Hamsterit

 

Suurin odotuksin lähdin elokuvateatteriin katsomaan Markku Pölösen ohjaamaa ja Paula Vesalan kanssa yhdessä käsikirjoittamaa Hamsterit-elokuvaa. Kyseisen kirjan olen lukenut aikaa sitten, mutta mainio tarina on silti melko tuoreena mielessäni - kuten monet muutkin Veikko Huovisen (1927 - 2009) tarinat. Hamsterit on julkaistu vuonna 1957.

Elokuvan 1950-lukulainen miljöö sijoittuu pääosin vanhaan kartanotyyppiseen upeaan rakennukseen ja sen lähitienooseen, muun muassa pieni kyläkauppa on aivan autenttisen oloinen. Puitteet ovat mainiot.

Myös elokuvan musiikki lyö upeasti tahdin tarinaan. Sävellystyön on tehnyt Vesa Mäkinen. Paula Vesalakin on tehnyt elokuvaan yhden pienen, mutta tärkeän laulun.

Pääosaa, Hamsteria, esittää Peter Franzén, joka pääsee lausumaan muutaman vuorosanan ranskaksikin nykyisen asuinmaansa mukaisesti. Hyvin Peter näyttelee, kuten aina - mutta parempiakin vetoja on nähty. Esimerkiksi Markku Pölösen ohjaamassa Koirankynnen leikkaaja -elokuvassa (v. 2004), jossa Peterin näyttelijänlahjat pääsevät täysillä oikeuksiinsa. Tämäkin elokuva perustuu Veikko Huovisen kirjaan.

Hamsteri asustelee kaksin Minni-hiirensä kanssa ja yrittää ansaita elantonsa sarjakuvataiteilijana. Talveen varautumisesta on tullut hänelle pakkomielle Robinson Crusoen innoittamana. Jäähän Hamsterin asuttama talo ikäänkuin autioksi saareksi talven eristäessä sen muusta ympäristöstä - tai näin hän sen ainakin kuvittelee. Taloa saapuu asuttamaan hänen kanssaan viisihenkinen perhe, joista äiti Tellua esittävä Vilma Kinnunen ja kuopusta Raisaa esittävä suloinen Emilia Mattila nousevat perheenjäsenistä selvästi askelman muita ylemmäs, edukseen. Perheenisä Rurikia esittävä Jaakko Ohtonen ei mielestäni oikein onnistunut. Hänen ilmiselvä masennuksensa jäi jotenkin irtonaiseksi ja epäselväksi kohellukseksi, aihetta olisi voinut käsitellä enemmän ja jotenkin toisin.

Toki pitää muistaa se, että Veikko Huovisella oli henkilöhahmoihinsa tietty omanlaisensa vekkuli ote, ja omalla tavallaan hahmot olivat hupaisuutensa takana hyvinkin syvällisiä. Tätä ei ehkä ihan tavoitettu tässä elokuvassa. Ja pitikö edes, en osaa sanoa.

Joka tapauksessa, Hamsteri saa Rurikista kumppanin talveen varautumisen suunnitelmiin ja toteuttamiseen. Näin syntyy Hamsterin mukaan toiveikas talvimieli, jota kohti miehet lähtevät tarpomaan ja keräilemään talvivarastoja. Vaan missä viipyy talvi.

Ja kun talvi viimein saapuu, elokuva ottaa kuin loppukirin ja aivan liian nopeasti elokuva säntää kohti loppuaan. Vähän niinkuin elokuva jäisi odottamaan osaa numero kaksi.

Apu-lehden numerossa 2 on juttua Pölösestä ja Franzénista. Heillä on pitkä yhteinen historia sekä ystävinä että elokuvien parista. Ei ihme, että syntyy hyvää jälkeä, kun ystävykset tekevät töitä yhdessä.

Elokuvan puitteet ovat upeat.

Yhtään ei harmittanut, että lähdin katsomaan tämän elokuvan, vaikka jotain jäikin puuttumaan. On aina haasteellista, kun odotukset ovat luetun kirjan perusteella korkealla. Elokuvaan kun ei kuitenkaan saa mahdutettua ihan kaikkea ja jotkin omat kirjaa lukiessani syntyneet mielikuvat särkyvät.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Taidetta ilman taitoja

 

Erikoiset Asiantuntijat -sanapari kuvataiteen keinoin näyttää tältä. 

Nyt on taiteenteko mahdollista helposti lähes jokaiselle. Tarvitaan vain älyvempain, johon voi sovelluskaupasta ladata tarvittavan ohjelman. Lisäksi tarvitaan kirjoitustaitoa sekä mielen syövereistä mikä tahansa sana tai lause, jonka voi näillä keinoin taituroida kuvan muotoon. Ilmaisessa versiossa on useita eri tyylisuuntia ja - yllätys yllätys - maksullisessa premium-versiossa tyylejä löytyy lisää.

Android-puhelimeni Play-kaupasta tämä taidetta tekevä sovellus nimeltä Dream by WOMBO löytyy tämän näköisenä:

No, kun kerran sovelluksen latasin, pitihän sitä testatakin. Jutun alussa oleva kuva tekeytyi sanaparilla Erikoiset Asiantuntijat - ilmeisesti sovellus ei tunnista suomen kielistä monikkoa 😁

Kokeilin sitten vielä "maalata" henkilökuvamme jollain toisella tyylillä. Taidetuotokset alla.

