Näytetään tekstit, joissa on tunniste psykologinen trilleri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste psykologinen trilleri. Näytä kaikki tekstit

perjantai 13. tammikuuta 2023

Kun vuosi vaihtuu

 


Latasin uudenvuodenaattona BookBeatista kuunneltavaksi hetkeen ja teemaan sopivasti Malin Stehnin psykologisen trillerin Kun vuosi vaihtuu (Ett gått nytt år). Kirja on uudenkarhea, se on suomeksi julkaistu lokakuussa 2022. Suomentajana Jaana Nikula. Ääneen sen lukevat Krista Putkonen-Örn ja Paavo Kerosuo.

Perinteinen uudenvuodenaaton juhla saa karmean päätöksen, kun erään juhlijapariskunnan ja koko juhlaväen läheinen, nuori tyttö katoaa. Yksi jos toinen juhlijoista kantaa jotakin sysimustaa sydämessään ja näitä salaisuuksia alkaa pian paljastua lähipiirille. Kuka pystyy pitämään salaisuudet pisimpään piilossa, kuka taas pelkää koko ajan paljastuvansa ja mistä asiasta. Kaikki mikä on näyttäytynyt ulospäin moitteettomana, alkaa pikkuhiljaa romuttua. Tarinalla on monta sävyä – se paljastaa ihmismielen pahuuden ja toisaalta inhimillisyyden monet puolet ja samalla herättää myötätuntoa lukijassa kuten myös tarinan henkilöissä sekä heitä kohtaan.

Loppuratkaisu oli itselleni hieman pettymys, koska…no enpä paljastakaan. Alla olevasta linkistä voit kurkata mitkä ovat mielestäni dekkarin tai jännärin pahimmat kompastuskivet:


Kun dekkarista tulee kauhua


Tarina piti kuulijan otteessaan ja siinä auttoi paljon erinomaiset lukijat ja se, että kertojaminät, joita oli neljä, oli jaettu niin, että naislukijalle naiset ja mieslukijalle miehet. Saako näin enää sanoakaan, aikana jolloin pitäisi kai puhua vain henkilöistä - mutta toimiva juttu se oli tämän kirjan kohdalla.

Itseäni huvitti kuunnellessa, kun kirjassa edettiin tiettyyn päivämäärään ja oikeassa elämässä oli juuri sama päivä meneillään. Tulikin samalla mieleeni, että oli oikeastaan kuuntelutunnelmaa kohottava elementti, kun vuodenaika oli tarinassa ja lukijalla sama.

Kelpo trilleri, sellainen perinteinen. Jos kirjailijalta ilmestyy lisää teoksia, aion ilman muuta lukea nekin.



 

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Ketju

 

Adrian McKinty: Ketju

Mihin kaikkeen olisit valmis pelastaaksesi lapsesi? Mitä muuta tähän voisi vastata kuin, että mihin tahansa. Sellainen on vanhemman suojeluvaisto. Tälle lähtökohdalle perustuu Adrian McKintyn kirjoittama psykologinen trilleri Ketju, joka on yhtä aikaa kauhea ja kauhean hyvä. Sopii siis luettavaksi piinaavan jännityksen ystäville.

Tarina imaisi mukaansa heti ensimmäisten sivujen myötä ja piti tiukasti otteessaan loppuun asti. Itse asiassa niinkin hyvin, että kun normaalisti nukahdan illalla kirjaa lukiessani noin vartissa, saatoin lukea tätä kirjaa yli tunninkin. Tarinassa oli omanlaistaan porautumista ihmismieleen. Kuinka melkein kuka tahansa voi pystyä äärimmäisiin tekoihin tietynlaisissa tilanteissa, kun vaihtoehtoina ovat huono ja vielä huonompi.

Teksti on sujuvaa ja vähäeleistä. Turhaa kuvailua ei ole, kirjan kiihkeä tempo perustuu tapahtumiin. Ihmismielen taistelu hyvän ja pahan välillä on kuvattu tarkkanäköisesti. Samanlaista päänsisäistä puntarointia kävisi luultavasti jokainen ihminen kirjan kuvaamissa tilanteissa.

Harvoin pystyn päättelemään tai arvaamaan tarinan syyllistä, vaikka se tarjoiltaisiin ihan nenän eteen. Tässä kävi niin, että pääsin jyvälle ennen loppuhuipennusta eikä se haitannut yhtään. Päinvastoin. Oli kerrankin mielenkiintoista seurata tapahtumien kehittymistä "sillä silmällä".

