Jos suunnittelisin linnunpöntön

Nyt on taas se aika vuodesta, kun näppärille pikkuyksiöille on kova kysyntä. Viime syksynä ripustelimme yhteensä viisi uutta linnunpönttöä pihapiiriin. Niitähän voi ripustella ympäri vuoden. Ihan upouudet eivät kuitenkaan kelpaa linnuille, koska niissä on vieraita hajuja, niin ainakin luulen. Linnut pitävät enemmän hyvin tuuletetusta kodista. 

Luin jostain lehdestä miehestä, joka tekee vuosittain kymmeniä linnunpönttöjä. Pari niksiä siihen liittyen jäi mieleen. Pöntön pohjakappaleen pitää olla ”upotettu” seinäkappaleiden sisään niin, ettei sadevesi pääse valumaan seiniä pitkin pöntön sisälle. Meidän niin sanotussa kaivokoivussa oleva pönttö näyttäisi olevan sellainen. En ole osannut kiinnittää asiaan huomiota.

Kuvassa oman pihan ”kaivokoivu” pönttöineen.

Toinen vinkki liittyi materiaaliin. Se ei saa olla pinnaltaan liian sileää sisäpuolelta, jotta poikaset pääsevät kiipeämään aukolle ja sieltä ulos, kun hetki koittaa. Se onkin järkeenkäypä juttu. Sitä olen itsekin miettinyt, miten pienet ja heiveröiset poikaset ylettyvät pöntön aukolle, joka on moninkertaisesti korkeammalla niiden omaan kokoon verrattuna.

 

Ja jos joku heikompi poikanen ei jaksa kiivetä aukolle, osaako emo/emot pitää lukua siitä, että tuliko kaikki poikaset nyt varmasti ulos pöntöstä? Ja jos eivät tulleet, pystyykö emo mitenkään auttamaan? Osaavatko emolinnut laskea esimerkiksi viiteen, jos on viisi poikasta pöntössä? Vai tsekkaavatko ne tilanteen jotenkin muuten? Aina ne pöntöt ovat kuitenkin olleet tyhjiä, kun niitä on syksyllä tai viimeistään kevättalvella putsattu. 

En ole tuntenut koskaan viehtymystä ihmisasumuksen suunnitteluun, mutta tästä pohdinnasta sain idean linnunpöntön suunnitteluun. Jos tekisin linnunpönttöjä, laittaisin sisäpuolelle pienet ”tikapuut”, jotka auttaisivat poikasia pöntön aukolle pääsemisessä. Tikapuut voisi tehdä vaikka tulitikuista, joita liimaisin pikaliimalla pöntön sisäseinään. Poistaisin niistä vain sen ”sytytyspään”, koska se kuitenkin on jotain myrkyllistä ainetta ja poikaset voisivat sitä syödä ja saada vatsanpuruja tai kuoleman.

Aukko pitää tietenkin ulkopuolelta ympäröidä pellin palalla, etteivät oravat pääse nakertamaan aukkoa suuremmaksi. Eikä aukon suulle pidä laittaa mitään tikkua emolinnun istuskelua varten. Sehän jos mikä antaa apuja oravan hyökkäykselle. Sitä vastoin aukon alareunassa voisi olla pieni alaspäin kaartuva pellin pala, joka toimisi oravaesteenä ja liukumäkenä poikasille. 

Joka kesä olemme yrittäneet päästä selville siitä hetkestä, kun poikaset lähtevät pesästä. On yritetty kytätä, että kurkkiiko sieltä pöntön aukosta joku. Ehkä se pesän jättäminen tapahtuu hiljaisena hetkenä, esimerkiksi aamuyöstä, kun mahdollisimman vähän on potentiaalisia saalistajia samoilla kulmilla. 

Tuon ylempänä olevan kaivokoivun kuvan otin huoneeni ikkunasta. Viime viikolla nappasin samasta kohdasta pikaisesti kuvan myös toisesta aiheesta. Metsäkauris kuljeksii naapurin pihalla. Näyttää kuvassa pieneltä, mutta kyllä se on ihan aikuinen. Sarvetkin päässä. Oli menossa bussipysäkin suuntaan. 

Kuvat: Pixabay ja Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.

Lintubongausta osa 1

Erikoiset Asiantuntijat harrastavat mielellään lintujen bongausta. Olemme keskittyneet kaikenlaisiin lajeihin harvinaisista yleisimpiin. Enimmäkseen emme käytä kiikareita emmekä tee muistiinpanoja havainnoistamme. Muistamme useimmat tapaamamme yksilöt muutenkin. 

Kohtalaisen vanha lintulaji Suomessa on kiljusieppo (Lessus Tyrannulet). Näitä tavataan harvakseltaan syrjäisissä ja tiheissä kuusikoissa ja toisinaan kaupungin vuokrataloissa. Enimmäkseen tavatessa ne ovat jo pesintänsä hoitaneet tai jättäneet hoitamatta tai kokonaan väliin sopivan puolisoehdokkaan puuttuessa ja keskittyvät lähinnä nestepitoisen ravinnon hankintaan. Kiljusieppo ei välitä piiloutua ihmisten katseilta toisin kuin samaan lahkoon kuuluva ponusieppo, joka pysyttelee mieluummin näkymättömissä ja kykenee valmistamaan liemiruokansa itse. Viskisieppo on näiden hienostuneempi alalaji, joka majailee mieluiten taajamissa, joissa on lähimaastossa monopoliliike. Sen edistyneimmät yksilöt osaavat käyttää jopa taksia. Ja kuten tunnettua, "aikainen lintu madon nappaa". Havaintoja viskisieposta on tehty jossain päin maata jo maanantaiaamuna monopoliliikkeen avautumisen aikaan.