Nymma

Nytte

Muistatteko, kun jonain vuonna monta vuotta sitten suomen kielen kauneimmaksi lauseeksi on äänestetty tämä:

"Aja illalla hiljaa sillalla "

Kauneus lienee piillyt monissa l-kirjaimissa ja vähässä määrässä eri vokaaleja; vain a ja i esiintyvät lauseessa. Joka tapauksessa - lähdin taiteilemaan tällä lauseella eri tyylein taideteoksia. 

Kaikissa kuvissa näyttää löytyvän lauseessa mainittu silta. Iltakin näyttäisi olevan useimmissa. Mutta yhdessäkään mikään kulkupeli ei aja sillalla. Pöh!

Lopuksi ajattelin vielä testata katutaide-tyyliä ja näpyttelin tekstiksi nimen Marilyn Monroe. Siitä tuli ihan kaunottaren näköinen, mutta ei tästäkään mitään suurta elämystä syntynyt. Kyllä en tällaista taidesovellusta taida tarvita 😁

Kuvat: Erikoisten Asisntuntijoiden taidetta sovelluksella Dream by WOMBO 

Luumusatoa

 

Kuokkala-luumupuuni teki tänä vuonna ennätyssadon. Olen kerännyt luumuja yhdestä puusta kohta parikymmentä litraa ja aina vaan on luumuja puussa. Monta litraa maahan pudonneita olen kipannut kompostiinkin.

Luumupuun tarjonnasta ovat nauttineet tänä syksynä myös linnut. Mikä johtuu ihan selvästi siitä, että ainakaan meillä päin ei ole lainkaan pihlajanmarjoja. Tästä syystä linnuille on ilmeisestikin kelvannut myös koiranheisipensaan marjat, jotka yleensä ovat tallella vielä keväälläkin.

Pihamme luumupuussa vieraillut punatulkkuja, tilhiä, mustarastaita ja käpytikkoja. Seurasin erään kerran tikan puuhia. Se kävi nappaamassa luumun, lennähti läheiseen heinäseipäistä tehtyyn viritelmään ja iski luumun sopivaan koloseen. Siitä se siitä syödä napsutteli luumun, haki toisen ja vielä kolmannenkin ja sitten lensi pois tyytyväisenä. Heinäseipään koloseen jäi muistoksi kolme luumun kiveä.

Nämä Kuokkala-luumut ovat erityisen makeita ja mehukkaita. Olemme syöneet niitä makean nälkään ja välipalaksi. Mutta mihin muuhun niitä voisi käyttää? Onnistuuko niistä mehun teko? Onko antaa hyviä vinkkejä?

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Minusta tuli mummu

🎼 "Mun mummoni muni mun mammani ja mun mammani muni mun" ja minä munin mun tyttären ja tyttärenikin tyttären. 🎵

Äitien ja tytärten ihana ketju. Naisketju. 

Tämä ketju sai uuden lenkin, kun Esikoisestamme tuli äiti ja samalla hänen puolisostaan isä. Minusta tuli mummu ja Ukosta uko, Keskimmäisestä eno ja Kuopuksesta täti. Tähän ketjuun kuuluu mummujen lisäksi isomummukin. Me kaikki astumme uusien rooliemme suuriin saappaisiin ensi kertaa. 

Mummuksi tuleminen on ihan parasta. Kaikkein parhaat asiat ovat tapahtuneet perhepiirissä - se on varmaan aika luonnollista. Isoja ja merkityksellisiä tapahtumia. Melkein perhepiiriin kuuluvat parhaat ystävätkin.

Tätä kirjoittaessani on ristiäisten aatto. Emme tiedä tyttösen tulevaa nimeä - huomenna se selviää. Emme tienneet hänen sukupuoltaankaan ja syntymäpäivää odotellessa veikkasimme sitä 1 - 3 äänin. Kuuluin tuohon häviäjien porukkaan. Vain Kuopus arvasi oikein. Nimeäkin olemme arvailleet - saa nähdä osuuko Kuopuksen arvailu taas oikeaan. Silloin nimittäin herää pieni epäilys.

Meillä ei ole suvussa ollut tapana viljellä perintönimiä, vaikka kauniita nimiä löytyy molempien suvuista yllin kyllin: Aleksandra, Kaisa, Elina, Greta, Anna, Sofia... 

Vaan nyt täytyy lopettaa. Lupasin nimittäin keikauttaa yhden gluteenittoman kakun huomisiin juhliin. Onneksi sain Nymmalta hyvät ohjeet.

Toivottavasti saan unen päästä kiinni illalla - on niin jännää tiedossa!

Kuvat: Pixabay (ihmettelen miten kuvani löytyi sieltä 😁) ja Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Häpeä

Me Naiset -lehden numerossa 28 (13.7.2022) on artikkeli suomalaisten kokemasta häpeästä ja häpeän kohteista. Ulkonäköön liittyviin asioihin kohdistuu eniten häpeää. Jutun mukaan moni häpeää asioita, joita muut eivät edes huomaa. Koetun häpeän todelliset syyt voivat löytyä lapsuudesta, jopa vauvaiästä asti. Onneksi häpeästä voi myös vapautua.

