Äiti meidän

 

Pauliina Aminoff
Äiti meidän
Tosielämän selviytymistarina

"Äitini oli hyvä äiti, sellainen, joka nauroi paljon ja oli mielestäni miltei aina hyvällä tuulella. Muistot, jotka minulle äidistä jäivät, ovat viisaasta naisesta, joka antoi matkaeväiksi neuvoja elämästä selviämiseen. Äidistä, joka kehumalla ja kannustamalla kasvatti minusta itsenäisen ja pärjäävän, hyvän itsetunnon omaavan lapsen, josta olisi tuleva hyvä kansalainen. Naisesta, joka harrasti ja oli aktiivinen, puuttui epäkohtiin ja pyrki vaikuttamaan paikallisen lastentarhan vanhempainneuvostossa lasten hyvinvointiin. Ja vaimosta, joka harrasti miehensä kanssa urheilua, matkusti paljon ja nauroi sitäkin enemmän."

Lapsena Pauliinalla oli ihan tavallinen perhe, johon kuuluivat isä, isoveli, pikkuveli ja äiti, joka oli ihana. Elämä oli tavallisen hyvää, ehkä astetta parempaakin - hänellä oli hyvä äiti. Kunnes Pauliinan ollessa 13-vuotias, äiti kuoli. Jäljelle jääneessä perheessä suru jäi leijumaan kaiken ylle, se ei laskeutunut tajuntaan eikä sitä käsitelty. Kaikki oli olevinaan niinkuin ennenkin. "Vain äiti oli poissa  eikä mikään ollut niinkuin ennen."

Äidin kuoleman jälkeen Pauliinalta ei juuri kysytty miten hän voi. Häntä ei asian tiimoilta nähty, kuultu, huomattu. Hänestä tuli läpikäymättömän surun ja tunteiden vuoksi turta ja mekaanisesti toimiva.

Onneksi oli kotiapulainen, naapuri ja varsinkin kummivanhemmat ja onneksi isä löysi uuden kumppanin, ennenkuin isän uusi sydänystävä viski ehti tehdä liikaa tuhojaan. Alkuun Pauliina oli isän uudesta tulevasta vaimosta innoissaan, samalla hän saisi sisarpuolen. Äidin äiti taas olisi uutta suhdetta mieluusti toppuutellut, olihan Pauliinan äidin kuolemasta kulunut vasta vuoden verran aikaa. Pauliina oli kuitenkin toiveikas. 

Mutta kun isän ja uuden vaimon avioliitto oli sinetöity, muuttui tahti toiseksi. Uuden vaimon taholta Pauliina sai kuulla tekevänsä, sanovansa ja olevansa aina vain väärin. Pian koitti sekin päivä, kun isä sanoi Pauliinalle, että tästä haluttiin päästä eroon. Pauliina saisi lähteä heti, kun täyttäisi 18 vuotta.

Odottaessaan täysi-ikäisyyttä Pauliinan elämää rajoitettiin, syömistä säännösteltiin, hänelle asetettiin mielivaltaisia rajoituksia, häntä rangaistiin milloin mistäkin ja miten milloinkin. Hän muuttui äitipuolelleen ja isälleen näkymättömäksi. Vuosien mittaan hän katosi itseltäänkin, mutta samalla kasvatti kaiken aistivat tuntosarvet.

Pauliinan elämä kotona oli yhtä varuillaan oloa ja ennakointia. Joskus harvoina hetkinä yksin kotona ollessaan hän liiteli vapaana huoneesta toiseen keijun lailla, mutta muutoin elämä oli luisumassa kohti äänettömyyttä ja näkymättömyyttä. Pauliina ikäänkuin seurasi sivusta mitä hänen elämälleen tapahtui. 

Sitten viha ja pettymykset alkoivat purkautua perheen ulkopuolella. Pauliina valehteli ja manipuloi, inhosi ja rankaisi itseään, vaati itseltään liikaa hyvityksenä siitä, että oli paha ihminen. Hän yritti näin tulla kuulluksi ja nähdyksi, mutta kukaan ei voinut uskoa, että mikään olisi ollut pielessä. 

Kuoltuaan Pauliinan äiti ei kadonnut Pauliinalta kokonaan. Jäljelle jäivät muistot ja salaiset taivastreffit, jotka jatkuivat pitkälle aikuisuuteen asti. Pauliinan muistoissa äiti ei kuollut, vaan jatkoi elämää Pauliinan kanssa ja unissaan Pauliina kulki äitinsä matkassa ihanassa puutarhassa. Pauliina hautasi äitinsä lopullisesti vasta ollessaan 35-vuotias. Rinnalla kulkenut uniäiti oli yksi Pauliinan selviytymiskeino oikean elämän kohtuuttomuuksien syövereissä.  Ja toinen, vielä tärkeämpi oli kummivanhempien tuki. Kuolinvuoteellaan Pauliinan äiti oli pyytänyt heitä huolehtimaan Pauliinasta.

