolla on vielä pahempi addiktio ja joka lopulta saa syytteen raiskauksesta.

Alisonin aviomies Carl työskentelee osa-aikaisena perhe- ja parisuhdeterapeuttina ja saa pikkuhiljaa erikoisella tavalla selville vaimonsa ulkoaviolliset puuhat, mutta ei paljasta tietojaan heti. 

Perheen ainoa lapsi, kuusivuotias Matilda on molempien silmäterä, mutta Alisonin on vaikea tottua äidin rooliin, vaikka rakastaakin lastaan yli kaiken. Alison tekee ympäripyöreitä työpäiviä toimistollaan, käyttää alkoholia enemmän kuin olisi kohtuullista ja pettää sumeilematta aviomiestään, joka hoitaa kodin ja lapsen. 

Sukupuoliroolien suhteen tilanne lienee  todellisuudessa päinvastaisena paljon yleisempi. Miespuolinen työnarkomaani keskittyy enemmän muihin asioihin ja vaimo hoitaa kodin ja perheen. Ehkä ei pidä kuitenkaan yleistää näin räikeästi. Kunhan nyt pohdin itsekseni.

Kirja vie mukanaan heti alusta pitäen, mutta puolivälin paikkeilla alkaa ainakin minua vähän puuduttaa, kunnes tarina taas paranee huimasti loppua kohti. Aika lähellä loppua vielä mietin, että mikähän se loppuratkaisu ja ylläri mahtaa ollakaan ja saisi jo alkaa näkymään. Sitä en tietenkään tässä paljasta, mutta murhajuttu kääntyi tietenkin lopulta vähän erilaiseksi kuin olisi aluksi voinut luulla. Sen alkuasetelmat olivatkin itse asiassa vähän liian "ilmeiset".

Asianajajan työ ei ole niitä helpoimpia ja se vaatii paljon aikaa ja keskittymistä pieniinkin yksityiskohtiin. Pitää olla periksiantamaton ja pitkäjänteinen. Voin hyvin käsittää sen, että asianajajaa voi ymmärtää vain toinen asianajaja. Ja helpoimmin kielen kannat irtoaa oluttuopin ääressä. 

Kirjassa saman toimiston väellä olikin usein tapana töiden jälkeen mennä "yksille" ja välillä se muuttui kaksiksi ja muun muassa Alisonilla alkoholinkäyttö muuttui alkoholismiksi, mikä oli yksi syy perheen hajoamiseen tarinan loppupuolella. Eikä se aviomieskään ihan puhdas pulmunen ollut. 

Jossain aikaisemmassa postauksessani kerroin, että ilmeisesti lukemiskiintiöni alkaa olla aika täynnä, kun olen tullut ronkeliksi kirjojen suhteen ja jätän kirjan helposti kesken, jos se ei heti tempaa mukaansa. Tälle ei käynyt niin, vaan sain ahmittua sen muutamassa päivässä. Jos olisi enemmän aikaa, se olisi mennyt päivässä tai parissa. 

Kirjassa ei myöskään ole liikaa ihmisiä, joka joissain muissa kirjoissa on alkanut käydä rasitteeksi, varsinkin jos nimet ovat vieraskielisiä eikä niistä voi heti päätellä edes, onko kyseessä mies vai nainen. Veriappelsiinissa on myös huumoria, mutta aika vähän. Sen vuoksi se ei minun mielestäni ole niin kovin synkkä kuin joissain arvosteluissa on kirjoitettu.

Kirjan loppu oli oikeastaan ihan kohtuullinen, ei liian karmiva, vaikka ruumiita tulikin ajan mittaan pari-kolme kappaletta ja periaatteessa syytön ihminen joutui linnaan. 

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti sekä romaanina että psykologisena trillerinä. Kirjailijan siviiliammatti on selvästi antanut apuja kirjan ammatillisten asioiden kuvailemiseen. 

Britanniassa oikeuslaitos ja asianajajat toimivat ilmeisesti kovinkin eri tavalla kuin Suomessa, mutta sekään ei haittaa lukemiskokemusta. Suomessa ei oikeussalissa käytetä ainakaan niitä naurettavia peruukkeja eikä kaapuja.