Aloin miettiä tunnenko tai olenko itse tuntenut häpeää. No, tottakai olen. Kevyimmät häpeän tunteet johtuvat vaikkapa myöhästyessäni sovitusta tapaamisesta ja valkoisen valheen lipsauttamisesta. Nämä häpeäkokemukset häviävät taivaan tuuliin yhtä nopeasti kuin saapuivatkin. 

Joskus hävettää se, että tulee oltua suuna päänä ja hölötettyä jonnin joutavuuksia. Tai jos tulee ääneen arvostelleeksi keskustelukumppanille tärkeää henkilöä. Vai koenko sittekin enemmän nolostumista näissä tilanteissa?

Lapsena häpesin sitä, kun isäni oli kymmenisen vuotta äitiäni vanhempi. Vaikkei se edes näkynyt päälle päin. Isäni oli nuorekas ja sporttinen.  Ja tuskin kukaan ystävistäni tuhlasi ajatustakaan tälle asialle. Muistan, kuinka kyselin ystäviltäni heidän vanhempiensa ikävuosia - ja jos oikein muistan, kukaan ei edes tainnut esittää vastakysymystä. Olin itsekseni kehittänyt asiasta häpeän aiheen.

Jo lapsena häpesin olkapäässäni olevaa arpea. Se olikin todella huomiota herättävä, ihottavan näköinen, punainen ja ihosta kohollaan oleva. Jossain tilanteessa joku oli tokaissut arven nähtyään isoon ääneen:"HYI!" ja kaikki lähistöllä olevat kääntyivät katsomaan. Voitte uskoa, että meni vuosikausia, että uskaltauduin julkisille paikoille hihattomassa paidassa.

Teini-ikäisestä alkaen häpesin pitkään pohkeitani. Ne olivat (ja ovat edelleen) muodokkaat ja lihaksikkaat. Mutta silloinen poikaystäväni (moukka!) nimesi sääreni Tamara-nimisiksi ja selitti syyksi niiden pullean muodon. Voitte taas uskoa, että vaatekaappi täyttyi housuista ja pitkistä hameista, jotka onneksi olivat jossain kohtaa muodissakin. Sitten, joku tuota poikaystävääni fiksumpi kehui sääriäni upean muotoisiksi (hieman liioitellen) ja aloin itsekin nähdä itseni uusin silmin.

Nykyään olen ihan sinut arpeni ja säärieni kanssa enkä muutenkaan häpeä itseäni, osaan jopa olla ylpeä tietyistä ominaisuuksistani.

Onneksi nykyään lasten vähättely ja nolaaminen "kasvatuskeinona" alkaa olla taakse jäänyt tapa. Ei ole pitkäkään aika siitä, kun lapsi ei saanut näkyä eikä kuulua ja ruumiillinen kurittaminen oli arkipäivää. Moni pitkäaikainen tiedostettu tai tiedostamaton häpeä juontaa juurensa henkisestä ja fyysisestäkin lapsuuden aikaisesta kaltoin kohtelusta.

Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Tienvarsitaidetta

 

Tienpientareet ovat nyt kauneimmillaan, kun keskikesän kellot ja kakkarat ovat kukassa. Heinätkin kukkivat parhaillaan ja mikä onkaan kauniimpaa kuin tuulessa heiluvat heinänkorret. Ja timotein korteen pistellyt metsämansikat.

Mökkitiellä kasvaa tienvierustalla ainakin kissankelloja ja kurjenkelloja, ohdakkeita, kaunokkeja, ruusuruohoa, puna-apiloita, mesiangervoja. Ohdakkeet ja kaunokit ovat oikeita perhosmagneetteja. Välillä perhosia on yhtäaikaa näkyvillä useita kymmeniä, pihlajaperhosia on liikkeellä erityisen paljon. 

Olin jälleen kerran kävelyllä ihastelemassa tienvierustan kukkia. Sillä ihan kohta näytös on ohi. Niittokone tulee ja katkaisee kukkaystäviltä kaulan. Ymmärrän, että näin tehdään ja se liittyy ajoturvallisuuteen ja pälä pälä, mutta silti joka kerta sydämeni itkee verta, kun niittokoneen jäljiltä tienvierustan kukkaloisto vaihtuu pian ruskettuviin tienpientareella retkottaviin kukkavarsiin  ja heinien ja ruohojen korsiin.

Käyn aina keräämässä niitetyt kissankellot maljakkoon, jos vain olemme paikalla, kun niitto tapahtuu. Kissankelloja kun kasvaa mökkitiellä vain yhdessä kohdassa. 

Tätä kirjoittaessani niittokonetta ei ole vielä näkynyt ja hyvä niin. Silloin niittoon mennessä kasvit ehtivät tarjota mettä  perhosille ja pörriäisille mahdollisimman pitkään ja ilahduttaa myös mökkitiellä kulkijoita.

Ihastelin tänään myös kasvien upeita varjoja. Saniaiset heittävät hiekkatien pintaan hienoa varjotaidetta. Näitä taideteoksia ihailin ja kuuntelin heinäsirkkojen siritystä ja ilahduin, että tänä kesänä ainakin kuulen vielä sirityksen. Uko ei enää kuule.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat 

Yhtä ja samaa

Sus' kutsui runoilemaan blogissaan Sus' ulvoo. Tästä linkistä pääset kurkkaamaan runotorstain postauksen: Runotorstai - zen

Oma runoni tässä alla!