Lukioaikoinaan Pauliina sairasteli ja tapasi useita lääkäreitä  psykologeja ja terapeutteja, joiden mielestä hän pärjäisi hyvin. Hänestä oli kasvanut suorittaja, joka sai asiat näyttäytymään normaaleina. 

Kirja kertoo tositarinan ja on nimenomaan  selviytymistarina, sillä on tällöin myös onnellinen päätös. Pauliina menestyy työelämässä ja lopulta ymmärtää, että onnistuu myös elämässään. Hän pystyy antamaan anteeksi ja lopulta oppii rakastamaan, myös itseään.

Ja saa toivomansa perheen: miehen ja tämän lapset ja yhden yhteisen. Omalle äidilleenkin Pauliina saa parinkymmenvuoden päästä tämän kuolemasta pitää kauniit hautajaiset ryhmäterapiassaan, jossa rinnalla olevat ihmiset surevat yhdessä hänen kanssaan. 

Suuri huomioi kirjan myötä kiinnittyy selviytymisen lisäksi itsensä kanssa hukassa oleviin vanhempiin, jotka tietoisesti ja osin tahtomattaankin aiheuttavat lapsen elämälle ja kehitykselle suurta vahinkoa. Puhumattomuus ja kohtaamattomuus aiheuttavat kauaskantoisia seurauksia, joista selviytyäkseen on löydettävä ymmärrys, pystyttävä anteeksiantoon ja armollisuuteen. Kokemaansa pahaa tai vääryyttä ei kuitenkaan tarvitse koskaan hyväksyä.

Tärkeäksi ajatukseksi kirjan myötä nousee myös varhaislapsuuden positiiviset kokemukset. Kuinka ne kannattelevat läpi vaikeidenkin aikojen. Muisto äidistä on kuin rukous, joka ehkä varjelee kaikkein pahimmalta. "Äiti meidän."

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kursiivilla tekstillä lainaukset esitellystä kirjasta.

Kuuntelin kirjan BookBeatin valikoimista Usva Kärnän lukemana.

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Surutalo

 

Matti Rönkä: Surutalo

Kodista tulee surutalo, kun perheenjäsen kuolee. "Tuossa talossa on nyt surua", sanottiin ennen vanhaan, ehkä nykyäänkin, surutalon ohi kuljettaessa. Puhuttiin hiljaa ja painettiin päätä kumaraan. 

Suru ottaa aikansa ja paikkansa lupaa kysymättä. Mutta sille ei saisi kääntää selkäänsä, vaan päästää vain peremmälle. Tutustua siihen ja omaan surevaan sisinpäänsä. Ja sitten, laskea se aikanaan menemään. Muuten, suru jää olemaan ja purkautumaan ulos omilla keinoillaan, vääristyen, katkeroittaen kantajansa.

Romaanin tapahtumat alkavat 1960-luvun lopulta, kun Jukan ja Timpan äiti kuolee äkillisesti. Päälle ajava auto riuhtaisee pojilta äidin ja heidän isältään vaimon. Alkaa suruaika. Kodista tulee liian pitkäksi ajaksi surutalo.

Eikä siitä surusta sitten puhuta. Kirjan päähenkilön Jukan elämäntarinan kautta käydään lävitse myös tämän menetyksen vaikutuksia kaikkien kolmen elämään ja vielä seuraaviinkin sukupolviin asti.

Kirjan toinen aikataso alkaa koronakeväästä, kun Jukan ja Timpan isä on jo kuollut. Jukka palaa kotitaloonsa, synnyinseuduilleen, josta Timppa ei päässyt pois tai tahtonut koskaan lähteäkään. Kotitalossa suru ja muistot vyöryvät päälle. Alkaa matka menneeseen samalla kun pitäisi mennä eteenpäin.

Veljesten erilaisuus ja elämänpituinen kohtaamattomuus saavat heidät jatkuvasti törmäyskurssille. On muistoja ja unohtuneita asioita, jotka koskettavat ja hämmentävät tullessaan ääneen lausutuiksi.

Isä oli lyönyt. Timppa ei siitä ollut moksiskaan, ei silloin eikä nyt. Sivaltaa Jukkaa sanoillaan: "Minä en lyö." Kuin tietäen, että Jukka ei katkaissut väkivallan kierrettä. Jukan oma Lumi-tytär on joutunut kokemaan, että rakastavan käsi voi myös satuttaa.

Monelle meistä on ehkä tuttua se, että vanhemmat ovat kuin vaivihkaa ja salaa jälkikasvustaan ylpeitä. Mutta eivät saa sitä sanottua. Kehuvat ehkä muille. Minunkin isäni toimitti rakkauttaan käytännön teoilla. Toi kasvimaaltaan rakkaudella kasvattamaansa satoa. Pullotti marjoista pulloihin rakkaudenpunaista mehua. Kerran, perunantuontireissullaan koppasi kainaloonsa ja sanoi, että kyllä hän rakastaa, mutta ei oikein osaa sitä sanoa ja antoi sitten käteeni pussillisen Timoa ja Siikliä. Kyllähän minä sen tiesin, mutta oli se mukava kerran kuullakin.