Kuvat: Suomalainen Kirjakauppa.

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Kaikki valheesi

Kaikki valheesi, alkuperäinen teos The Lies You Told, Harriet Tyce 2020. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2021. 

Sama kirjailija on kirjoittanut muutaman vuoden takaisen Veriappelsiini-dekkarin, jota yritin lukea, mutta jostain syystä se ei yhtään napannut. Kirjoittaja on kasvanut Edinburghissa ja toiminut asianajajana Lontoossa. 

Kirjan päähenkilö ja minä-muodossa oleva kertoja on myös ammatiltaan asianajaja, joka on muuttanut Yhdysvalloista takaisin lapsuudenkotiinsa Lontooseen, kuolleen äitinsä rähjäiseen omakotitaloon, josta hän muovailee kotia itselleen ja kymmenvuotiaalle tyttärelleen. Äiti on testamentissaan edellyttänyt lapsenlapsensa koulunkäyntiä tietyssä hienostokoulussa, jotta omaisuus siirtyisi lapselle. Perheen isä ei muuttanut omista syistään mukana Lontooseen.

Sadie-äiti on itsekin käynyt kyseistä koulua ja se on jättänyt häneen ikävät muistot samoin kuin lapsuus kylmäkiskoisen ja rakkaudettoman äitinsä kanssa.  Koulussa on vireä vanhempainyhdistys ja kireä kilpailu yläkoulupaikoista. Pääsykokeet ovat tulossa ja kunnianhimoisin äiti ei kaihda keinoja, miten saisi oman tyttärensä pärjäämään niissä parhaiten. Pelkkä sisäänpääsy ei riitä, vaan pitää olla paras. 

Muiden vanhempien mielestä on käsittämätöntä, miten Sadien tytär on voinut saada koulusta paikan kuudennelta luokalta kesken kaiken. He kohtelevat Sadieta hyvin ala-arvoisesti ja tytär joutuu koulukiusatuksi. Kunnes Sadie saa todistettua olleensa itsekin koulussa oppilaana ja oppilaskunnan varapuheenjohtajana ja saa siten arvostuksensa takaisin ja tyttärenkin kiusaaminen loppuu kuin seinään. Syy koulupaikan saamiseen liittyy koko vyyhteen, joka alkaa selvitä kirjan loppupuolella. 

Toinen juoni liittyy Sadien työhön asianajotoimistossa. Hän saa yllättäen mielenkiintoisen työn avustavana juristina puolustaessaan pedofiliasta syytettyä nuorta ja komeaa miesopettajaa. Tämäkin tarina kääntyy lopussa päinvastaiseksi kuin alussa olisi voinut olettaa. 

Kirjan tarinat eivät oikein tahdo päästä alkuun ja vanhempainyhdistyksen pullakahvitouhuja vatuloidaan alussa minusta tarpeettoman pitkään. Äideistä kunnianhimoisin, Julia, on tietysti vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja ja hänen lapsensa luokan priimusoletettu. Stipendikin olisi varmasti omalle tyttärelle tulossa. Kun Sadien tytär vetää parempia arvosanoja sekä matematiikasta että äidinkielestä, alkaa Julian pinna kiristyä. Hänellä on itselläänkin koulukiusaamistaustaa.

Loppua kohti tarina alkaa tiivistymään ja kirjailija säästää vähän liikaakin loppupuolelle. Loppuratkaisua olisi voinut valottaa jo vähän aikaisemminkin. Loppuratkaisu ei ollut kuitenkaan mikään maata mullistava ja osittain se oli arvattavissa. 

Kirja on kuitenkin leppoisaa luettavaa, "pehmotrilleri", varsinkin kun se ei vilise ruumiita ja väkivaltaa ja kuoleman uhka ei leiju koko ajan tarinan yllä. Ruumiita tulee vain vähän ja sekin tapahtuu vahingossa. Valheita vilisee melkein joka käänteessä. 

Voi olla, että vielä luen sen Veriappelsiininkin, laitan ainakin luettavien kirjojen listalle. Kirja-arvioiden mukaan siinä on samantyyppiset asetelmat kuin tässä kirjassa. Kouluarvosanaksi annan 8.

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvat: Otava, Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen luvattomasti on kielletty.