Meidän Valkea kuulaamme teki vuosi sitten todella runsaan sadon. Omenia meni valitettavasti jopa kompostiin. Talvella sitten jänikset pääsivät tekemään suojaverkoista huolimatta tuhojaan ja kevättalvella jouduimme sahaamaan kaksi kaluttua isoa oksaa irti. Tästä syystä omenapuu sitten kehittikin huiman määrän pystyyn sojottavia versoja. Kukkiakin oli paljon, mutta omenia tuli "vain korillinen", joka on vallan sopiva määrä. Meidän pihallamme kaikki kasvaa ilman tuholaismyrkkyjä ja siitä huolimatta omenat ovat joka vuosi suloisia ja puhtoisia.
Tänään leivoin loppukesän ensimmäisen omenapiirakan. Saman ohjeen mukaan, jolla aina valmistuu se satokauden ensimmäinen.
Kävi sitten samaan sýssyyn kaikkien aikojen munauskin. Esikoinen tuli yllätyskylään ja ajattelin minäkin yllättää hänet ja tehdä kotiinviemisiksi hänelle oman pikkupiirakan. Se meni uuniin ensimmäisenä, jotta hän pääsisi lähtemään ajoissa kotimatkalleen. Piirakka oli uunissa paistoajan puolivälissä, kun yhtäkkiä mieleen juolahti - tuli ja leimaus - missä on mielikuvani sokerin ripottelemisesta piirakan pinnalle. Ei missään! Olinko hoitanut sen automaattiohjauksella vai mikä tilanne!
Katseeni kiinnittyi keittiön tasolla vieri vieressä nököttäviin kaneli- ja suola-sirottimiin. Piirakka äkkiä uunista ulos ja lusikalla kaapaisu pinnalta. Suolaa! No, eikö mitä - sokeria vaan perään ja takaisin uuniin.
Kerroin tietysti mitä oli tapahtunut, johon Esikoinen tuumasi, että eiköhän se silti maistu.
- Ainakin taikina oli hyvää, hän totesi, kun he olivat Kuopuksen kanssa kaapineet taikinanjämät kulhosta parempiin suihin. Niinkuin aina pieninä!
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