Kirjassa Jukkakin pääsee yllättymään, että taisi se isä kumminkin rakastaa. Se tuli todeksi vasta isän kuoleman jälkeen. Jukka tekee toisin, kurottuu takaisin kohti tytärtään ennenkuin on liian myöhäistä.

Kirjan yksi teemoista on kohtaamattomuus. Ihmiset asuvat yhdessä, mutta tuskin tuntevat toisiaan. Lähentymisen vaikeus estää puhumasta ja kuulluksi tulemisen. Veljesten kohdatessa toisensa uudestaan ilman isämuuria he löytävät toisistaan, ja samalla itsestään yllättäviä, itselleen uusia piirteitä.

Pidin tästä kirjasta. Sen teemoihin oli helppo löytää yhtymäkohtia omasta elämästä lähes saman aikakauden ihmisenä kuin tarinan ihmiset ovat. Tuttuutta löytyi lapsuudenkodin vaatimattomuudesta ja vaikeudesta puhua suurista tunteista, surusta ja rakkaudesta. Kuuntelin kirjan Röngän itsensä lukemana BookBeatin valikoimista. Röngän tuttuakin tutumpi ääni toi oman nostalgiamausteensa kuuntelukokemukseen.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty 

Äitiä ikävä

Luin Eero Huovisen kirjan Äitiä ikävä. Kirjassa hän palaa aikaan ennen syntymäänsä ja siitä eteenpäin aina äidin kuoleman jälkeisiin aikoihin. Matkan muistoihin hän tekee äidin ja isän käymän kirjeenvaihdon avulla. Miten ihanasti ja elävästi hän yrittää hahmottaa itselleen sen äidin, jonka menetti ollessaan vasta yhdeksän vuoden ikäinen.

Sanotaan, että pahinta, mitä voisi kokea, on oman lapsen menettäminen. Uskallan väittää, että oman äidin menettäminen lapsena on yhtä vaikeaa. Tätä en lähden enempää arvioimaan - asian ajatteleminenkin saa kyyneleet silmiin.

Eero jäi kahden veljensä kanssa elämään surunsa kanssa hukassa olevan, työhönsä uppoavan isänsä kanssa. Jo äidin lyhyen sairastamisen ajan lapset erkaannutettiin kohtaamasta tulevaa kuolemaa ja sitä seuraavaa surua. Niin oli ehkä tapana tuolloin. Mistä ei puhuttu, sitä ei ollut. Kuoleman jälkeen ei muisteltu yhdessä äitiä. Isä ei siihen surultaan kyennyt.

Eero Huovisen äidin kaipuu ja ikävä on ollut sydäntä särkevän suuri ja loputon. "Mitä äiti tähän olisi sanonut?" pohtii hän kerta toisensa jälkeen. Lapsena eikä aikuisenakaan hän ei yrityksistään huolimatta saanut isältään vastauksia äitiään koskeviin kysymyksiin.
Vasta isän kuolema avasi pääsyn menneeseen ja mahdollisuuteen tutustua äitiin, ehkä paremmin syvällisemmin isäänkin. Vaikka isä oli elossa, hän ei ehkä ollut niin läsnä, kuin olisi voinut olla. Mutta äitiä ei läsnäolevinkaan isä voi korvata. Äiti on äiti, isä on isä.

Toivon hartaasti, että Eero Huovinen on saanut kirjeiden lukemisen ja kirjan kirjoittamisen myötä mieleensä eläväisen ja lapsiaan rakastavan äidin muiston, koska sellainen kuva hänestä kirjan mukaan välittyi. Että Eero Huovisen äidin etsintä tuli määränpäähänsä, hän koki tuttuuden tunteita ja oivalluksia tutustuessaan äitiinsä vuosien päästä. Sellainen aavistus kirjan luettuani minulle syntyi ja toivon totisesti, että näin myös tapahtui.

Kirjan kieli oli sujuvaa ja kuvasi mainiosti 1950-lukulaista elämää, vaikka varsinaista ajankuvausta kirjassa on vähänlaisesti enkä niitä kaivannutkaan. Kappaleet olivat lyhyitä, lauseetkin lyhyehköjä ja koruttomia. Tyyli sopi aiheeseen erinomaisesti. Kirjaa oli miellyttävää lukea. Surullisesta pääteemastaan huolimatta kirjan sanojen väleistä pilkotti kuitenkin ilo ja valo, rakkaus ja kaipaus äitiä kohtaan.

Ilokseni huomasin vastikään, että Eeron pikkuveli Sakari on kirjoittanut kirjan heidän isästään, Isän kädestä. En tiedä kirjan lähestymistapaa aiheeseen, mutta kansi ilahduttaa minua. Siinä on sama kuva kuin Eero Huovisen kirjassa, isä esiin tuotuna. Aion pikimmiten lukea tämän toisenkin Huovisen kirjan.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.