Olen maa, ja olen puu.

Olen puussa kasvava lehti ja tuuli, joka sitä heiluttaa.

Olen ilma, jota hengitän ja hengitys, joka palaa ilmaan.

Olen aurinko, kuu ja tähdet.

Olen valo ja pimeys.

Olen yhtä ympäröivän maailman kanssa. En tiedä mistä alan ja mihin lopun. Olen kaikkialla enkä missään. Hengitän ja sykin samaan tahtiin kaikkeuden kanssa.

Kaikkeus on minussa. Minä olen kaikkeus.

Aamen.

Eikun zen.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Keittiöpsykologia ja ystävän olkapää

Kyllä ihminen on onnekas, kun hänellä on lähellään ihmisiä, joita voi kutsua ystävikseen. Tunnen itse suurta kiitollisuutta kaikista ystävistäni. Osa on kulkenut mukana vain kappaleen matkaa - eikä se vähennä ystävyyden arvoa tai merkitystä. Kaikki ystävyydet eivät syystä tai toisesta ole ikuisia.

Parhaita asioita ystävyydessä on keskinäinen luottamus ja asioiden jakaminen, aito läsnäolo ja välittäminen. Joskus, kun on vaikeaa, ajatuskin ystävästä helpottaa.

Ystävien kesken jaetaan ilot ja surut, lähes koko elämäntarina on ystävän tiedossa. On helppo palata asioihin, kun toinen tietää itsestä oikeastaan ihan kaiken. Ystävän kanssa iloitaan onnistumisista, itketään murheita yhdessä ja joskus jauhetaan samoja asioita, kunnes ne on loppuun märehditty.

Ystävä tukee toista tämän valinnoissa ja päätöksissä, vaikka itse voisi toimia toisin. Yhdessä mietitään mikä olisi parasta vallitsevassa tilanteessa, mutta jokainen tekee itse omat päätöksensä ja myös omat virheensä. Ystävä ei tuomitse.

Ystävä ei pidä itseään toista parempana  mistään näkökulmasta katsottuna. Ystävät eivät arvota ystävyyttä toisen varallisuuden, koulutuksen, ammatin perusteella. Ystävä on se, joka ihminen on riisuttuna kaikesta ulkoisesta statuksesta ja juuri sellaisena arvokas ja hyväksytty.

Ystävien välinen keittiöpsykologia perustuu kokemuksiin, tuntumaan, uskomuksiin ja oletuksiin. Se ei koskaan voi korvata ammattilaisten tarjoamaa terapiaa, jos sellaiselle on tarvetta, mutta pitää meitä järjissämme ja tolkun ihmisinä elämän polkua kulkiessamme.

Kun puhuu ääneen, asiat järjestyvät omassa päässäkin. Samalla, kun puhuu ystävälle, puhuu myös itselleen ääneen asioita. Jolloin ne myös kuulee itse ja puheääni resonoi puhujan kehossa. 

Jörn Donner lausui aikanaan legendaariset sanat "Lukeminen kannattaa aina" ja tämäkin on totta, mutta  saman voi sanoa puhumisesta. Turvallisen ihmisen kanssa puhuminen kannattaa aina. Asiat eivät patoudu omaan mieleen ja kasva järjestäytymättömäksi möykyksi.

Viime viikkoina, kun olen sairastellut ja ollut peloissani, ystävät ovat olleet suurena tukena oman perheen lisäksi. Yksin olisi ollut paljon, paljon raskaampaa. Tämä tuki on ollut kultaakin arvokkaampaa. "Mitä kuuluu?" "Miten voit?" Jaksatko lähteä kahville?" tai ❤-viesti ovat lohduttaneet ja auttaneet jaksamaan. Ne kertovat, etten ole yksin ja joku välittää.

Ystävät eivät nimittäin unohda silloin, kun toisella on vaikeaa!

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Sattumanvaraista esikkojalostusta

 

Punaisen Tuvan pihamaalla kasvaa kahta esikkoa. Tässä niistä toinen eli loistoesikko.

Toinen pihallamme kasvava esikko on kevätesikko.

On varmasti olemassa monia kasveja, jotka jalostavat itsekseen värimuunnoksia. Näitä kasveja ovat ainakin akileija ja harjaneilikka. Kun antaa kasvien kehittää siemenet rauhassa valmiiksi ja malttaa vielä mielensä, eikä korjaa tuleentuneita kasveja pois, kasvit saavat levittää siemeniään tuulen tai esimerkiksi muurahaisten avustamana. Näin on odotettavissa seuraavien kesien aikana puutarhayllätyksiä pitkin pihaa. Siementaimia voi sitten siirtää parempiin paikkoihin kasvamaan.

Yllätyin itse tänä keväänä iloisesti, kun kaksi edellä mainittua esikkoa ovat risteytyneet keskenään ja tuloksena on kevätesikon mallinen punainen, keskeltä keltainen esikko ja loistoesikon kerrottuja yksilöitä, joissa on valkoisia pilkkuja. En tiedä, onko loistoesikon kerrotut yksilöt risteymiä vai jotakin muunnoksia, "luonnonoikkuja"?

Kuin kevätesikko, mutta punaisena keltaisella keskustalla.