Muistatteko muuten ketjukirjeet, joita ei koskaan saanut katkaista tai muuten...Ne saavat ihan uuden merkityksen kirjan myötä.



Adrian McKinty on syntyjään pohjoisirlantilainen. Hän on opiskellut Oxfordin yliopistossa filosofiaa. Nykyisin hän asuu Yhdysvalloissa. Ketju (The Chain) on ensimmäinen McKintyn suomennettu teos. Alkuperäinen englanninkielinen teos julkaistiin vuonna 2019 ja Antti Saarilahden suomentamana ja Otavan kustantamana vuonna 2020. McKinty on kirjoittanut lukuisia dekkareita ja trillereitä, joita on käännetty yli 20 kielelle ja hän on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.


Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

lauantai 20. marraskuuta 2021

Veteen piirretty viiva


”Maria Foukara on onnekas ja tietää sen. Hän rakastaa poikaansa Vincentiä, miestään Samiria ja -useimmiten - bonustytärtään Yasminia. Ihanteellinen uusperhe-elämä muuttuu kuitenkin painajaiseksi, kun Yasmin katoaa ja Samiria syytetään tyttärensä murhasta. Ei kai omaa lastaan voi surmata?”

Edellinen kappale on kopioitu suoraan kirjan takakannesta. Kirja on Camilla Greben uusin, tänä vuonna julkaistu ja suomennettu Veteen piirretty viiva. Kirjan on suomentanut Sari Kumpulainen, alkuperäinen teos on nimeltään Alla ljuger.  Camilla Grebeltä on aikaisemmin julkaistu teokset Kun jää pettää alta, Lemmikki, Horros ja Varjokuvat

Muistan yrittäneeni aikaisemmin lukea tuota Kun jää pettää alta, mutta se ei sillä kertaa mielestäni lähtenyt käyntiin. Horros sen sijaan parhaillaan odottaa vuoroaan lainakirjahyllyssäni.

Kirjoittaja on moninkertaisesti palkittu ja Ruotsin tämän hetken kiinnostavin jännityskirjailija. Edellä mainittu Kun jää pettää alta on käännetty yli 20 kielelle ja sen elokuvaoikeudet on myyty.

Tämä Veteen piirretty viiva liippaa läheltä, suorastaan uskaliaan läheltä, viime vuosina niin paljon mediassa olleita kunniamurhatapauksia. Juoni on hienosti rakennettu ja kirja on hiuksia nostattava psykologinen trilleri, jota ei malta laskea käsistään. 

Kyseessä on uusioperhe, johon kuuluu Pariisissa perheineen aiemmin asunut Samir ja hänen tyttärensä Yasmin. He ovat menettäneet puolet perheestään auto-onnettomuudessa ja muuttaneet Ruotsiin uuden ympäristön ja uuden elämän toivossa. 

Samir on syntyperältään arabi ja hänen sukunsa on kotoisin Marokosta. Se näkyy tietysti päälle päin sekä Samirista että Yasminista ja he saavat kokea ennakkoluuloja ja rasismia Ruotsissa. Mutta se ei ole tämän kirjan pääasia. 

Samir avioitui ruotsalaisen yksinhuoltajan Marian kanssa, jolla on avioton poika Vincent. Vincent on Down-lapsi, mikä antaa omat vivahteensa juonen kulkuun. Hänellä on aurinkoinen ja rakastava luonne, kuten Down-lapsilla yleensäkin, mutta hän osaa myös pitää halutessaan asioita omana tietonaan. Bonussiskoaan Yasminia hän rakastaa yli kaiken.

Yhtenä pimeänä iltana Yasmin katoaa ja kaikki merkit viittaavat siihen, että hän on tehnyt itsemurhan hyppäämällä kallionkielekkeeltä. Saapikkaat ovat jääneet kalliolle ja toisessa niistä on jäähyväiskirje. 

Poliisitutkinnan edetessä tulee ilmi uusia johtolankoja ja Samiria aletaankin epäillä tyttärensä murhasta. Kunniamurha näyttää liiankin ilmeiseltä. Olihan Yasmin seurustellut ruotsalaisten poikien kanssa, meikannut, käyttänyt alkoholia, harrastanut seksiä ja olipa hänen huoneestaan löytynyt huumeitakin.

Marian mielestä Samir ei voisi kuunaan tappaa omaa tytärtään tai ketään muutakaan, olihan hän ammatiltaankin lääkäri. Marian on silti vaan pikkuhiljaa taivuttava uskomaan, että Samir on syyllinen Yasminin murhaan. Merestäkin löytyy mattoon kääritty naispuolinen vainaja. 