Woltkiitäjä (Cibus Rusher Peculiari) on uudehko Suomen lajistossa. Niitä on bongattu vasta parin vuoden ajan ja vain taajamissa. Woltkiitäjä on hyvin nopea ja kiireinen liikkeissään ja siksi se saattaa olla myös fyysisesti vaarallinen muille ja hitaammille lajeille. Parhaita paikkoja woltkiitäjän bongaamiseen ovat taajamien pääväylät ja suurten toimistotyöpaikkojen seudut lähinnä lounasaikaan. Woltkiitäjä on siitä erikoinen, että se on hyvin ahkera ja keskittynyt ruokkimaan enimmäkseen vain muiden lajien edustajia. Sen pesinnästä ei ole vielä saatu tarkkoja havaintoja. Woltkiitäjän ja käen risteytys voisi olla mielenkiintoinen. Käkihän tunnetusti munii munansa toisten lintujen pesiin ja hoidattaa poikasensa niillä. 

Ilolintu (Virgineum vulgaris) on yksi vanhimmista tunnistetuista lintulajeista. Ilolintuja on ollut Suomessakin jo vuosisatojen ajan, mutta enemmän niitä tavataan suurten metropolien huvittelukeskusten liepeillä ja levinneisyysalueeksi voidaan laskea koko Suomi ja muukin tundravyöhyke. Varsinkin Helsingissä ilolintua on runsaasti havaittavissa tietyissä kaupunginosissa. Ne ovat erittäin tarkkoja reviireistään ja haluavat kuitenkin pysyä huomaamattomina varsinkin sinitakkisilta viranhaltijoilta. Jostain syystä tässä lajissa naaraspuolisia edustajia on ollut aina enemmän, mutta viime vuosikymmeninä on bongattu koiraitakin aina enenevässä määrin. Ilolintu lienee kaikista lintulajeista kehittynein, sillä se osaa hoitaa parinvalintaa jopa internetin avustuksella. Päämääränä ei ilolinnulla ole kuitenkaan lisääntyminen, vaan sillä on mielessään muut arvot. Ilolintu on tietyissä tilanteissa ja kohtaamisissa hyvinkin arka, mutta toisissa taas toimii todella rohkeasti. Reviirikiistojen selvittelyt ilolintujen parvissa saattavat olla hyvin julmia. Kannan supistuessa luonnollisista syistä saattaa joskus muistakin lajeista siirtyä yksilöitä ilolintujen lajiin.  

Urakiipijä (Vitae Exhibuit) on varsin yleinen laji, mutta se kykenee ja haluaa pysytellä mahdollisimman näkymättömissä tiettyjen työvaiheidensa aikana. Näitäkin on havaittu Suomen ja koko maailman lajistossa koko jälkiteollistumisen ajan saatossa. Tässäkin lajissa naaraspuoliset ovat yliedustettuina. Koiraspuoliset käyttävät edistymisessään vaivihkaa erilaisia ja vaikeammin havaittavia keinoja. Usein koiraille tulee menestystä ja vaikutusvaltaa kuin Manulle illallista ilman sen suurempia ponnisteluja. Munilla lienee tässäkin asiassa varsin paljon merkitystä. Naaraspuoliset saattavat joutua joskus uhraamaan jopa oman perheonnensa saavuttaakseen haluamansa aseman parvessa, johon saattaa kuulua vaatimattomampiakin lajeja, kuten esimerkiksi harmaapääsirkku, joka ei pyri urakiipijän reviirille.

Räkättikorppikotka (Exlamaverunt Vulpes Corvum) on onneksi melko harvinainen, mutta kiusallinen muille lajeille sekä häiritsevä, suorastaan päällekäyvä voimakkaan äänensä vuoksi. Se ei kykene lainkaan säätelemään äänensä voimakkuutta varsinkaan innostuessaan jostakin, mitä se ei huomaa itse lainkaan. Havaintojemme mukaan se suorastaan nauttii voimakkaasta äänestään ja käyttääkin sitä aina tilaisuuden tullen. Se asettuu mielellään kohtalaisen avonaiselle paikalle, jotta sen ääni kuuluisi mahdollisimman kauas. Varsinkin ruokaillessaan tai ruokavarastojensa läheisyydessä se toisinaan kokee tarvetta voimakkaaseen ääntelyyn. Räkättikorppikotkia tavataan ympäri Suomen ja luultavasti muuallakin. Pesimähalukkuus yksilöiden välillä on hyvin vaihtelevaa. Jotkut yksilöt pesivät mielellään kun taas toiset jättävät sen kokonaan väliin ja niinpä ne voivat helposti ja lähes hetken mielijohteesta vaihtaa asuinympäristöä.  

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.