Keltaisten kevätesikoiden joukossa punaisia yksilöitä.

Kerrottuja loistoesikoita valkoisin pilkuin.

Oletko sinä löytänyt omalta pihaltasi mielenkiintoisia risteymiä tai muita kasvimuunnoksia?

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Valta

Osallistumme taas Sus' ulvoo -blogin  runotorstaihin. Voit kurkata Sus'n ja muiden osallistujien runoja tästä linkistä Runotorstai: Valta ja lukea minun runoni tästä alta.

Valta

Valta voi tuntua ihanalta,

valtavan mahtavalta.

Vaan vallan alta,

saattaa löytyä jotain kamalalta,

kavalalta tuntuvaa,

vihaa, pahaa, sikalalta

haisevaa,  katkeruutta katalaa.

Lauri Viidan hieno runo Alfhild alkaa seuraavin sanoin:

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,

Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.

Tässä Viidan runon alkusanoissa valta saa ihan toisen merkityksen kuin omassani. Minun mieleeni tulee tässä vallan synonyymeiksi sanat: oikeus, mahdollisuus, velvollisuus...

Valta tuo vastuuta ja velvollisuuksia, ja myös toisinpäin, vastuu ja velvollisuudet voivat antaa vallan tunnetta. Ja ihan väärissä käsissä valta voi saada paljon pahaa aikaan.

Kuvat: Pixabay

Eläin ja ihminen

Helena Telkänranta:
Eläin ja ihminen
Mikä meitä yhdistää?

Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että ihminen on yksi eläinlajeista. Olemme tiettyjen,  omasta mielestämme ylivertaisina pitämiemme ominaisuuksiemme johdosta nostaneet itse itsemme lajien palkintokorokkeella ykkössijalle. Se, että teemme tiedoistamme ja taidoistamme huolimatta pahaa yhteiselle maapallollemme ja muille lajeille on tiputtanut meidät kärkisijalta maankamaralle jo ajat sitten - jos olemme ykkössijalla koskaan olleetkaan. Eläimillä on omia ainutlaatuisia ominaisuuksiaan, joille ihmisen vastaavat häviävät mennen tullen. Kuka siis sanoo, että suurinta älykkyyttä on se, jonka ihminen omaa.

Kirjassa pohditaan eri eläinlajien ja ihmisen sekä eroavaisuuksia ja yhdistäviä tekijöitä esimerkiksi kielen, luonteen ja kulttuurin kautta. Kirjan myötä ymmärrys eläimiä kohtaan sekä yleistieto eläimistä lisääntyy valtavasti. Vaikka kyseessä on tietokirja, on teksti miellyttävän helppotajuista ja pitää ottessaan, kun lukijana haluan tietää ja oppia lisää aiheesta. On hienoa ymmärtää mihin kaikkeen eläimet pystyvät ja tämän kirjan jälkeen eläimiin kohdistuvat väkivallanteot ja laiminlyönnit tuntuvat entistäkin pahemmilta. Olemme eläinten kanssa kuitenkin niin samanlaisia ja miten osa ihmisistä voi tästäkin huolimatta kohdella eläimiä kaltoin.

Koiraihmisenä poimin kirjasta erityisesti useita koiraan liittyviä tiedonjyväsiä. Kuten esimerkiksi sen, että koiran ajantaju perustuu sen hajuaistiin. Ihmisen lähdettyä kotoa hänen jälkeensä jättämät hajumolekyylit alkavat haihtua ja kun tavallisesti aina suurin piirtein samaan aikaan kotiin palaava ihminen sitten avaa kotioven on koira valppaana ja iloisena ovella odottamassa. Ihmisen hajun haihtumisen vaihe kertoo koiralle milloin odottaa ihmistä palaavaksi. Näin se on ja tämä on myös meillä kotona aikanaan havaittu. Jos tulimme takaisin kotiin poikkeuksellisen aikaisin, saattoi koira vedellä sikeitä unia ja havahtui vastaanottoon vasta hetken päästä, hieman tokkurassa ja ihmeissään. Sen sisäinen kello ei ollut vielä ehtinyt soida.

Ihminen yrittää monesti saada koiran toimimaan ihmismäisesti. Kuten vaikkapa ymmärtämään pitkiä lauseita tai kokemaan syyllisyyttä monta tuntia sitten jyrsitystä kengästä. Koira saattaakin näyttää jälkimmäisessä tilanteessa katuvalta, mutta se ei johdu siitä, että koira ajattelisi jo tehtyä tekostaan, vaan siitä, että omistaja on nyt vihainen. Eikä koira edes ymmärrä miksi.

Yksi kirjan tarjoama tärkeä tieto on eläimen hyvinvoinnin arviointi, jota ei pitäisi koskaan tehdä ihmisen näkökulmasta. Se, miten eläin reagoi esimerkiksi kipuun tai pitkästymiseen ilmenee aivan eri tavoin verrattuna ihmisen reaktioihin. Tämän myötä mietin myös ihmisen hullunkurista tarvetta pukea lemmikkieläimiään ihmismäisiin asusteisiin. Se, että jotkin eläimet tarvitsevat lämmintä vaatekertaa talvipakkasilla on aivan eri juttu.