Lopulta kuitenkin Samir vapautuu syytteistä, mutta joutuukin itse henkirikoksen uhriksi. Vincent tietää enemmän kuin antaa ymmärtää tietävänsä. Hän ei nimittäin syönytkään sitä vitamiinipilleriä, jonka Samir antoi hänelle samana iltana, kun Yasmin yöllä katosi. Yasminin murhan paljastuttua Vincent menettää puhekykynsä kokonaan.

Enempää ei juonesta voi tähän paljastaa. Kaikki kääntyy loppujen lopuksi aivan toiseksi ja saa melko järkeenkäyvän selityksen yhdestä tapausta tutkivan poliisin havainnosta.

Veteen piirretty viiva pitää otteessaan samalla tavoin kuin Lisa Jewellin kirjoittamat Löysin sinut, Sitten hän oli poissa ja Joka askel jonka otat.



Kuvat: Gummerus

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.




sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Harriet Tyson: Veriappelsiini


Moni teistä on varmaan jo lukenutkin lontoolaisen asianajajan Harriet Tysonin psykologisen trillerin tai ehkä ennemminkin romaanin Veriappelsiini. Kirjahan ei ole ihan uusi, se on suomeksi ilmestynyt viime vuonna. Tätä kirjaa sai melko kauan jonottaa kirjastosta. Siitäkin päättelin, että ei sitä monikaan lainaaja ole kesken jättänyt, vaan on lukenut loppuun, niin kuin minäkin.

Olen aikaisemmin yrittänyt lukea Veriappelsiinia, mutta silloin se ei saanut kiinnostustani heräämään. Sen sijaan luin sillä kertaa toisen teoksen samalta kirjailijalta; Kaikki valheesi. Ohessa linkki postaukseen, jonka kirjoitin siitä kirjasta. Veriappelsiinikin mainitaan. 

Harriet Tyson: Kaikki valheesi

Lyhykäisyydessään kerrottuna Veriappelsiinin juoni on siinä, että jo viisitoista vuotta asianajajana toiminut Alison saa hoitaakseen ensimmäisen murhajuttunsa. Murhajuttu on tässä kirjassa toinen pääjuoni ja oikeastaan tärkeämpi juoni liittyy Alisonin yksityiselämän kiemuroihin, johon keskitytään enemmän kuin itse murhajuttuun.

Alison on paitsi perheenäiti ja vaimo, myös alkoholisoitunut työnarkomaani ja seksiaddikti. Jälkimmäiseen vaivaan hän saa käytännön "vertaistukea" työkaveriltaan, jolla on vielä pahempi addiktio ja joka lopulta saa syytteen raiskauksesta.

Alisonin aviomies Carl työskentelee osa-aikaisena perhe- ja parisuhdeterapeuttina ja saa pikkuhiljaa erikoisella tavalla selville vaimonsa ulkoaviolliset puuhat, mutta ei paljasta tietojaan heti. 

Perheen ainoa lapsi, kuusivuotias Matilda on molempien silmäterä, mutta Alisonin on vaikea tottua äidin rooliin, vaikka rakastaakin lastaan yli kaiken. Alison tekee ympäripyöreitä työpäiviä toimistollaan, käyttää alkoholia enemmän kuin olisi kohtuullista ja pettää sumeilematta aviomiestään, joka hoitaa kodin ja lapsen. 

Sukupuoliroolien suhteen tilanne lienee  todellisuudessa päinvastaisena paljon yleisempi. Miespuolinen työnarkomaani keskittyy enemmän muihin asioihin ja vaimo hoitaa kodin ja perheen. Ehkä ei pidä kuitenkaan yleistää näin räikeästi. Kunhan nyt pohdin itsekseni.

Kirja vie mukanaan heti alusta pitäen, mutta puolivälin paikkeilla alkaa ainakin minua vähän puuduttaa, kunnes tarina taas paranee huimasti loppua kohti. Aika lähellä loppua vielä mietin, että mikähän se loppuratkaisu ja ylläri mahtaa ollakaan ja saisi jo alkaa näkymään. Sitä en tietenkään tässä paljasta, mutta murhajuttu kääntyi tietenkin lopulta vähän erilaiseksi kuin olisi aluksi voinut luulla. Sen alkuasetelmat olivatkin itse asiassa vähän liian "ilmeiset".

Asianajajan työ ei ole niitä helpoimpia ja se vaatii paljon aikaa ja keskittymistä pieniinkin yksityiskohtiin. Pitää olla periksiantamaton ja pitkäjänteinen. Voin hyvin käsittää sen, että asianajajaa voi ymmärtää vain toinen asianajaja. Ja helpoimmin kielen kannat irtoaa oluttuopin ääressä. 

Kirjassa saman toimiston väellä olikin usein tapana töiden jälkeen mennä "yksille" ja välillä se muuttui kaksiksi ja muun muassa Alisonilla alkoholinkäyttö muuttui alkoholismiksi, mikä oli yksi syy perheen hajoamiseen tarinan loppupuolella. Eikä se aviomieskään ihan puhdas pulmunen ollut. 

Jossain aikaisemmassa postauksessani kerroin, että ilmeisesti lukemiskiintiöni alkaa olla aika täynnä, kun olen tullut ronkeliksi kirjojen suhteen ja jätän kirjan helposti kesken, jos se ei heti tempaa mukaansa. Tälle ei käynyt niin, vaan sain ahmittua sen muutamassa päivässä. Jos olisi enemmän aikaa, se olisi mennyt päivässä tai parissa. 

Kirjassa ei myöskään ole liikaa ihmisiä, joka joissain muissa kirjoissa on alkanut käydä rasitteeksi, varsinkin jos nimet ovat vieraskielisiä eikä niistä voi heti päätellä edes, onko kyseessä mies vai nainen. Veriappelsiinissa on myös huumoria, mutta aika vähän. Sen vuoksi se ei minun mielestäni ole niin kovin synkkä kuin joissain arvosteluissa on kirjoitettu.

Kirjan loppu oli oikeastaan ihan kohtuullinen, ei liian karmiva, vaikka ruumiita tulikin ajan mittaan pari-kolme kappaletta ja periaatteessa syytön ihminen joutui linnaan. 

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti sekä romaanina että psykologisena trillerinä. Kirjailijan siviiliammatti on selvästi antanut apuja kirjan ammatillisten asioiden kuvailemiseen. 

Britanniassa oikeuslaitos ja asianajajat toimivat ilmeisesti kovinkin eri tavalla kuin Suomessa, mutta sekään ei haittaa lukemiskokemusta. Suomessa ei oikeussalissa käytetä ainakaan niitä naurettavia peruukkeja eikä kaapuja.

Kuvat: Suomalainen Kirjakauppa.

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.


torstai 26. elokuuta 2021

Kaikista synkimmät salaisuudet


Olen lukenut Lisa Jewellin aikaisemmat trillerit ja pitänyt niistä kovasti.

Tämänkertaisessa lukuinto ei lähtenyt lentoon ollenkaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Luulen kuitenkin, että vika on omassa päässäni ja rajallisessa muistikapasiteetissani. 

Minulle tässä oli liikaa ihmisiä heti niillä muutamalla kymmenellä sivulla, jotka ehdin lukea ennen kuin luovutin. Ainahan voisi tietysti tehdä itselleen muistiinpanot kuka on kukakin ja kenen sukulainen tai ystävä tai isovanhempi tai mitä tahansa. Vielä, kun kirjan lukemisessa tuli muutaman päivän taukoja, niin olin jo unohtanut suurimman osan. 

Vaikka itse jätin kirjan kesken, suosittelen sitä muille, koska jos se on vähääkään edellisten kaltainen ja tasoinen, niin se on kyllä hyvä lukukokemus. Tallennan tämän kirjan nimen kännykälleni luettavien kirjojen muistioon, joka on jo nyt useiden kymmenien kirjojen mittainen. 

Kuten aikaisemminkin olen maininnut, minua pitkästyttää sellainen trilleri, jossa selostetaan tarkasti vaikkapa, minkä väriset shortsit ja paita on yllään jollain, joka kävelee hiekkarannalla kohti auringonlaskua. Sillä tuskin on merkitystä juonen kehittymisen ja lopputuloksen kannalta. Kaipaisin trilleriltä tietynlaista tehokkuutta, jossa lukijan pitää painaa mieleensä yksityiskohtia, joilla on merkitystä juonen kannalta. Jos näin ei ole, on trilleri melko ”booooooring”. 

Tämän kirjan takakansilehdellä on arvosteluja muun muassa seuraavasti: ”Hyvät hahmot, vaihtelevat näkökulmat ja elämää sykkivä kerronta luovat yhdessä kiehtovan jännittävän tarinan, joka on täynnä yllätyksiä.”

”Psykologisen trillerin mestari tarjoilee jälleen herkullisen tarinan perhesalaisuuksilla maustettuna.”