Tätä kirjaa voin suositella luettavaksi tai kuunneltavaksi ihan jokaiselle. Olemmehan kaikki tavalla tai toisella tekemisissä muiden lajien kanssa jokapäiväisessä elämässämme. 

Itse kuuntelin kirjan BookBeatin valikoimista Krista Putkonen-Örnin lukemana. Hänestä onkin tullut yksi suosikkilukijoistani.

Kirjan kirjoittaja Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistä ja kognitiota tutkiva evoluutiobiologi. Hänen aiempi teoksensa Millaista on olla eläin? on saanut useita palkintoja ja oli myös Tieto-Finlandia ehdokkaana. Aion ilman muuta lukea tai kuunnella tämän toisenkin teoksen ja tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa.

Samoja teemoja olemme pohtineet ainakin näissä aiemmissa postauksissa:

Ihminen, luomakunnan kruunu

Kun luin kirjan ja aloin pohtia

Maapallon pahin vieraslaji

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat /BookBeat

Ihanat nuoret pysäkillä

Oli synkkä ja myrskyinen ilta. Tuiskutti märkää lunta. Tuuli puhalsi pyörteitä edessä ja takana. Lumihiutaleet kieppuivat katulamppujen valokeilassa. Taivalsin auraamatonta jalkakäytävää pitkin kohti linja-autopysäkkiä. Oli kylmä ja kauppakassit painoivat kilojaan enemmän väsyneissä käsissäni.

Viimein pääsin pysäkin suojaan. Ei mennyt kauankaan, kun sain seuraa. Kaksi nuorta naista tulivat juoksujalkaa. Peruutin hieman takaseinää kohti ja nämä nuoret jäivät seisomaan eteeni, pipo-ja pampulapäinen. He aloittivat välittömästi keskustelun, jota jäin kuuntelemaan. No, en olisi voinut olla kuulemattakaan.

Pipo: Kyllä oli rankka päivä. Ekana koulupäivä. Koulusta suoraan ruokakauppaan. Sitten Eetun kanssa kouluhommat. Sen jälkeen lähdin kaupunkiin, kahville ja sitten näin vielä sut.

Pampula: Niin. Ja nyt kello on jo kahdeksan.

Pipo: Viime viikolla mä vaan lepäsin. Heh heh. Mä lepäsin koko viikon, että jaksoin sit viikonlopun  

Pampula: Nii-in. Yleensä levätään sitten viikonloppuna, kun on arkipäivinä aherrettu.

Pipo & Pampula: Heh heh hee...

Pipo: Ja sunnuntaina sitten äänestämään. Jee!

Pampula: Ketä sä äänestät?

Pipo: En mä vielä tiedä. Sellaista, joka kannattaa tasa-arvoa ja hoitaisi terveysasioita. Mielenterveysasioita! Ne pitää saada kuntoon. 

Pampula: Mä ehkä jotain vasemmistolaista.

Pipo: Mun täytyy vielä tutkia vähän niiden ehdokkaiden taustoja. Et onko ne olleet aktiivisia. Ja ettei ne ole säätäneet julkisuudessa.

Pampula: Joo. En mä kyllä mitään Persuja tai kokoomuslaisia rupea äänestämään. En ainakaan Persuja 

Pipo: No en mäkään Persuja.

Pipo & Pampula: Ehhehehhehhee...

Linja-auto saapui. 

Pampula: Kiitos kun tulit mun mukaan. Henkiseksi tueksi ja silleen.

Pipo: Hei, ei mitään. Ystävät on juuri siksi, että ollaan mukana jutuissa. Aina.

Toinen ystävyksistä nousi kyytiin, toinen jäi pysäkille. Linja-auto lähti liikkeelle. Pipo vilkutti Pampulalle ja Pampula vilkutti takaisin.

Minun linja-autoni kaarsi jo kohti pysäkkiä - 15 minuuttia aikataulustaan myöhässä. Ei se mitään. Muuten tuo äskeinen keskustelu olisi jäänyt kuulematta. Pian jo istuin linja-autossa ja köröttelin kotia kohti ja mietin omia ystäviäni. Heitä, jotka ovat mukana minun tärkeissä ja vaikeissa jutuissani. Aina.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Hyviä ja vielä parempia ihmisiä liikkeellä

Maailma on mennyt monin tavoin sekaisin, kun asioita kärjistetään ja halutaan nähdä ne vain omista näkökulmista. Niin minäkin kai haluaisin ja näkisin maailman mielelläni oman maalaisjärkeni opastamana. Mutta se ei taida olla mahdollista. Voin joskus lipsauttaa n-sanan pahaa tarkoittamatta. Olenhan tehnyt niin yli puolet elämästäni. Olen oppinut biologian tunnilla, että maailmaan synnytään pääsääntöisesti tyttönä tai poikana ja se tuntuu minulle edelleen kaikkein normaalimmalta. Ei kai saisi ajatella näin. En arvota ihmisiä sukupuolen, iän tai ihonvärin mukaan, mutta pitäisi silti nousta barrikadeille monenkin asian puolesta. Suomessa otetaan kaikki aina niin hirveän tosissaan - mennään siihen viimeiseen ääripäähän asti eikä enää muisteta mistä homma edes lähti liikkeelle. Huudetaan huutamisen ilosta ja ollaan samaa tai eri mieltä ihan vaan siksi...