”Mukaansatempaava tarina.”

”Loistokkaan kieroutunut.”

”Koskettava, tunnelmallinen, pitää-sinut-valveilla-aivan-liian-kauan-lukukokemus.”

Tähän jälkimmäiseen en ainakaan tällä kokemuksella aio yhtyä, mutta älkää välittäkö. Lainatkaa/ostakaa ja lukekaa silti, jos pidätte Lisa Jewellin tyylistä. Tai yleensäkin psykologisista trillereistä. Tämä lähtee nyt takaisin kirjastoon. Varausjonossa on jo seuraava lukija sitä odottelemassa. 

Ei kaupallista yhteistyötä. 




maanantai 16. elokuuta 2021

Luonnonvoimat


”Australian kuumin dekkaristi” Jane Harper on kirjoittanut tämän trillerinsä jo 2017, mutta se on suomennettu vasta 2020 /Tuulia Tipa ja Tammi.

Tämä on Harperin toinen teos, ensimmäinen oli nimeltään Kuiva kausi, joka tämän kirjan takakansiliepeen mukaan nosti hänet maailmanmaineeseen:



Etukannen puolella ylistetään Kuivaa kautta seuraavasti: 



Ja sieltähän löytyy myös tuttu bloggaaja, Leena Lumi, jota myös Erikoiset Asiantuntijat seuraavat. 

Mutta nyt siis asiaan. Noiden edellisten hypetysten jälkeen olin vähän pettynyt tähän Luonnonvoimat -trilleriin. Siinä työpaikkaporukka lähtee kahdessa ryhmässä jonkinlaiselle tyhy-retkelle kahdessa porukassa (miehet ja naiset) vaativaan maastoon, osalla vain vähän vaellus- tai retkeilykokemusta. Australian vaativat luonnonolosuhteet ottavat kapasiteetista suuren osan. Miesporukan he (naisporukka, jonka ympärillä juoni pyörii) tapaavat heti alkumatkasta. 

Viidestä naisesta palaa vain neljä elävänä takaisin. Ja vähältä piti, ettei lukema olisi jäänyt kolmeen. Visiirit huurtuivat jo ennen ensimmäistä taukopaikkaa, jota ei edes löytynyt. Naisporukan väleissä oli hiljaista tulehdusta jo ennestään ja se äityi ilmitappeluksikin jossain vaiheessa. 

Idea ja juoni olivat ihan hyvät, mutta minusta tähän olisi voinut kutoa mukaan enemmän dramatiikkaa. Alkuvaiheen jälkeen tarina vähän lässähti ja oli ikäänkuin väkisin kirjoitettua. Loppua kohti se alkoi muuttua kiinnostavammaksi, mutta mitään tajunnan räjäyttävää loppuratkaisusta ei silti tullut. Osa tapahtumista oli ennustettavissakin. 

En tiedä, onko oma vaatimustaso noussut liikaa, kun olen katsonut Netflixistä muun muassa Silta-sarjan, Breaking Bad’in ja Rahapajan kaikki kaudet. Niissä sitä riitti jänskättävää ja tapahtumia ihan joka minuutiksi. 

Niiden rinnalla tällainen kirja, jossa käydään sivukaupalla keskustelua, joka ei vie tapahtumia mihinkään suuntaan, tuntui vähän puuduttavalta. No mutta silti ihan lukemisen arvoinen ja varasin kirjastosta sekä Kuivan kauden että kirjoittajan uusimman romaanin Kadonnut mies.

Kuvat: Tammi, Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

tiistai 3. elokuuta 2021

Aivan tavallinen perhe

Mattias Edvardssonin psykologinen trilleri: Aivan tavallinen perhe

 

Kukapa ei antaisi vastausta "aivan tavallinen perhe" kysyttäessä minkälainen perheesi on. Tai jos sinun pitäisi kuvailla lähinaapureitasi, saattaisit hyvinkin antaa saman vastauksen. Sitten on niitä perheitä, joita pidetään outoina, mutta se on ihan oma juttunsa.

Jokaisessa tavallisena pidettävässä perheessä on luultavimmin omat kiemuransa ja omituisuutensa. Salaisuuksiakin. 

Tähän kirjan aivan tavalliseen perheeseen kuuluvat tytär Stella, pappi-isä ja asianajaja-äiti. Tarinan kertojaminä vaihtuu, ensin äänessä on isä, sitten tytär ja lopuksi äiti. Ja epilogissa vielä yksi heistä. Pidän tästä kerrontatavasta, jossa tarina täydentyy eri näkökulmista kerrottuna. Kun rakennelma horjuu kertojaminän vaihtuessa. Ihan kuin korttipakka tippuisi käsistä lattialle ja koko siihen astinen järjestys sekoittuisi. 

Mihin kaikkeen ihminen on valmis toisen vuoksi luullessaan toimivansa tämän parhaaksi. Tämän teeman ympärille rakentuu koko tarina. 

Niin kirjoissa, kuten tässäkin, kuin myös tv-sarjoissa pidän oikeusistunnoiden kuvailuista. Kun puolustusasianajaja ja syyttäjä iskevät kuin kobrat ja aina löytävät aukkopaikan, josta luikerrella antamaan vastapuolelle kunnon iskun. 

Voiko pappi valehdella! Voiko asianajaja rikkoa lakia! Voiko jotain toista rakastaa enemmän kuin omaa lastaan! Mattias Edvardsson heittää ilmaan kysymyksiä, joihin kaikkiin luulisi vastauksen olevan yksiselitteisesti EI! Mutta kuinkas sitten käykään.

Kirjassa ei ollut juurikaan tyhjäkäyntiä. Lyhyehköt kappalejaot sopivat tyyliin erinomaisesti ja onneksi kaikenlainen turha henkilö- ja ympäristökuvaus on jätetty pois. Tempo on läkähdyttävän sopiva ja sykkeen nostattava.

Onneksi kirjailijalta löytyy ainakin pari muutakin kirjaa, jotka aion kyllä joko kuunnella tai lukea. Tämän kyseisen kirjan kuuntelin BookBeatin valikoimista Toni Kamulan lukemana. Toni onkin lempparilukijani.


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

torstai 29. huhtikuuta 2021

Teräviä esineitä

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

 

Teräviä esineitä on Gillian Flynnin esikoisromaani, psykologinen trilleri, joka porautuu monella tasolla ihmismielen syövereihin. Sen nurjiin puoliin ja nyrjähdyksiin. Nitkahduksille on syynsä ja tarinalla on taustanaan monta selittävää tarinaa. Mikä osa on kasvuympäristöllä ja sukupolvelta seuraavalle siirretyllä mallilla. Mistä ihmiselle syntyy loputon omistamisen halu. Pakkomielle saada huomiota enemmän kuin se on tarpeen. Miten sama psyykkinen sairaus ottaa eri ihmisissä erilaiset ilmenemismuodot. Kuka lopulta on niin sanotusti terve ja miten se määritellään.

Miksi kukaan haluaa tai voi satuttaa toista ihmistä. Miksi ihminen satuttaa itseään ja saa siitä lohtua. Tai yrittää kivulla taltuttaa pinnan alla sykkivän suuremman kivun.

Kirjan tarina on rankka ja mahdollinen oikeassa elämässä. Se juuri tekeekin siitä niin pelottavan. Valtataistelut ja manipulointi, halu hallita ja omistaa. 
Jossakin kohtaa tarinassa oli ehkä hieman liikaa "sälää", ja oli lähellä ettei se mennyt överiksi, mutta juttu pysyi kuitenkin aisoissa. 

Mielenkiintoiseksi kirjan tarinan, niin tämän kuin monen muun saman tyyppisen, tekee juuri se lähtökohta, jossa päähenkilö lähtee selvittämään jotakin tapahtumaa ja samalla hän on pakotettu kohtaamaan omia menneisyytensä traumoja. Tässäkin tarinassa se paisutti tarinan tarinoiden vyyhdiksi, jossa punaisia lankoja kuljetettiin rinnakkain ja lomittain.

Lauseet "Mistä on pienet tytöt tehty" ja "Teräviä esineitä" saavat kirjassa monia merkityksiä ja karmaisivimmat vasta ihan loppumetreillä, kuten kunnon jysäyttelytarinassa kuuluukin.

Pidän tarinoista, jotka jäävät mieleen nostattaen ajatuksia ja saavat pohtimaan. Tämän kirjan luettuani mietin erityisesti sitä, kuinka sairaat tai oudot elinolosuhteet jättävät jälkensä ihmisiin. Näennäisesti selvinnytkin kipuilee aina jollain tavalla. 

Kirjailijalta on julkaistu kaksi muuta romaania, Paha paikka ja Kiltti tyttö, jotka aion tämän perusteella lukea. Aiemmin olen jo lukenut häneltä novelliteoksen Auttava käsi, josta myös pidin.