Tällä hetkellä pinnalla on poliittinen woke-kulttuuri ja siihen usein liitetyt muut kulttuurit, kuten cancel tai tavat toimia joko call out tai call in -tyyliin. Woke-kulttuurin perimmäinen ajatus on, että yhteiskunnassa syrjintää ja epäoikeudenmukaisuutta kokevat ihmiset tai ihmisryhmät tiedostaisivat ne yhteiskunnan rakenteet, jotka edesauttavat tai synnyttävät nämä kokemukset. Esimerkiksi vierasperäinen nimi tai etninen ulkonäkö voivat vaikuttaa työnsaantiin. Tottahan tämä on ja niin väärin!

Asioita nostetaan nykyisin esille tietty kärki edellä, kuten tapahtui esimerkiksi ns. kulttuurisen omimisen kanssa, jonka tiimoilta mentiin jossain määrin Suomessa yli ja pyydettiin taas anteeksi kampauksia ja vanhoja sketsejä. Mietinkin, että unohtuuko se oikea asia ja sen tärkeys kaiken vouhottamisen alle, kun aletaan nähdä ihan tavallisenakin pidettävät asiat jotenkin väärinä ja loukkaavina. Kuka sen edes sanoo mikä on tavallista ja hyväksyttävää tai epä-asiallista ja loukkaavaa kenenkin näkökulmasta.

Voiko ja pitääkö aina olla vastuussa toisen loukkaantumisesta. Vai voisiko loukkaantuja itse tehdä asialle eli mielensä pahoittumiselle jotain. Sepä se ja niinpä niin.

Nämä ovat osin hyvin vakavia asioita. Esimerkkinä intersektionaalisuus eli henkilön lähtökohtien (esimerkiksi sukupuoli, etninen alkuperä, vammaisuus) vaikutus asemaan ja mahdollisuuksiin elämässä ja syrjintäkokemuksiin. Entäpä mansplaining, vallankäytön väline, eli naisen asiantuntemuksen aliarvioiminen niin, että mies tulee omasta mielestään täysin oikeutettuna paikalle esittämään mitä nainen tarkoittaa. Tai rodullistaminen, jossa valtaväestö olettaa esimerkiksi kaikkien romanien omaavan tiettyjä stereotypisiä ominaisuuksia, joita ei valtaväestöltä löydy.

Ihmiset triggeröityvät (provosoituvat), toiseuttavat (me vs. muut) ja canceloivat (suljetaan joku ulkopuolelle, boikotoidaan). Tässäkin kohtaa mietin, pitääkö eriyttää itsensä ja muut tietyn nimiseksi tai tiettyyn ryhmään kuuluviksi ja joku muu taas mukaan kuulumattomaksi. Loppujen lopuksi ihmisiähän tässä ollaan kaikki - ihan samaa Homo sapiens -sukua joka iikka. Tiedän, ettei se ole näin yksinkertaista - kunpa olisikin -  mutta miksi sen pitäisi olla niin kovin monimutkaistakaan. Samalla tuntuu, että sanan- ja mielipiteenvapaus ovat yhtä katoavaisia kuin kansaperinteetkin.

Yksi korona-ajan(kin) ilmiöistä on nostaa itsensä muita paremmaksi, ilmaista olevansa hyvä ihminen. Puhutaan hyvesignaloinnista, kun esiinnytään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa maski naamalla tai kuvataan koronarokotuskortti ja esitellään se kuvin, sanoin ja rokotuspäivämäärin kanssaihmisille. Hyvesignalointia pidetään hyvin päälleliimattuna, jopa ulkokultaisena, usein hetkellisen toiminnan esittelynä. Ihminen hakee tällä toiminnalla myös hyväksyntää ja kiitosta toimittuaan (joskus näennäisesti) kuten kuuluukin. Termiä käytetäänkin useimmiten vähättelevässä merkityksessä.

En ole itse kiihkoilija minkään asian suhteen. Yritän olla tuomitsematta eri lailla toimivia, jotten tulisi itsekään tuomituksi. Pyrin toimimaan oikein - mutta jonkun mielestä se minun oikea voi olla myös väärin. Sekin pitää muistaa. Mutta on ihan oikeasti hyvä olla hereillä. Ei niin, että tiedostaisi vain epäkohtia, vaan yrittää ottaa huomioon miten voisi toimia keskimäärin kaikkien parhaaksi.

Ja meidän tulee muistaa, että tälläkin hetkellä maailmassa soditaan, nähdään nälkää, ollaan vailla puhdasta vettä, kunnollista terveydenhuoltoa, koulutusta. Näissä maissa tuskin järjestetään yhtä ainutta kulkuetta juuri minkään asian vuoksi, vaikka aihetta olisi.

Lähde: Woke-sanat suomeksi sanottuna -artikkeli Apu-lehden numerossa 55 (30.12.2021), kirjoittanut Sanna Leskinen

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Mitä tapahtui vuonna 2021

Me Naiset -lehden numerossa 52 (29.12.2021) oli Virpi Salmen pitämälle Epäolennaiset-sarkasmipalstalle koottu vuoden 2021 tapahtumia Suureen vuosikatsaukseen.

Aloin jutun tiimoilta miettiä omia vuoden 2021 kohokohtia ja listasta alkoi tulla yhtä tylsä, kuin väkisin pidetyistä päiväkirjoista aikanaan.