Suosittelen kirjaa luettavaksi vain niille, jotka pitävät piinaavasta jännityksestä, joka saa aineksensa ihmismielen pimeästä puolesta.



Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.






maanantai 7. joulukuuta 2020

Suljettujen ovien takana

 

B. A. Paris on kirjoittanyt hyytävän ahdistavan psykologisen trillerin, joka piti minua kuristavassa otteessaan viikon verran. Odotin ja samalla en odottanut iltaa, että pääsen lukemaan kirjaa ja olemaan aina askelen verran edellä ovien taakse suljettua kirjan toista päähenkilöä Gracea. Tai niinhän minä luulin. Kirjailija johdatteli lukijan harhaan kerran jos toisenkin uskotellessaan lukijan pääsevän Gracen puolison Jackin pään sisälle ennakoimaan tämän hirveitä tekoja. Elin kirjan kanssa keskellä kenen tahansa pahimpia pelkoja, jotka muuttuvat yllättäen vielä pahemmiksi, kuin olisi osannut kuvitellakaan. Koin välillä jopa ahdistavia tuntemuksia, melkein fyysistä pahaa oloa - sellaisiin syövereihin kirja minut lukijana tempaisi kerta toisensa jälkeen.

Taiturimaisesti rakennettu tarina, täytyy myöntää. Uskottavakin, vaikken yhtään psykopaattia tunnekaan, johon voisin Jackia edes himpun vertailla. Psykopaatiksi hänet nimittäin kuvittelen, tai ainakin vakavasti tunnehäiriöiseksi, jolloin hän olisi auttamatta myös narsisti. Henkilö, joka nauttii toisen ihmisen pelosta, eikä tunne teoistaan katumusta tai häpeää. Luulisin, että vain sisältä täysin kylmä ja totaalisen tunteeton ihminen, itsekin kaltoinkohdelluksi tullut,  kykenee systemaattiseen ja suunnitelmalliseen henkiseen väkivaltaan. Älykäskin hänen täytyy olla ja valitettavasti kohdentaa tämän ominaisuutensa kaikin keinoin pelkkään pahaan.

Vastakohtana kaikelle kauheudelle kirjassa on mukana suloisia ihmisiä, Grace ja tämän hellyyttävä pikkusisar Millie, jolla on downin oireyhtymä. Molemmista naisista löytyy yllättäviä voimavaroja, kun tilanteet loppua kohti alkavat kuroa lukijan kurkkua umpeen kylmän kalseilla kourillaan. 

Pidin tästä kirjasta sen tavallaan arvattavan ja toisaalta ennalta-arvaamattoman juonen vuoksi, mutta ahdistava olo pysyi mielessä vielä pitkään kirjan luettuani. Koska pahoja ihmisiä on oikeastikin joukossamme. Pahimmat pelot ovat niitä, jotka voisivat tulla toteen. 

Suljetun paikan kammo, lukittujen ovien taakse jääminen, kaikenlaisen yhteydenpidon estämien ulkomaailmaan, alistaminen, arvaamattomuus, pelko läheisten puolesta - näitä kaikkia Grace joutui kokemaan ja kohtaamaan. Toivon liekki tukahtui ja lähes sammui moneen otteeseen, mutta ihmisen alkukantainen vietti eloon jäämisestä antoi voimia eikä Grace alistunut eikä lamaantunut.

Loppuratkaisu antoi aihetta juhlaan - paha sai palkkansa ja hyvä voitti, vai miten se nyt oikeastaan menikään.



Lapsena koetut hylkäämiset ja hyväksikäytöt eivät voi olla jättämättä jälkiä ihmisen mieleen. Miksi joku ihminen voi nauttia toisen henkisestä tai fyysisestä satuttamisesta, pelottelusta ja uhkailusta. Miten mieli vaurioituu niin, että empatia ja myötätunto karkaavat eivätkä koskaan palaa takaisin. Voiko ihminen olla jo syntyessään vaurioitunut. Voiko narsismista tai psykopatiasta koskaan täysin parantua, varsinkaan, jos henkilö itse ei koe olevansa sairas.

Nämä ovat yhtäaikaa käsittämättömiä ja ymmärrettäviä asioita ja olemme pohtineet aihetta aiemminkin: Narsismista




Mietin myös, mikä tällaisissa kirjoissa sitten lukijaa viehättää. Kuvittelen, että omakohtaiset kokemukset eivät ainakaan saisi tarttumaan tällaiseen kirjaan. Kirjaa lukiessani minua pelotti Gracen ja Millien puolesta, se on selvää. Mutta ehkä jollakin tapaa oudolla tavalla myös kiinnosti, miten ihmisen mieli toimii ja millaisiin äärimmäisiin tekoihin ihminen pystyy, kun on älykäs, mutta mieli on sairas. Lukijan virittäminen kirjan pelottaviin tilanteisiin tapahtuu antamalla tälle vinkkejä tulevista tapahtumista, jolloin tosiaan alkaa pelkämään päähenkilöiden puolesta - kun on ikään kuin puoli askelta edellä. Ja vielä pahempaa on, kun ennakoitu asia toteutuessaan on vielä omaa aavistusta karmivampi. Kaikenlaiset laukalle lähtevät ajatukset, joille mielikuvituksen raippa antaa vauhtia asioista, joita vain raotetaan hieman. Kaikki se, mitä ei edes esitellä, mutta jotka mielikuvat käynnistävät omassa päässä. Kuin kirjan tarjoilema tieto laajenisi suuremmaksi kuin onkaan - pelko tarttuu itseen todellisempana koskettamaan itseä ja läheisiä. Ehkä tällaiset kirjat koskettavat meissä kaikissa mahdollisesti olevaa pimeämpää puolta ja herättävät kysymyksiä - voisinko koskaan tehdä mitään tällaista. Jos tällaista ajatusleikkiä leikkii, niin tuskin kuvitelma koskaan konkretisoituu. Mutta ajatus ihmisen nurjista aivoituksista ja syistä vinksahtaneeseen mieleen kiinnostavat jollakin tavalla. 
 
On ihmisiä, jotka elävät suljettujen ovien takana aivan toisenlaista elämää, kuin mitä ympäristölle esitellään. Kulissielämä näyttäytyy täydellisenä, mutta todellisuus on jotain aivan muuta.

Vankina voi olla myös avoimien ovien takana. Vaikka ovet avautuisivat sepposen selälleen, vankina ollut ja asemaansa alistunut ei halua lähteä. Elämästä vankina onkin tullut turvallista ja normaalia.




Kuvat: Pixabay ja Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

torstai 15. lokakuuta 2020

Kehtolaulu

 

Olen nähnyt monta elokuvaa aiheesta "Kuinka lastenhoitaja tuli hulluksi". Aihe on jokaisen vanhemman yksi pahimpia painajaisia. Ihminen, jonka hoteisiin olet uskonut rakkaimpasi, lapsesi, tekee heille jotakin karmivan pahaa. Kirjailija Leïla Slimani oli minulle ennalta tuntematon ja tulin tarttuneeksi kirjaan kirjastossa sen tummasti puhuttelevan kannen vuoksi. Siveellisesti pukeutununeelta lastenhoitajalta on rajattu kuvassa pää poikki.

Tuttu kuvio. Perheen äidin on aika palata töihin ja kun perheellä tuntuu käyneen uskomaton tuuri apuun löytyneen lastenhoitajan kanssa, ovat kaikki jäätävän psykologisen trillerin ainekset koossa. Koko perhe rakastuu tähän Louise-nimiseen lähes enkelimäiseen, täydellisenä näyttäytyvään hoitajaan. Louisesta tulee perheelle niin tärkeä, etteivät he enää voisi kuvitellakaan elämäänsä ilman häntä. Hän on lastenkasvatuksessa ja monissa muissa asioissa aina askelen edellä. Hän on lohduttava syli ja olkapää myös vanhemmille. Hän on aina paikalla. Hän on yksi heistä. Vai onko sittenkään?

Kauneinkin kermakakku alkaa härskiintyä ennemmin tai myöhemmin. Kuoren alla kuhisee. Lukijalle tarjoillaan vinkki jos toinenkin kuin pieni pala kakkua siivu kerrallaan. Epäusko vaihtuu toteamiseen: "Kaikki taisi tosiaankin olla vähän liian hyvin!" 

Kirja toimii vallankäytön ja nöyryyden näyttämönä, tehden sen vähäeleisesti, mutta viiltävän tarkkanäköisesti. Kuinka valta väärissä käsissä saa aikaan peruuttamatonta tuhoa. Tämä pätee perheen lisäksi kaikkiin yhteisöihin, joissa eriarvoisessa asemassa olevat ihmiset toimivat.




Leïla Slimani on ranskalais-marokkolainen kirjailija ja toimittaja, syntynyt vuonna 1981. Hänet on palkittu useilla kirjallisuuden alan palkinnoilla. Presidenttin Macron on nimittänyt Leïla Slimanin Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi vuonna 2017.


Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.