Tammikuu. Ei tapahtunut mitään erikoista.

Helmikuu. Ei tapahtunut mitään erikoista.

Maaliskuu. Niinpä. Ei siis tapahtunut edelleenkään mitään erikoista.

Mutta kaikkea tavallista, arkista ja itselle erityistä kyllä tapahtui. 

Tammikuussa oleilimme paljon Punaisella Tuvalla ja seurasimme lintujen puuhasteluja ruokinnalla. Hyvä ystäväni aloitti työn oman hyvän ystävänsä kanssa omassa yrityksessä, joka taas muistutti siitä, että unelmat todellakin voivat toteutua. Kuten myös Esikoisen ja hänen puolisonsa muutto omaan yhteiseen kotiin.

Helmikuussa tein monta jäälyhtyä. Kirkkaita ja värikkäitä. Niiden valoloistoa ei voi lakata ihailemasta, samalla kun ne tuovat mieleen nostalgisia muistoja lapsuudesta. Ihmettelin myös vaaleanruskeaksi muuttuvia lumikinoksia, joiden syykin sitten selvisi: Saharan hiekka. Helmikuussakin muistin taas ystäviäni ja erityisesti erästä syntymäpäiväänsä viettävää. Keskimmäinen lapsemme aloitti työt uudessa työpaikassa.

Kuten alussa jo mainitsin, maaliskuussa ei tapahtunut mitään erikoista. Mutta maaliskuussakin on yksi erityisen tärkeän ihmisen syntymäpäivä. Muuten maaliskuu kului kevättä odotellessa.

Suurin on minun.

Huhtikuussa sain Nymmalta kaikkien aikojen suurimman pääsiäismunan ikinä. Söin sen yksin, tietysti - mutta en kerralla. Jäät alkoivat lähteä lähijärveltämme 8.4. jolloin rannat olivat jo aivan sulat. Kiersimme Nuuskijan kanssa päivittäin seuraamassa jäiden sulamisen edistymistä.

Toukokuun ensimmäisenä päivänä löysin suurimman korvasienen ikinä. Sen halkaisija oli ainakin 20 senttiä ja se painoikin varmasti puoli kiloa.

Toukokuussa julkaistiin kokoelmateos, jossa minunkin kirjoitelmani on mukana. Mahdottoman hieno kirja!

Kesäkuun ihanin tapahtuma oli Kuopuksen ylioppilasjuhlat. Meidän perheen ensimmäiset. Oli ihana järjestää juhlat ja juhlia tärkeimpien kanssa. Ikimuistoinen ja tunteellinen päivä, joka oli meitä vanhempia syvästi koskettava.

Kesäkuussa alkoi myös kesälomamme ja kaikkien aikojen hyttyskesä ja loman ensimmäisenä päivänä myös helteet. Mutta kaikeksi onneksi myös ilmalämpöpumppu asennettiin samaisena päivänä. Kuopus aloitti kesätyöt ihanassa kahvilassa, jossa tulikin pistäydyttyä useampaan kertaan kesän aikana.

Loma jatkui heinäkuun puolelle. Vietimme koko loman Punaisella Tuvalla, mikä on ihan parasta meidän mielestä. Puuhastelimme pihamaalla, uimme, lenkkeilimme Nuuskijan kanssa päivittäin metsässä. 

Elokuussa alkoi löytyä runsaasti kantarelleja ja ensimmäiset omenat kypsyivät omassa puutarhassa. Kuopuksen työt alkoivat alakoulun luokanopettajan hommissa. Illat alkoivat pimetä ja tähtitaivaalle alkoi ilmaantua tiirailtavaa. Kuun loppupuolella kävin ihastelemassa toisten ihania koteja ja pihoja Loviisan Wanhat Talot -tapahtumassa.

Rakas Nuuskija

Syyskuussa meitä kohtasi suuri suru, kun jouduimme viemään lopetettavaksi rakkaan Nuuskijan hyvin yllättäen äkillisen sairastumisen johdosta. Tästä emme ole vieläkään toipuneet.

Lokakuussa en jaksanut tehdä juuri mitään. Elimme omassa pienessä kuplassa uudenlaista koirantonta elämä 31 koirallisen vuoden jälkeen. Kävin töissä ja lepäsin.

Marraskuussa oli paljon iloa tuovia tapahtumia. Valon puisto, Kätevä & Tekevä -kädentaitomessut, Paint & Party - maalausilta ja kahden viikon koiraterapia, kun saimme kaksi ihanaa koiraa hoitoon. Juuri marraskuussa kaipasin kaikkea tätä mieltä piristävää.

Valon puisto

Terapiakoirat ❤

Paint & Party

Joulun odotusta

Joulukuussa iloa toi joulun odotus ja jouluun valmistautuminen. Kulku kohti joulua on kuin polku, joka johtaa kulkijansa kohti määränpäätä - joulun iloon ja valoon, rakkaiden kanssa tai heidän luo. Tänä vuonna talvi tuli myös ajoissa ja joulukuussa sain nauttia lumesta ja pakkasesta.

Sellainen oli minun vuoteni 2021.

Mitkä olivat sinun vuotesi kohokohdat?

Ilon tai surunkin aiheet.

Hyvää alkanutta vuotta meille kaikille ❤

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.